Asuntopolitiikalla on kaksi päätehtävää: toisaalta pitäisi tuottaa riittävästi asuntoja ja toisaalta huolehtia siitä, että myös vähävaraiset voivat asua kunnollisesti.
Rakentamalla aravavuokra-asuntoja valtio yrittää lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla; huolehtia tuotannon määrästä ja auttaa samalla vähävaraisia kilpailussa raaoilla asuntomarkkinoilla. Vaikeudet alkavat tästä kahden eri tavoitteen niputtamisesta. Ongelma näkyy selkeimmin Helsingissä.
Pitäisikö pääkaupunkiseudulla aravarakentamista lisätä?
Kun vuokrat ovat nousseet sietämättömästi, vähävaraisten käyttöön tarvitaan kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ja nopeasti. Toisaalta nyt Helsingin seudulla rakentaminen on pyrähtämässä täyteen vauhtiin ilman valtion tukeakin. Jos valtio tuo soppaan vielä omat miljardinsa, asuntoja ei synny juuri sen enempää, mutta niistä tulee kalliimpia. Kaksi kärpästä ovat liian kaukana toisistaan, jotta molempiin voisi osua yhdellä iskulla.
Toinen ongelma kahden kärpäsen politiikassa on sen aiheuttama asuinalueiden sosiaalinen eriytyminen. Arava-tuotantoa on mahdoton hajauttaa ympäri kaupunkia, koska vanhoille asuinalueille ei juuri rakenneta. Köyhät keskitetään näin omiin kaupunginosiinsa ja ihan turhaan.
Erilaiset henkilökohtaista elämänkriisiään läpikäyvät ovat huonoja pioneeriasukkaita uusille asuinalueille. Hehän juuri tarvitsisivat ehjää sosiaalista verkostoa ympärilleen. Uusien suurien asuinalueiden leimautuminen sosiaalisesti on virhe, jota maksetaan kalliisti ja kauan.
Helsingissä on jo nyt aivan liikaa yksiöitä, joten uusien yksiöiden rakentamisessa ei ole järkeä. Kuitenkin juuri sosiaalisessa asunnonjaossa tarvitaan pienasuntoja yksinäisille ja eronneille.
Olisi paljon järkevämpää erottaa toisistaan asuntojen rakentamisen tuki ja vähävaraisten puolustaminen asuntomarkkinoilla.
Asuntojen rakentamista kannattaa tukea suoralla investointiavustuksella mutta vain laskukauden aikana, kun asuntoja ei luonnostaan synny tarpeeksi. Investointiavustus mitoitetaan niin, että uustuotannon hinta laskee asuntokaupassa vallitsevan markkinahinnan tasolle. Koska asukkaan kannalta markkinahintaiseen asumiseen ei sisälly mitään tukea, näitä investointiavustuksen turvin rakennettuja asuntoja ei tarvitsisi jakaa sosiaalisin perustein.
Juuri nyt ei asuntojen rakentamista tarvitsisi tukea Helsingissä lainkaan, koska asuntojen markkinahinta ylittää rakennuskustannukset. Laman aikana asuntotuotantoa sen sijaan olisi pitänyt tukea runsaastikin sen sijaan, että rahat kuluivat rakennusmiesten työttömyyskorvauksiin. Asuntotuotannon pysähtyminen maksoi menetettynä tuotantona miljardeja.
Vähävaraisille asuntoja voitaisiin vastaavasti ostaa tai välivuokrata eri puolilta kaupunkia niin uustuotannosta kuin vanhasta asuntokannastakin. Tämä estäisi asuinalueiden eriytymisen. Hankkimalla vanhoja yksiöitä kaupunki välttäisi uusien yksiöiden rakentamisen. Yksinäisiä ja eronneita ei tarvitsisi eristää lähiöihin vaan heille löytyisi pienasuntoja kantakaupungista.
Jos vähävaraisten asumista tuettaisiin suoraan eikä seiniä tukemalla, tuen taso voisi määräytyä liukuvasti tuen tarpeen mukaisesti. Nythän kaupungin vuokra-asunnon joko saa tai ei saa eikä välimuotoja tunneta, mutta kun halpavuokraisen asunnon kerran on saanut, etuoikeus säilyy koko elämän, vaikka tulot nousisivat.
Luopuminen kahden kärpäsen
politiikasta ei tulisi nykykäytäntöä kalliimmaksi ja
kuitenkin uusia asuntoja syntyisi yhtä paljon. Jos asuntojen markkinahinta
alittaa rakennuskustannukset, on halvempaa ostaa vuokra-asuntoja kuin rakentaa
niitä ja säästyneillä rahoilla voi vastaavasti tukea
uustuotantoa. Jos taas asuntojen markkinahinta ylittää rakennuskustannukset,
vuokra-asuntojen hankkiminen tulee kyllä rakentamista kalliimmaksi,
mutta erotus saadaan takaisin siitä, että tontit voidaan luovuttaa
uustuotantoon vastaavasti kalliimmalla.
<<paluu
etusivulle
