Vaimon vaihtamiseen nuorempaan tarvitaan kahta: sekä menestyvää miestä, joka haluaa nuoren vaimon, että nuorta naista, joka haluaa menestyvän keski-ikäisen miehen elämän sulostuttajaksi. Lopputuloksena on kaksi keski-ikäistä ”leskeä”. Entinen vaimo saa usein elää loppuelämänsä yksin ja omillaan. Uuden vaimon saavuttaessa keski-iän leskeys koittaa hänellekin miehen kuoltua.
Menestyvien miesten moniavioisuus näyttää olevan yleismaailmallinen ilmiö. Sillä saattaa olla hyvinkin vahva biologinen tai etologinen taustansa, en tiedä. Moniavioisuus näyttää keskittyvän menestyviin uroksiin. Kiinalainen jalkavaimoperinne koskee vain varakkaita perheitä, eikä islamilaisessa kulttuurissakaan kovin köyhällä miehellä on varaa moneen vaimoon. Yhteiskunnalliset ratkaisut moniavioisuuden ympärillä kuitenkin vaihtelevat kulttuurista toiseen.
Kiinalainen
jalkavaimoperinne saattaa olla jalkavaimon näkökulmasta alistava,
mutta ensimmäisen vaimon sosiaalinen asema on siinä hyvin turvattu;
joskus hän jopa valitsee uuden nuoren vaimon miehelleen. Islamilaisissa
kulttuureissa miehen velvollisuus on elättää kaikki vaimonsa,
jos kerran on useampia vaimoja ottanut. Yhdysvalloissa eronnut mies maksaa
entiselle vaimolleen huomattavia korvauksia loppuikänsä.
Suomalainen
erikoispiirre on vanhan vaimon raaka hylkääminen. Lainsäädäntömme
lähtee yksiavioisuudesta ja avioliiton elinikäisyydestä.
Siksi tähän yleistyneeseen moniavioisuuteen ole tarvinnut ottaa
kantaa.
Suomalainen
sosiaaliturva perustuu ajatukseen, että miehet ja naiset hankkivat
itsenäisesti omat tulonsa ja siten myös sosiaaliturvansa. Voimme
osoittaa monia puutteita ja käsittämättömyyksiä
siinä, että monissa muissa Euroopan maissa vaimon sosiaaliturva
on johdettu miehen ansiotuloista, mutta ongelmaton ei tämä suomalainenkaan
järjestelmä vähemmän ansaitsevan puolison kannalta
ole, jos jotain menee vikaan.
Toisin
kuin muissa maissa, Suomessa oikeus ei yleensä määrää
enemmän ansaitsevaa puolisoa maksamaan elatusta vähemmän
ansaitsevalle. Lapsista elatusmaksuja sentään ainakin pitäisi
maksaa.
Kaikki on hyvin, jos myös vaimolla on oma menestyksekäs työura, mutta jos hän onkin omistautunut miehensä uran tukemiseen, hänen taloudellinen asemansa avioeron jälkeen on surkea.
Kun
avioliitto päättyy eroon, omaisuus tasataan, ellei avioliittoa
solmittaessa ole muuta sovittu. Vai tasataanko?
Eläkepoliittisessa
keskustelussa olemme yhtenään kuulleet, että ansaittu eläketurva
on omaisuutta, johon ei voida takautuvasti puuttua. Jos eläketurva
on perustuslain suojaamaa omaisuutta, miksi avioliiton aikana ansaittua
eläketurvaa ei tasata eron hetkellä?
Hyväpalkkaisen
viisikymppisen miehen ansaitun eläketurvan arvo on runsaat 200 000
euroa, joskus selvästi enemmän. Eläkevarallisuuden arvo
Suomessa on selvästi suurempi kuin asuntovarallisuuden.
Saksassa monien muiden maiden tapaan eroon eläketurva katsotaan yhteiseksi omaisuudeksi siinä missä asuntokin. On vaikea ymmärtää miksi meillä ei tehdä samoin. Suomalainen käytäntö on voimakkaasti naisia syrjivä. Naisten eläkkeitä Suomessa heikentävät pitkät perhevapaat. Lapset kyllä ovat yhteiset, mutta lasten aiheuttamat eläketurvan aukot päätyvät vaimon maksettavaksi.
Monen menestyvän miehen vaimo on uhrannut oman työuransa miehensä eteen ja joutuu maksamaan tästä, kun mies keksii vaihtaa hänelle parhaat vuotensa uhranneen vaimonsa nuorempaan. Jos lasku tasattaisiin, moni mies harkitsisi toisenkin kerran ennen kuin säntää aloittamaan uuden nuoruuden uuden vaimon kanssa.
Jos
parempituloinen mies kuolee, pienempituloinen vaimo on kyllä hänen
jälkeensä oikeutettu perhe-eläkkeeseen, mutta ei ole, jos
mies hylkää hänet.
Miksi
naisliike on tästä ongelmasta niin hiljaa? Onko suomalainen tasa-arvokeskustelu
keskittynyt liiaksikin vaatimaan miehille ja naisille yhtäläisiä
mahdollisuuksia työelämässä ja unohtanut ne naiset,
jotka omasta tai miehensä tahdosta ovat valinneet toisen tien?
<<paluu
etusivulle
