Suomessa äänestäjät saavat valita myös kansanedustajat. Ruotsissa on näihin päiviin asti saanut käytännössä äänestää vain puoluetta ja puolue on valinnut kansanedustajat. Suomessa vaalikampanjat ovatkin henkilökeskeisiä ja ehdokkaiden riippuvuus ulkopuolisesta vaalirahoituksesta on tuonut politiikkaan korruption piirteitä, mutta kansanedustajat eivät Suomessa ole huonompia kuin Ruotsissa. Äänestäjät eivät ole puolueita huonompia ainakaan kansanedustajia valittaessa.
Sen sijaan Suomen Europarlamenttiryhmä ei ole lainkaan niin hyvä kuin pienen maan ryhmän pitäisi olla. Vika taitaa kuitenkin olla ehdokkaita asettaneiden puolueiden. Julkkisehdokkaat eivät viime EU-vaaleissa menestyneet lainkaan niin hyvin kuin puolueet olettivat. Kansa ei kuitenkaan voi äänestää hyviä ehdokkaita, ellei sellaisia aseteta ehdolle. Oli epäisänmaallista asettaa ehdolle yhteiskunnallisissa kysymyksissä kokemattomia julkkiksia oman puolueen vaalimenestyksen maksimoimiseksi. Jokainen pohtikoon itse, mitä puoluetta tällä moitteella erityisesti tarkoitan.
Vaikka syksyn presidenttigallupit vaihtelivat TV:n viihdeohjelmien tahdissa, luotan että äänestäjät lopulta kuitenkin arvostavat koeteltua osaamista. Kansan olisi kuitenkin helpompi valita viisaasti, jos puolueet ehdokkaita asettaessaan uskoisivat äänestäjien viisauteen ja asettaisivat hyviä ehdokkaita. Presidentinvaaliemme heikko kohta on sen ensimmäinen kierros. Nyt äänestäjä joutuu pohtimaan, olisiko äänestettävä sitä, jota oikeasti kannattaa vai äänestettävä taktisesti auttaakseen toiselle kierrokselle jonkun kelvollisen. Viime kerrasta muistamme, miten tämä taktikointi vaikutti voimakkaasti viime metreillä; silloin moni etsi tapaa pudottaa Paavo Väyrysen pois toiselta kierrokselta.
Ensimmäisen kierroksen taktikointi perustuu mielipidetiedustelujen antamaan tilannearvioon, ja juuri mielipidetiedustelut ovat herkkiä hömppäjulkisuudelle; puhelu tutkimuslaitokselta tulee niin yllättäen. Sattumanvaraiset seikat vaikuttavat siihen, mistä ehdokkaista tulee ”realistisia”, kuten viime kerrasta muistamme. Tämä suosii rumaa peliä. Kun suurin piirtein yhtä vahvoja ehdokkaita voi olla jopa viisi, toiselle kierrokselle pääseminen on lähinnä arpapeliä. Huono järjestelmä.
Kun Olympiakomitea äänestää kisakaupungista, käytetään monivaiheista enemmistövaalia. Joka kierroksella pudotetaan vähiten ääniä saanut kaupunki pois ja äänestetään uudestaan, kunnes jollakin kaupungilla on äänten enemmistö. Tässä ei juuri voi taktikoida. Presidentinvaalissa kansaa ei kuitenkaan voi vaivata vaaliuurnille monia kertoja peräkkäin. Saman voi kuitenkin tehdä pyytämällä äänestäjiä panemaan ehdokkaat paremmuusjärjestykseen. Ensin äänestysliput laitetaan pinoihin ensimmäisen äänen perusteella. Vähiten ääniä saanut karsitaan ja hänelle tulleet äänet jaetaan muille ehdokkaille sen mukaan, ketä äänestäjät pitävät jäljelle jääneistä ehdokkaista parhaana. Kun ehdokkaita on jäljellä vain kaksi, liput lajitellaan sen mukaan, kumpaa äänestäjät ovat näistä pitäneet parempana.
Vaikeatako? Ei niin vaikeata kuin
nykyinen järjestelmä taktisine pohdintoineen. Jokainen voisi
äänestää niin kuin oikeasti ajattelee: jos oma ehdokas
ei menesty, ääni siirtyy toiseksi parhaalle ja jos tämäkään
ei menesty, kolmanneksi parhaalle. Koska kansa enemmistöltään
on valistunutta, maamme hyvä herraonni jatkuisi varmemmin kuin nykyisellä
sattumanvaraisella vaalitavalla.
<<paluu
etusivulle
