Enää sosiaaliturvamme ei ole halpaa eikä hyvää. Edessämme näyttää olevan vuosia jatkuva menoleikkausten kausi, joka vähitellen lopettaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan.
Työelämä on eriarvoista:. toisten työ tuottaa enemmän kuin toisten. Ennen työmarkkinoilla vain sovittiin palkkaerot pienemmiksi kuin ne luonnostaan olisivat. Näin päästiin työtätekevien köyhien ongelmasta. Sosiaalipolitiikkaa tarvittiin enää vakuuttamaan kansalaisten tulot sairautta, äitiyttä, vanhuutta ja muuta sellaista vastaan.
Talousteorian mukaan pienet palkkaerot aiheuttavat syrjäytymistä: jos jollekin pitää maksaa palkkaa enemmän kuin hänen työpanoksensa tuottaa, häntä ei kannata palkata lainkaan. Silti työllisyys oli vielä kymmenen vuotta sitten hyvä.
Paperitehtaan kilpailukyky ei vaarannu, vaikka tehtaan sisällä noudatetaan solidaarista palkkapolitiikkaa. Sen sijaan pizzanpaistajan ja paperityöntekijän välistä palkkaeroa on mahdoton sopia pieneksi, ellei myös sovita, että paperityöläinen kuitenkin syö niitä kalliita pizzoja. Kun osaamisen yhteiskunnassa työvoiman tuottavuuserot muutenkin kasvavat, tasa-arvon toteuttaminen solidaariseen palkkapolitiikkaan avulla johtaa työttömyyteen.
Syyperusteinen sosiaalipolitiikka on tehokasta niin kauan kuin olosuhteet, joiden perusteella tukea maksetaan, eivät riipu ihmisten omista valinnoista.
Kun saha suljettiin, sahuri jäi työttömäksi ja kun saha taas avattiin, hän pääsi töihin, eikä hän suhdanteille mitään voinut. Pätkätöiden yhteiskunnassa ihminen voi vaikuttaa paljon omaan työllistymiseensä. Työttömyyskorvaus houkuttelee venyttämään työjaksojen väliin sijoittuvia sapattijaksoja. Tämä sinänsä viehättävä mahdollisuus tulee yhteiskunnalle kalliiksi.
Kun yhteiskunta tulee apuun perheiden hajotessa, motiivi pitää avioliitto kasassa pienenee. Asumiskustannusten korvaaminen edistää kalliisti asumista. Maailman sallivimpiin kuuluva varhaiseläkejärjestelmä vie sekä työnantajilta että työntekijöiltä halun sopeuttaa työtehtäviä ikääntyvien tarpeisiin.
Syyperusteinen sosiaaliturva synnyttää jatkuvasti lisää korvattavaa.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta leikellään asteittain hengiltä ensi vuosikymmenellä, ellei sitä onnistuta tuottamaan säästeliäämmin. Kaksi asiaa pitää muuttaa.
Ensiksi: on saatava jokainen kynnelle kykenevä huolehtimaan omasta elannostaan edes osittain omilla ansioillaan.
Toiseksi: ihmiset on saatava suurempaan taloudelliseen vastuuseen avioeroistaan, asumiskustannuksistaan, lyhyistä työttömyyskausistaan ja muista elinoloistaan.
Yksi keino tähän on monien tutkijoiden vuosia suosittama perustulo eli kansalaispalkka. Yhteiskunta maksaisi jokaiselle pienehkön pohjatulon, jonka päälle olisi itse hankittava lisätuloja.
Realistinen perustulo on noin 1500 mk/kk, siis selvästi toimeentulotukea vähemmän, mutta sen päälle onkin tarkoitus ansaita omia tuloja, mitä toimeentulotuella olevan ei kannata tehdä.
Joutilaisuudesta siis maksettaisiin nykyistä vähemmän, mutta toisaalta tuettaisiin nykyistä enemmän niitä, jotka itse riipivät kasaan edes pieniä ansiotuloja.
Kaikilta ei kohtuudella voi vaatia omia ansiotuloja. Koska perustulo ei yksin riitä kelvolliseen elämään, se ei tee turhaksi muita sosiaaliturvan muotoja, ei edes toimeentulotukea, mutta tekisi mahdolliseksi selvästi tiukentaa niiden saantiehtoja.
Perustuloyhteiskunnassa olisi nykyistä paljon vähemmän täysin toimettomia, mutta paljon niitä, joiden ansiot perustuvat osittain omiin tuloihin, osittain tulonsiirtoihin. Työttömistä köyhistä tulisi työtätekeviä ja vähän vähemmän köyhiä.
En ole ainoa, joka tämän
suuntaisia uudistuksia esittää. Pitäisikö tähdätä
suureen kertauudistukseen vai edetä vaiheittain nykyjärjestelmää
korjailemalla? Kun on nähnyt, millaista räpeltämistä
pientenkin muutosten tekeminen on, tulee skeptiseksi vaiheittaiseen etenemiseen.
<<paluu
etusivulle
