Odotukset
karisivat jo ensimmäisessä puheenvuorossa, kun Tanja Karpela
latoi pöytään kuuden miljardin markan vaatimuslistan. Muualla
Keskusta oli esittänyt, että perhepolitiikkaan pitäisi kohdistaa
300 miljoonaa markkaa. Sama tahti jatkui läpi keskustelun.
Olin
raivoissani älyllisestä epärehellisyydestä, kunnes
oivalsin, että noinhan oppositio on aina käyttäytynyt ja
tulee aina käyttäytymään, puoluekantaan katsomatta.
Jos selvitämme keskustan ja SDP:n eduskuntaryhmien kannanottoja toisaalta Ahon ja toisaalta Lipposen hallitusten aikoina, molempien eduskuntaryhmien oppositioajan kannat muistuttavat enemmän toisiaan kuin omia kantojaan puolueen istuessa hallituksessa. Puolueiden välillä on aitoja eroja, eikä ole todellakaan yhdentekevää, mitkä puolueet istuvat hallituksessa, mutta oppositiossa kaikki puolueet ovat samanlaisia. Vaalien jälkeen entisestä oppositiopuolueesta voi kuoriutua uusi hallituspuolue, joka muistuttaa oppositiominäänsä kuin toukka perhosta. Ei ole ihme, että äänestysprosentit laskevat eikä poliitikkoja arvosteta. Myönnetään toki: oma puolueenikin on ollut oppositiossa, ja samaan epä-älyllisyyteen sitä taisimme mekin välillä sortua.
Tämä
lastentarhatasoinen kinastelu antaa väärän kuvan poliitikoista.
Juuri ennen joulua budjettikäsittelyn yhteydessä eduskunnassa
käytiin illan hiljaisina tunteina perhepolitiikasta varsin korkeatasoinen
keskustelu. Ei olisi uskonut, että kyse oli samoista ihmisistä.
Siinä välikysymyskeskustelussakin kristilliset esittivät
maltillisia puheenvuoroja asiallisesti perustellen. Olin heidän mielipiteistään
eri mieltä, mutta pidin tyylistä.
.
Oppositio
päästää nyt hallituksen aivan liian helpolla. Kun hallituksen
linjalle ei esitetä järkeenkäypää vaihtoehtoa,
hallituksen linja on ainoa mahdollinen? Hallituksesta katsoen opposition
mielipiteissä ei ole mitään kiinnostavaa eikä varteenotettavaa.
Vai ansaitsisiko maa sittenkin paremman opposition? Vika taitaa olla
järjestelmässä, kun puolue kuin puolue sortuu oppositiossa
pölhöpopulismiin.
Budjettikäsittely
on kaiken populismin äiti. Suomessa opposition ei tarvitse esittää
varjobudjettia. Niinpä oppositiokansanedustajat esittävät
miljarditolkulla rahaa kaikkiin hyviin asioihin. On tietysti vähän
lehdistönkin vika, ettei noin huonosta aritmetiikan osaamisesta jää
kiinni.
Entä
jos budjetista ei äänestettäisikään momentti momentilta
vaan kansanedustajien velvollisuutena olisi tehdä vastaehdotus koko
budjetista? Käytännössä vastakkain olisivat hallituksen
esitys ja oppositiopuolueiden varjobudjetit. Hallitus voisi arvioida varjobudjettia
aivan samoin kuin oppositio varsinaista. Paitsi että vältyttäisiin
sadoilta äänestyksiltä, budjettikeskustelu muuttuisi älyllisemmäksi
ja kiinnostavammaksi. Haaste voisi hallituksen kannalta olla nykyistä
vaikeampi, koska oppositio saattaisi osoittaa, ettei hallituksen valitsema
suunta olekaan ainoa mahdollinen. Nyt oppositio ei haasta hallitusta lainkaan,
koska sen tehtävänäkään ei ole esittää
mitään toteuttamiskelpoista.
Älyllisempi
budjettikäsittely leimaisi koko vuoden eduskuntakeskusteluja, koska
opposition tietysti tulisi vastaesityksissään jotenkin pitäytyä
varjobudjetissaan. Siitä välikysymyskeskustelussakin olisi voitu
päästä todellisiin lapsiperheiden ongelmiin.
Jos
oppositiolta vaaditaan järkevämpiä vastaehdotuksia, sille
on annettava siihen myös välineet. Nyt kaikkinainen valmistelukoneisto
on hallituksen monopolina. Oppositiolle voisi antaa määrärahan,
jolla se voisi tilata selvityksiä esimerkiksi VATT:ilta tai
kokonaan ulkopuolisilta tutkijoilta.
Meillä
oli muuten STM:ssä valmisteltu virkatyönä pari oikein hyvää
perhepoliittista rahareikää, joita Karpela ei siinä kuuden
miljardin puheenvuorossaan osannut esittääkään.
<<paluu
etusivulle
