Globalisaatiokritiikki on kovin monenkirjavaa. Yhdet vastustavat ylikansallista yhtenäiskulttuuria, toiset Maailmanpankin tylyjä lainaehtoja, kolmannet haluavat kehitysmaiden velat anteeksi ja neljännet vastustavat uusia viljalajikkeita. Joillekin kyse on vain kapitalismin vastustamisesta. Yksi vaatii halpatuontimaiden tuotteita pois teollisuusmaiden markkinoilta ja toinen hänen vierellään kehitysmaille suotuisampia kauppaehtoja. Keskeistä kritiikissä on vapaakaupan vastustaminen. Tässä on hämmentävää ohipuhumista. Kriitikot katsovat kaupan vapauttamisen riistävän köyhiä, kun vallitseva talousteoria väittää päinvastaista: vapaakaupan pitäisi tasoittaa tuloeroja eri maiden välillä.
Kummallista, että molemmat osapuolet ovat niin varmoja mielipiteestään. Vapaakaupan siunauksellisuus kaikille osapuolille on talousteoriassa osoitettu kiistatta, mutta vain tasapainotilanteessa, ei rakennemuutoksen oloissa. Kaikki nykyiset teollisuusmaat ovat teollistuneet vahvan protektionismin suojaamina. Latinalaisen Amerikan talous sai toisesta maailmansodasta vahvan piristysruiskeen, kun sota katkaisi kaupan ja oli luotava kotimarkkinateollisuus. Suomi teollistui sotakorvausten pakottamana. On selvää, että kehitysmaiden protektionistinen eristäminen teollisuusmaiden markkinoilta olisi niiden kannalta huonompi vaihtoehto kuin ehdoton vapaakauppa, mutta ovatko vaihtoehdot todella tässä? Luulisi olevan mahdollista hahmotella kansainväliselle taloudelle pelisääntöjä, jotka ehdotonta vapaakauppaa paremmin tukisivat kehitysmaiden kehitystä. Kyynelkaasupilvien läpi ei vain ole näkynyt tällaista hahmotelmaa. Vihanpito ei edistä analyyttista ajattelua.
Maailmanpakki on naiivissa markkinauskossaan tehnyt monia virheitä. Kovin sinisilmäisesti taas jotkut globalisaatiokriitikoista suhtautuvat kehitysmaiden hallituksiin. Monet Maailmanopankin ”kohtuuttomista” lainaehdoista ovat vain sitä, ettei kehitysmaiden eliitti saisi panna kehityksen hedelmiä taskuunsa tai ettei kaupunkiväestöä pitäisi ostaa tyytyväiseksi säännöstelemällä ruuan hinta niin alas, että paikallinen maatalous näivettyy. Entä mitä intialainen viljelijä häviää siitä, että hänen käyttöönsä tarjotaan kalliita, tuottavampia lajikkeita, kun hän voi toisaalta viljellä kuten ennen? Sen, että siitä pitää nyt maksaa. Kautta aikojen uudet lajikkeet ovat nostaneet satoja, mutta ennen tämä on ollut kaikkien tarjolla ilmaiseksi. Kymmenisen vuotta sitten tuli mahdolliseksi patentoida lääkeaineita eikä vain valmistusmenetelmiä ja myös uusia kasvilajikkeita. Köyhät maat kärsivät tästä samalla tavalla kuin köyhät ihmiset kärsisivät yleisten kirjastojen sulkemisesta. Patenttisuojan laajentaminen on edistänyt tutkimusta, mutta lääkkeiden hyödyntämisessä ja viljalajikkeiden kehittämisessä nämä teollisuusmaiden hahmottelevat pelisäännöt ovat kehitysmaiden kannalta kohtuuttomia.
Globalisaatio vaikuttaa kehitysmaiden
omaan talouteen kuin Berliinin muuri kaatuminen Trabantin valmistukseen.
Teollisuusmaiden ylivoimainen teknologia painaa paikallisen tuotannon alas.
Tilalle tulee alihankintateollisuutta. Se työllistää, mutta
alistaa kansantalouden satelliittitaloudeksi. Mitä me siitä menettäisimme,
että kehitysmaat saisivat kehittyä ulkomaiselta kilpailulta suojattuina
kuten mekin aikanamme, vaikka pääsisivät ansaitsemaan vientitulonsa
tuottamalla tavaroita teollisuusmaiden markkinoille?
Sen sijaan voitaisiin vaatia, että
tullittomuuden ehtona kehitysmaat sitoutuisivat joihinkin sosiaali- ja
ympäristönormeihin edes kansainvälisille markkinoille tuottavissa
yrityksissä. Rakennettaisiin suoraan parempaa maailmaa eikä kierrettäisi
kivisintä polkua. Kehitysmaat kuitenkin katsovat tällaisten vaatimusten
olevan heitä syrjivää piilotettua protektionismia. Tässä
ne ovat väärässä.
<<paluu
etusivulle
