Suomen Kuvalehti
1/2004
Suunnitelma B
Työllisyysaste pitäisi nostaa 75 prosenttiin suurten
ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle, jotta meillä olisi varaa nykyisenlaiseen
hyvinvointiyhteiskuntaan. Toistaiseksi ei ole merkkejä tämän onnistumisesta.
Kannattaisikin laatia suunnitelma B sen varalta, että työllisyyden kanssa käy
niin kuin näyttää käyvän.
Tätä menoa edessämme näyttää olevan jatkuvien menoleikkausten
tie. Se tarkoittaa huonompia kouluja ja surkeampaa terveydenhuoltoa,
kuoppaisempia katuja ja heitteille jätettyjä ongelmalapsia.
Miksi? Emmehän me ole köyhtymässä vaan rikastumassa.
Kansantaloudella olisi sinänsä varaa kunnon sairaaloihin, mutta tällä menolla
verot uhkaavat nousta kovin korkeiksi samalla, kun kansainvälinen verokilpailu
painaa niitä alas. Siksi verorahoitteisten palvelujen taso on uhattuna – ei
siksi, etteivät kansantalouden voimavarat riittäisi.
Verorahoitteisuuden piti antaa koulutukselle ja
terveydenhuollolle etusija ennen muuta kulutusta, mutta nyt se alkaa kääntyä
niiden tulpaksi. Taloudellinen välttämättömyys ei meitä ahdinkoon aja vaan omat
pelisääntömme. Mitä järkeä on sellaisessa resurssienjaossa, jossa yksityinen
turhakekulutus nousee samalla kun koulutuksen ja terveydenhuollon kaltaiset
tärkeät asiat jäävät hunningolle?
Jos julkiset palvelut käyvät kovin huonoiksi, syntyy
yksityisiä kouluja ja sairaaloita. Se olisi huono ja kallis ratkaisu.
Olisivatko
hyvinvointivaltion tavoitteet saavutettavissa myös huonomman elatussuhteen
oloissa?
Verotuksen rakennetta pitäisi pohtia ennen kaikkea
tehokkuuden kannalta. Nykyinen verokeskustelu on liiaksi vain
tulonjakokeskustelua. Enemmän verotuloja pienemmin tehokkuustappioin! Siitä
hyötyisivät eniten ne, jotka eniten ovat verorahoin maksetuista etuuksista
riippuvia.
Lineaarinen veroasteikko yhdistettynä matalaan perustuloon
toimisi tehokkaammin ja olisi oikeudenmukaisempi kuin nykyinen tulonsiirtojen ja
monipolvisen tuloveron muodostama sekasotku.
Veroja voisi kerätä muustakin kuin työnteosta.
Anglosaksisessa maailmassa kerätään huomattava osa veroista kiinteistöveroilla.
Maan ansioton arvonnousu ei loogisesti kuulu oikein kenellekään. Siksi sen
verottaminen yhteiskunnalle olisi oikeudenmukaista ja järkevää.
Koko Euroopan pitäisi siirtyä verottamaan enemmän ympäristön
pilaamista ja energian käyttöä. Päästökaupan huono puoli verrattuna
hiilidioksidiveroon on siinä, että se heikentää teollisuuden kilpailukykyä
ilman, että valtio saa verotuloja. Päästöjen vähennyksen se kyllä hoitaa
kustannustehokkaasti.
Kaupunkiliikenteen rajoittaminen katutulleilla toisi rahaa,
mutta ennen kaikkea se säästäisi kalliiden väylien rakentamisessa. On
järkevämpää ohjata osa ruuhkaliikenteestä älykkäin katutullein muuhun aikaan tai
muihin liikennevälineisiin kuin mitoittaa katuverkko lyhyen huipun tarpeisiin –
tai kärsiä ruuhkista.
Ministeriaikanani jouduin
usein vastaamaan lääkäreiden kysymykseen, miksi potilas maksaa
kaihileikkauksesta vähemmän kuin kampaajalla käynnistä. Helppo vastata: köyhät
eivät käy kampaajalla, mutta voivat tarvita kaihileikkausta. Terveydenhuollon
maksujen saattaminen tulosidonnaisiksi taas olisi ongelmallista.
Uusissa teollisuusmaissa käyttöön otetut terveydenhuollon
tilimallit kannattaisi tutkia huolella. Meillä jokaisella olisi henkilökohtainen
terveystili, jolta lääke- ja sairaalakulumme maksettaisiin. Tiliä pitäisi
kartuttaa vaikkapa kymmenellä prosentilla tuloista niin kauan, että tilillä on
10 000 euroa. Nuorilla raja voisi ehkä olla matalampi ja eläkeikää lähestyvillä
korkeampi. Kun tili on täysi, maksut loppuvat, mutta jos menoja tulisi, maksut
alkaisivat uudestaan. Jos tilillä ei olisi tarpeeksi rahaa, hoito maksettaisiin
verorahoista.
Raha ei ratkaisisi hoitoon pääsyä, mutta tilimallissa keski-
ja suurituloiset maksaisivat kohtuulliset terveydenhoitomenonsa käytännössä itse
samaan tapaan kuin pikkukolarit joutuu maksamaan vakuutusyhtiölle takaisin
bonuksen menetyksenä. Minäkin olisin maksanut pikkuauton hintaista
läppäleikkaustani useamman vuoden.
Terveydenhuoltoon ohjautuisi rahaa kysynnän mukaan. Toisaalta
ylikysyntää karsittaisiin, kun maksukykyiset joutuisivat maksamaan itse.
Hyväosaisethan ovat aika hyviä vaatimaan myös ylimääräisiä hoitoja ja
tutkimuksia.
Jos palkkaerot venähtävät suuriksi, tilimalleja voisi harkita
myös koulutukseen. Ne tarjoaisivat keinon turvata oikeus koulutukseen kaikille
tuloista riippumatta samalla kun poistuisi se ilmaiseen koulutukseen liittyvä
ongelma, että se on elämänkaaritarkastelussa tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille.
