PUHEET, KANNANOTOT JA KIRJOITUKSET
Suomen Kuvalehti 1/2006
Veret seisauttavaa yhteistyötä?
Suomen kuntia on verrattu 1960-luvun osuuskauppaliikkeeseen: takana loistava
menneisyys, edessä vaikeuksia, joita ei tunnusteta.
Väestön ikääntyminen vie hyvinvointiyhteiskunnan
rahoituskriisiin ja kunnat sen mukana. Toimintatavat ovat vanhentuneita eivätkä
johtamisen ongelmat luo toivoa uudistumisesta. Kuntajako on aikansa elänyt.
Hallituksen aloite kunta- ja palvelurakenteen uudistamisesta
tuli todella tarpeeseen.
On jonkinasteinen lainalaisuus, että kilpailulta
suojellut alat kehittyvät hitaasti ja niihin kasautuu tehottomuutta.
Kansainvälisesti suosittuja esimerkkejä tästä ovat posti ja rautatiet.
Kunnissa toimintoja on vielä vaikeampi uudistaa. Perintönä
menneisyydestä kuntia hallitsee luottamusmiesten ja virkamiesten
kaksoishallinto. Uudistukset ovat mahdollisia vain jos sekä virkamiehet että
luottamusmiehet ovat uudistusmielisiä. Näin onnellisesti ei aina ole.
Tehon lisäämiseksi on esitetty ostopalveluja ja
tilaaja-tuottajamallia. Vauhti voi parantua, mutta suunta vääristyä. Rovaniemi
sai maan kirjastoväen kauhuihinsa tilaamalla kirjastoltaan vain lainoja
kehittyneemmän kirjastotoiminnan sivuuttaen. Vaikka yrittäisi toimia järkevästi
voi vaikkapa lastensuojelun pilkkominen mitattaviksi suoritteiksi johtaa kolhoon
palveluun.
Taitavallakin ostajalla transaktiokustannukset nousevat
korkeiksi, eikä niitä alenna se, että tarjouskilpailujen tuloksista valitetaan
lähes rutiininomaisesti, jona aikana koko toiminta seisoo.
Kuntaliitto esitti puoli vuotta sitten kuntien
yhdistämistä vahvoiksi peruskunniksi, joissa olisi pääsääntöisesti vähintään
20 000 asukasta. Kuntien lukumäärä olisi pudonnut alle kolmannekseen nykyisestä.
Tavoite on hiljaisuudessa haudattu. Suomen keskusta on
painanut paniikkinappulaa kärsittyään tappion presidentinvaaleissa.
Kuntaliitosten sijaan esitetään kuntien välistä vapaaehtoista
yhteistyötä. Yhteistyö on positiivisesti latautunut sana, mutta voi silti olla
askel väärään suuntaan.
Vapaaehtoinen yhteistyö vaatii päätöksissä kuntien
välistä yksimielisyyttä. Tämä voi halvaannuttaa päätöksentekoa entisestään.
Jotta edes jotain saataisiin aikaan, heikkokin kompromissi saa kelvata. Aika
vähän on Pääkaupunkiseudun yhteistyöstä tullut konkreettisia tuloksia verrattuna
kokouksissa tuhlattujen työtuntien määrään. Yhteistyön hedelmiä odoteltaessa
oman toiminnan kehittäminen on lopetettu.
Vapaaehtoinen yhteistyö ei ole järin demokraattista.
Päätökset tehdään joko kunnan johtajien välisissä neuvotteluissa tai johtavien
kunnallispoliitikkojen kabinettikokouksissa. Kun jokaiseen päätökseen tarvitaan
kaikkien kuntien suostumus, on leivottava monimutkaisia paketteja. Valtuustojen
tehtäväksi jää hyväksyä kaikki sellaisenaan tai kaataa vaivalla kyhätty
korttitalo.
Yhteisiä palveluja varten Suomessa on satoja kuntayhtymiä. Ne
ovat huonoiten toimiva osa kunnallishallintoa. Kunnan omassa toiminnassa kunnan
talousjohto pitää sektorivirkamiesten kunnianhimon kurissa. Kuntayhtymien
luottamusmiesjohto ei pysty hallitsemaan virkamiehiä eikä peruskuntien
virkamiesjohto saa puuttua kuntayhtymien hallintoon. Isännätön raha on yksi syy
erikoissairaanhoidon nouseviin kuluihin.
Pienten maalaiskuntien on pakko järjestää palvelunsa
yhteistyönä, mutta isommilla kaupunkiseuduilla yhteistyön järkevyyttä kannattaa
harkita. Erillään toimimisesta voi koitua pienempiä tappioita kuin siirtymisestä
heikosti hallittaviin kuntayhtymiin. Huonoin yhteistyön muoto on vapaaehtoinen
yhteistyö, jossa päätösten tekemiselle ei ole sääntöjä.
Monen asian hoitaminen edellyttää nykyisiä kuntia selvästi suurempia yksiköitä.
Eikö näitä tehtäviä voisi antaa maakunnille ja valita niihin suorilla vaaleilla
maakuntavaltuustot? Ne huolehtisivat myös yhdyskuntarakenteen suunnittelusta. Se
olisi uusi päätöksenteon taso, mutta korvaisi suuren määrän epämääräisiä
ylikunnallisia organisaatioita. Mukaan pääsisivät myös syrjäseutujen kunnat,
joita vahvat kunnat eivät muuten yhteistyökumppaneikseen ota.
<<paluu etusivulle