PUHEET, KANNANOTOT JA KIRJOITUKSET

Suomen Kuvalehti 18/2006


Viitehintajärjestelmään

Suomen terveydenhuolto tuottaa hyvää hoitoa halvalla. Saksalaiset käyttävät puolet enemmän rahaa, mutta ovat saamaansa hoitoon selvästi tyytymättömämpiä. Käytämme vähät rahat järkevästi.

    Lääkemenot ovat poikkeus kurinalaisesta rahankäytöstä. Röntgenkuvaan otetaan rahat terveyskeskuksen budjetista, mutta kalliin lääkkeen maksaa Kela. Niinpä lääkereseptin kirjoittaminen on terveyskeskuslääkärille herkemmässä kuin tutkimukseen määrääminen.

    Lääkemenot kasvavat kymmenen prosentin vuosivauhdilla. Osa tästä lisärahasta on aivan järkevää rahankäyttöä, mutta vain osa.
 

Kilpailu ei pidä lääkekustannuksia kurissa, koska kuluttaja ei tavallisesti itse maksa lääkekulujaan.

    Potilaalle saatetaan määrätä kallista ihmelääkettä, vaikka halpa peruslääke riittäisi. On lääkäreitä, jotka pitävät velvollisuutenaan tukea lääketutkimusta suosimalla uusia lääkkeitä.

    Päästäkseen osallisiksi tuottoisista markkinoista lääkeyhtiöt kehittävät suurin kustannuksin rinnakkaisia lääkkeitä sairauksiin, joihin on hyvä lääke olemassa. Teollisuusmaiden veronmaksajat rahoittavat sairausvakuutuksen kautta lääketeollisuuden kehitystyön. Oikean kilpailun puuttuessa tämä ei laske hintoja vaan nostaa niitä.

    Epäoptimaalisuutta on toisinkin päin. Uusien lääkkeiden kalleus ei johdu valmistuskustannuksista, vaan oikeutetusta tarpeesta saada kehityskulut katetuiksi. Kalliisti kehitetyt lääkkeet ovat vajaakäytössä, koska jokainen maa minimoi osuutensa kehityskustannusten rahoituksesta. Biologisia reumalääkkeitä saa vain tuhat potilasta, vaikka tarve olisi kymmenkertainen. Lääkeyhtiön tulot kaksinkertaistuisivat, jos voisi sopia, että se antaa 80 prosenttia alennusta ja lääkettä käytettäisiin kymmenen kertaa enemmän. Potilaatkin voittaisivat.


    Pari vuotta otettiin käyttöön lääkevaihto, jossa apteekki voi vaihtaa kalliimman lääkkeen halvempaan samaa vaikuttavaa ainetta sisältävään, jos potilas tähän suostuu eikä lääkäri sitä kiellä. Tämä leikkasi lääkemenoista yhden vuoden kasvun, mutta nyt ne kasvavat taas entiseen tahtiin.

    Lääkevaihto saa patenttinsa menettäneiden tuotteiden hinnat laskemaan nopeammin, mutta ei pure kalliiden, patentilla suojattujen lääkkeiden turhaan käyttöön.
 

Korvaisin lääkevaihdon viitehintajärjestelmällä. Potilas saisi valita rinnakkaisista lääkkeistä minkä haluaa, mutta korvaus maksettaisiin halvimman mukaan. Menisin vielä pitemmälle. Jos samaan sairauteen on tarjolla suunnilleen yhtä hyviä lääkkeitä, maksettaisiin korvaus halvimman mukaan, vaikka kyse olisi eri lääkeaineesta, ellei ole perusteltua syytä käyttää kalliimpaa.

    Asiantuntijat kiistelevät siitä, onko järkevää syöttää puolelle miljoonalle suomalaiselle varmuuden vuoksi kolesterolia alentavia statiineja. Halvimman ja kalleimman statiinin hintaero on kuusinkertainen, koska osa patenteista on vanhentunut. Statiinien välillä on eroja, mutta ei riittäviä oikeuttamaan kuusinkertaista hintaa.

    Maksettakoon siis lääkekorvaus halvimman statiinin mukaan, ellei lääkäri pysty osoittamaan, että potilaalle tuo lääke ei sovi.

    Kalliin statiinin valmistaja varmaankin protestoisi: kun ensimmäiseksi markkinoille tullutta statiinia voitiin myydä koko patentin voimassaoloaika korkealla hinnalla, pitää uuttakin voida! Jos uusi ei ole niin paljon parempi, että hintaero kannattaa maksaa, sen kehittäminen on ollut turhaa. Miksi veronmaksajien pitäisi sitä rahoittaa?
 

Kolesterolilääkkeet ovat helppo esimerkki, koska ne vaikuttavat jokseenkin samalla tavoin kaikkiin. Masennuksen syyt vaihtelevat joten myös tarvittava lääkitys vaihtelee. Kallista lääkettä voidaan oikeasti tarvita.

    Päättäjän kannalta viitehintajärjestelmä on hankala, koska on tehtävä harkinnanvaraisia päätöksiä. Viitehinta soveltuisi statiineihin, mutta ei psyykenlääkkeisiin. Entä soveltuisiko se korvatulehdukseen määrättäviin antibiootteihin?

    Päättäjän on helppo soveltaa nykyistä kaavamaista sääntöä, mutta se johtaa metsään, esimerkiksi lääkekustannusten nopeaan kasvuun.


<<paluu etusivulle