PUHEET, KANNANOTOT JA KIRJOITUKSET

Suomen Kuvalehti 39/2004

Kaupunkirakentamisen taloudelliset pelisäännöt

Joskus on vaikea ymmärtää, mitkä asiat nousevat poliittisen keskustelun keskiöön, mitkä taas hoituvat kaikessa hiljaisuudessa.
    Kaupunkien rakentamisessa tehdään todella isoja päätöksiä. Yksittäisten kohteiden säästämisestä tai uhraamisesta kyllä keskustallaan, mutta suuret ratkaisut eivät huomiota herätä. Eipä keskustella myöskään niistä syistä, jotka järjestelmällisesti vinouttavat kaupunkien kehitystä.
    Tampere päätti kolmekymmentä vuotta sitten rakentaa satelliittikaupungikseen Hervannan. Se sijoitettiin kaupungin maalle 11 kilometrin päähän keskustasta. Yksityistä maata olisi ollut tarjolla kuuden kilo-metrin päässä.
    Jos oletetaan, että Hervannan 20 000 asukkaasta joka toinen käy arkipäivisin Tampereen keskustassa, tästä kauemmas sijoittamisesta syntyy vuodessa ylimääräistä matkaa 25 miljoonaa kilometriä; aikaa haaskautuu yli miljoona tuntia. Tielaitoksen mittareilla tästä koituu yli seitsemän miljoonan euron kustannukset vuodessa. Jos Hervanta olisi lähempänä, Tampereen keskusta olisi elinvoimaisempi. Mitähän olisi kannattanut lähempänä olevasta maasta maksaa?   
    Hervantaa ei rakennettu lähemmäs, koska kaupunki olisi joutunut maksamaan maan, mutta säästöt olisivat valuneet toisiin taskuihin.

(Kunnalta voi odottaa kokonaisnäkemystä, mutta yksittäiseltä omakotirakentajalta ei voi. )Omakotirakentajalla on valittavana joko kallis tontti läheltä tai halpa kaukaa. Kauas rakentaminen tuottaa kuluja, joista vain osa koituu asukkaalle itselleen.
    Kunta maksaa vedet ja viemärit ja kuljettaa lapset taksilla kouluun. Sähkö on toimitettava samalla hinnalla lähelle ja kauas. Vaikka kokonaistaloudellisesti olisi järkevää rakentaa lähelle, asukkaan silmin asia voi olla toisin. Siksi rakennetaan järjettömiin paikkoihin. Tämän rinnalla Hervannan sijainti on pikku juttu.            
    Rakentaisimme parempia kaupunkeja, jos taloudelliset pelisäännöt olisivat kunnossa. Nyt kannattaa aiheuttaa muille tuhannen euron tappio, jotta saisi itselleen sadan euron hyödyn.

Tehkäämme ajatuskoe – siis vain ajatuskoe. Seuraavassa esittämäni ei ole sellaisenaan toteuttavissa.
    Eikö kannattaisi kohdistaa taloudelliset seuraamukset kaupunkirakenteen odotettavista hyödyistä ja haitoista aiheuttamisperiaatteen mukaan?
    Uusista asukkaista aiheutuu kunnalle keskimäärin 10 000 euron investointikustannukset. Siksi esimerkiksi Vantaa hidastelee kaavoituksessa, vaikka olisi järkevämpää rakentaa Vantaalle pääradan tuntumaan kuin jonnekin kauas.
    Entä jos uudisrakentaja joutuisi rakennusmaksuna maksamaan tuon 10 000 euroa asukasta kohti? Johtaisiko se kohtuuttomiin asumismenojen nousuihin? Ei, sillä nyt asukas maksaa tuon 10 000 euroa ja vähän enemmänkin tontista. Jos markkinat toimivat loogisesti, rakennusmaan hinta alenisi rakennusmaksun verran, koska ei tontin ostajilla sen enempää rahaa olisi. Maanomistajat häviäisivät ja kunta ja kuntalaiset voittaisivat. Lopulta kaikki hyötyisivät järkevöityvästä yhdyskuntarakenteesta.
    Jos olisimme alun perin katsoneet, että osallistuminen infrastruktuuriin ja palveluinvestointeihin on rakentajan velvollisuus, siirtyminen nykyjärjestelmään koettaisiin epäoikeudenmukaisena tulonsiirtona maanomistajien hyväksi.
    Se 10 000 euroa on vain keskiarvo. Vähemmällä päästään, kun rakennetaan oleviin palveluihin tukeutuen. Rakennusmaksu kannattaisikin periä edullisesti sijaitsevista pienempänä ja suurempana siellä, missä kunnalle aiheutuvat kustannukset ennustetaan suuriksi. Maaseudun kyläkeskuksiin rakentaminen tuskin koskaan tuottaa tarvetta kunnallisiin investointeihin.
    Kovin epäedullisesti sijaitsevan tontin osalta rakennusmaksu ylittäisi tontin arvon. Siellä rakentaminen tulisi aidosti kalliimmaksi. Ei sellaiselle paikalle pitäisi rakentaa nytkään.

Metron rakentaminen Ruoholahteen tuotti aikanaan Helsingille taloudellista voittoa. Kaupungin omistaman maan arvon nousi enemmän kuin metro maksoi. Jos maa olisi ollut yksityisessä omistuksessa, Ruoholahden metro olisi yhä rakentamatta.
    Jos infrastruktuuri-investoinnit voisi rahoittaa sillä ansiottomalla hyödyllä, joka niistä maanomistajille koituu, kaupunkien liikenneverkot olisivat aivan toisessa kunnossa – paremmassa kunnossa olisivat puistotkin.

Tämä kaikki on siis vain ajatuskoetta. Pelkästään siirtymävaiheen vaikeudet tekisivät tässä esitetyt ratkaisut mahdottomiksi. Mutta totta toinen puoli: eikö kaupunkirakenteeseen liittyviä taloudellisia pelisääntöjä kannattaisi kehittää?


<<paluu etusivulle