Osmo Soininvaara Helsingin uutisissa 17.7.2005:


Juniorijalkapallo on erinomaista nuorisotyötä


Helsinki-cup oli taas vuoden tapaus 13-vuotiaalle pojalleni, kuten se oli tuhansille turnaukseen osallistuneille. Jalkapalloharrastus on niin laajaa, että kohta on pakko tulla myös kansainvälistä menestystä.

    Kansainvälinen menetys ei kuitenkaan kuulu juniorijalkapallon keskeisiin tavoitteisiin. Sen voima on vahvassa nuorisotyössä, jota sadat valmentajat ja tuhannet äidit ja isät jalkapallon ympärillä tekevät. En tiedä minkään urheilulajin vaikuttavan nuoriin yhtä positiivisesti, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Omat jalkapallokokemukseni ovat peräisin Kruununhaassa ja Katajanokalla toimivasta Sapasta, jossa poikani pelaa; voi olla, että käsitykseni siksi ovat todellisuutta parempia.

    Jalkapallossa sattuu niin paljon vammoja, että jos laji keksittäisiin nyt, se varmaankin kiellettäisiin vaarallisena. Onneksi se on keksitty aiemmin. Urheilu on lyhyellä aikavälillä vaarallisempaa kuin sohvalla makaaminen, mutta pitkällä aikavälillä sohvalla makaajan käy huonosti. Eläminen kaikkia vaaroja välttäen ei tee elämästä pidempää, vaikka saa sen kyllä tuntumaan pidemmältä.

    Isoissa kaupungeissa huono-osaisuus periytyy herkästi. Siksi tarvitaan nuorisotyötä. Jos vertaa kaupungin oman nuorisotyön hintaa ja tuloksia juniorijalkapalloilun saamiin rahamääriin ja tuloksiin, ero on suuri. Jalkapallo myös saavuttaa hyvin potentiaalisia huono-osaisia.

    Lapsen varttuessa jalkapalloseuraan kuuluminen tulee aika kalliiksi. On jotenkin turhauttava ajatus, että tässä vaiheessa köyhien perheiden lasten pitäisi jäädä pois. Olisi paikallaan, että sosiaalitoimistot turvaisivat vähävaraisten lasten osallistumismahdollisuuden maksamalla maksut ehkäisevänä toimeentulotukena. Tästä Helsinki voisi tehdä vaikka linjapäätöksen. Ei maksaisi paljon, mutta voisi säästää paljolta.


    Vaikka kaupunki ei antaisi rahaa, se voisi antaa kentän harjoitteluun. Poikani ei ole koskaan harjoitellut Helsingissä ruohokentällä. Asiat eivät ole mallillaan, kun koululaisten harjoitusvuoro toisella puolella kaupunkia päättyy kello 21 ja seuraavana päivänä pitäisi olla kahdeksalta koulussa.

    Sapa harjoittelee Kaisaniemenä hiekkakentällä. En esitä sitä nurmikentäksi, koska sen jälkeen nurmea pitäisi säästää ja käyttää vain harvakseltaan. Eivätkä ne käyttäjät pienen seuran junnuja olisi. Keravan kaupunki on kustantanut jalkapalloilijoilleen tekonurmen, jossa on vielä maapohjan lämmitys kautta pidentämässä. Olisiko Helsingilläkin varaa samaan?


    Jalkapallon alkeita voi harjoitella melkein millaisella pihalla tahansa. Katajanokalla on kaksikin jalkapallon harjoitukseen soveltuvaa kenttää, mutta niiden kunnossapitämisessä on toivomista. Nämä ovat katu- ja puisto-osaston alaisuudessa. Entä jos niiden kunnossapito siirrettäisiin liikuntavirastolle, jolla on asiaan suurempi intressi?

    Tästä minua on erityisesti varoitettu: jos nuo kentät siirretään liikuntavirastolle, niiden käyttö jaetaan seurojen kesken, eivätkä lapset voi mennä niille enää spontaanisti pelaamaan. Missähän tällaisesta lainalaisuudesta on päätetty? Siis että jos kentät hoidetaan järkevästi, niitä ei voi käyttää järkevästi ja päinvastoin.

Jospa Pekka Sauri ja I-C Björklund sopisivat asiasta kahden kesken?


<<paluu etusivulle