Suomen Kuvalehti
39/2003
Yhteiskunnallinen tutkimus ja päätöksenteko
Siirryin politiikan pariin valtiotieteellistä tiedekunnasta.
Meillä oli yliopistolla korkea käsitys yhteiskunnallisen tutkimuksen
merkityksestä. Minäkin pohdin vakavissani, kumpi vaikuttaa maailman enemmän,
tutkija vai päättäjä.
Kaksikymmentä vuotta politiikassa on osoittanut,
kuinka heikon tiedon varassa isotkin päätökset syntyvät ja kuinka hedelmätön on
yhteiskunnallisen tutkimuksen ja päätöksenteon suhde.
Ongelmat alkavat jo rutiinivalmistelussa. Jouduin ministerinä
ollessani käyttämään useamman kerran tilastotieteilijän taitojani ja korjaamaan
virkamiesten laskelmia tavalla, joka vaikutti aivan ratkaisevasti
lopputulokseen.
Ei voi vaatia, että jokainen virkamies olisi metoditieteiden
asiantuntija, mutta eikö valmistelu voisi tapahtua tiimeissä, joissa edes yksi
olisi.
Tärkeitä päätöksiä jouduttiin usein tekemään mutu-pohjalta.
Leipäjonot ja kirkon edustajien protestointi
yhteiskunnallisen sai Lipposen hallituksen tekemään ns. köyhyyspaketin.
Tilastojen mukaan köyhä on se, jonka tulot ovat alle puolet väestön
mediaanituloista. Rekistereistä löytyneet tämän määritelmän mukaiset köyhät
olivat kovin eri joukkoa kuin ne elämässään erilaisiin vaikeuksiin joutuneet,
joista kirkon diakoniatyön tekijät kertoivat. Köyhyystilastossa oli paljon
korkeakouluopiskelijoita, mutta leipäjonojen köyhät eivät siihen juuri päässeet,
koska toimeentulotuki takasi heille köyhyysrajan ylittävän tulotason.
Köyhyyspaketti tehtiin paljolti ministerien intuitioon
perustuen. Ei raha hukkaan mennyt, mutta ei se leipäjonojen köyhiä juuri
auttanut.
Lapsipoliittisen selonteon vaikein kysymys minulle oli, mistä
johtuu lasten yleistyvä syrjäytyminen ja häiriökäyttäytyminen. Tähän
peruskysymykseen ei kenelläkään tuntunut olevan tietoon pohjautuvaa vastausta,
omaan ideologiaan perustuvia selityksiä oli tarjolla sitäkin enemmän.
Juuri nyt hallitus lapioi näyttävästi rahaa aktiiviseen
työvoimapolitiikkaan, siis esimerkiksi työttömien kurssittamiseen. Tällaisen
jättipanostuksen luulisi perustuvan tietoon toiminnan tuloksellisuudesta, mutta
ei se kyllä perustu. Kelvollisia, tuoreita tutkimuksia tämän toiminnan tueksi ei
ole olemassa. Pikemminkin tutkimukset kertovat toiminnan tuloksettomuudesta.
Miksi yhteiskuntatieteilijöiden panos päätöksentekoon on niin
heikko? Ekonomistit osaavat antaa nopeasti tarkan arvion korkojen vaikutuksesta
vaikka asuntojen hintoihin ja Kansanterveyslaitokselta saa tiedon lähes mistä
epidemiologisesta parametrista tahansa, mutta sosiaalipoliitikot osaavat harvoin
arvioida kvantitatiivisia vaikutussuhteita, joita kuitenkin päätöksenteossa
tarvitaan. Diskurssianalyysia on sitäkin enemmän.
Tämä on sosiaalipoliitikkojen kannalta huono juttu. Jos vain
ekonomisteilta saa operatiivista tietoa, vain ekonomistien tieto vaikuttaa.
Tutkijat ovat liian kaukana päätöksenteosta, eristettyinä
omiin laitoksiinsa ja toisiaan ruokkiviin keskustelupiireihinsä. Metodiosaaminen
on virkamieskunnassa heikkoa, koska hedelmällistä kanssakäymistä tutkijoiden
kanssa ei ole – ei istuta samoissa kahvipöydissä. Tutkimusosaston ja
yritysjohdon suhteet ovat yrityselämässä läheisemmät. Sosiaalipoliittinen
päätöksenteko vastaa vaikeudessaan ja monimutkaisuudessaan hyvinkin high-tech
-alaa.
Korkeakoulut olkoot edelleen riippumattomia, mutta valtion
tutkimuslaitoksen edustajien olisi oltava paljon lähempänä päivittäisiä
päätöksenteon rutiineja. Päätöksentekijät saisivat uusinta tietoa tutkijoilta ja
tutkijoille välittyisi tieto siitä, mitä tietoa tarvitaan.
Vikaa on myös päättäjien kyvyssä ymmärtää tutkimusta.
Ministeriltä ei voi edellyttää tutkijakoulutusta, mutta ministerin esikunnassa
sellainen voisi kyllä olla, sillä tietoammatistahan on kyse.
Yhteiskunnallista tutkimusta tehdään ja rahoitetaan Suomessa
vähän. Sekä tutkimuksen tekemistä että sen hyväksikäyttöä vaikeuttaa se, että
tilastojen käytöstä tai vaikkapa Stakesin tutkimuksista pitää maksaa ja paljon.
Yhdysvalloissa yhteiskunnallinen tieto on ilmaista
Vikaa on kyllä sosiaalipoliitikoissa itsessäänkin. Missä
olivat sosiaalipoliitikot 90-luvun vaikeina vuosina, kun koko
hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet olivat uhattuina? Luulisi, että he olisivat
kulkeneet tärkeän näköisinä salkku kainaloissa kokouksesta kokoukseen.
Sosiaalipoliitikkojen tutkimusaiheet olivat tuolloin kaukana käsillä olevasta
kriisistä. Kun päättäjät olisivat tarvinneet arviota siitä, mikä huonoista
säästövaihtoehdoista on vähiten paha, vastauksena oli vain, että kaikki ovat
pahoja. Se kyllä tiedettiin muutenkin.
