Esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyyden raunioittamat, luultavasti lopullisesti työelämän ulkopuolelle sysätyt kymmenet tuhannet ovat 90-luvun vastine sotainvalideille. Pankkituki taas vastaa taloudellisena rasituksena osapuilleen sotakorvauksia.
Laman pyörteissä koko varallisuutensa menettäneitä voi taloudelliselta kannalta rinnastaa niihin, jotka alueluovutusten takia menettivät koko omaisuutensa; kotiseudun menettäminen oli tietysti kokonaan toisen tason asia.
Alueluovutukset kohdistuivat karjalaisväestöön, mutta silloin taakkaa edes yritettiin jakaa koko kansan kesken antamalla karjalaisille maata ja korvaamalla muutoinkin menetettyä omaisuutta.
Moni tämän vuosikymmenen talouskriisissä velkaantunut on tilanteeseensa yhtä syytön kuin karjalaiset Karjalan menettämiseen, mutta tätä taakkaa ei ole jaettu koko kansan kesken.
Omaisuutensa menettäneen ainoa rikos saattoi olla asunnon vaihtaminen väärään aikaan tai se, että uskoi hallituksen vakuutuksiin, ettei markkaa devalvoida. Moni täysin terve yritys kaatui, koska kysynnän äkillinen romahdus yllätti yrittäjän yhtä perusteellisesti kuin se yllätti maan johtavat taloustutkijat. Ikävästi yllätetyiksi tulivat myös tuhannet lainojen takaajat, jotka eivät voineet mitenkään aavistaa vaaraa.
Valtion velvollisuus on huolehtia siitä, että yhteiskunnassa vallitsevat reilut ja turvalliset pelisäännöt. Tässä epäonnistuttiin vuosikymmenen alkuvuosina pahasti ja sen seurauksena kymmenettuhannet ihmiset ovat tuomittuja elämään loppuikänsä taloudellisen ankeuden varjostamana. Tätä ei voi pitää kohtuullisena.
Ylivelkaantuneiden ongelma tulee kalliiksi kansantaloudelle. Velkojen takia toimintakykynsä menettäneiden joukossa on paljon entisiä yrittäjiä. Yrittävä ihminen on arvokas luonnonvara. Heidän työpanostaan meillä ei olisi varaa haaskata.
Olisi sekä oikeudenmukaista että järkevää armahtaa talouskriisin pyörteissä ylivelkaantuneet. Valtio tunnustaisi reilusti, että vuosikymmenen vaihteessa olosuhteet eivät olleet kohtuullisia ja että vastuu olosuhteiden uhreista kuuluu valtiolle.
Valitettavasti tällainen armahduksen hinta valtiontaloudelle nousisi helposti yli kymmenen miljardin markan. Summan suuruus osoittaa samalla, kuinka laajasta ongelmasta on kyse. Suuri on myös se vuotuinen taloudellinen menetys, joka näiden perheiden taloudellisesta invalidisoitumisesta seuraa.
Korvaussumma pienenisi murto-osaan, jos armahdus koskisi vain kohtuuttomimpia tapauksia, jos armahdus olisi aina vain osittainen ja jos myös velkojan vastaantuloa vaadittaisiin kiitokseksi siitä, että valtio muuttaa epävarman saatavan rahaksi.
Sellaista lakia ei tietenkään voi säätää, ettei velkoja tarvitse maksaa takaisin tai ettei lainan takaus velvoitakaan mihinkään. Mielessäni on rajatusti 90-luvun talouskriisin seurauksiin kohdistuva velkojen armahdus. Armahdus ei siis koskisi niitä, jotka tämän jälkeen joutuvat velkojensa kanssa vaikeuksiin eikä se siten houkuttelisi kohtuuttomaan riskinottoon raha-asioissa.
Miten erottaa toisistaan ne, joiden velkaongelmista voidaan syyttää talouspolitiikan epäonnistumista niistä, jotka saavat syyttää vaikeuksista lähinnä itseään? Jotkut myös yrittivät äkkirikastumista ottamalla kohtuuttomia riskejä ja epäonnistuivat. Pahimmat pelurit tosin osasivat suojata itsensä riskeiltä. Heidän toilauksensa me olemme jo maksaneet pankkitukena.
Mustan erottaa kyllä helposti valkoisesta – esimerkiksi aivan tavanomaisessa asuntokaupassa kahden asunnon loukkuun joutunut on olosuhteiden uhri ja suurella lainapääomalla maakeinottelua harjoittanut itse syyllinen ongelmiinsa – mutta suuri osa tapauksista sijoittuu harmaaseen välimaastoon.
Valtio suunnittelee apuun tulemista
sosiaalisin perustein niiden ylivelkaantuneiden kohdalla, joilla samalla
oman elämänhallinta on alkanut luisua käsistä, oli
näiden velkojen alkuperäisenä syynä mikä tahansa.
Eikö niitäkin pitäisi auttaa, jotka eivät ole suostuneet
luovuttamaan?
<<paluu
etusivulle
