Etelä-Suomen Sanomat, kolumni 17.3.2002

Koulutettujen naisten huonot palkat

Naisten palkka on Suomessa noin 20 prosenttia alempi kuin miesten. Tähän on monia syitä, on suoranaista palkkasyrjintää, jossa samasta työstä ei tulekaan samaa palkkaa, on hidasta uralla etenemistä ja on naisvaltaisten alojen alipalkkausta suhteessa yhtä vaativiin miesten kansoittamiin aloihin.
Erityisesti julkisen sektorin syntinä on koulutusta vaativien, naisvaltaisten alojen huono palkkataso. Tämä rakenteellinen eriarvoisuus kuuluu työkenttääni tasa-arvoministerinä, siis se, että esimerkiksi sairaanhoitaja saa selvästi huonompaa palkkaa kuin yhtä koulutettu insinööri. Tämä on sinänsä väärin, mutta pitkällä aikavälillä se on myös vaarallista.

Koulutettujen naisten huonot palkat ovat ennen pitkää saattamassa julkiset palvelut ongelmiin. Päteviä kirjastonhoitajia ei kirjastoihin tahdo enää saada. Sama kehitys voi tarttua sosiaalityöntekijöihin, koko hoitoalaan ja opettajiin. Ja vaikka virat saataisiin periaatteessa täyteen, laatu voi kärsiä.
Voimme olla ylpeitä suomalaisten hyvästä koulutuksesta, mutta kuinka kauan? Jos opettajiksi joudutaan eikä päästä, voivat oppimistulokset heiketä. Yhden aineopettajan kautta kulkee hänen työuransa aikana noin tuhat oppilasta. Heidän osaamisensa on kiinni opettajan taidoista. Hälyttäviä ovat tiedot opettajiksi koulutettujen hakeutumisesta muille aloille.

Suomessa ei vielä ole pulaa sairaanhoitajista, eikä tulekaan, jos suunnitelmat koulutuksen laajentumisesta toteutuvat, jos aloituspaikat saadaan täyteen, ja jos koulutetut hoitajat saadaan pysymään maassa ja alalla.

Tässä on vähän liian monta jos-sanaa. Joka viides nuori pitäisi saada hakeutumaan terveydenhoitoalalla ja pysymään sillä. Jo nyt koulutetuista sairaanhoitajista 30 prosenttia tekee jotain muuta kuin työskentelee sairaanhoitajina Suomessa.
Suomalainen tupo-järjestelmä on osoittautunut hyväksi ja toimivaksi. Sen ansiosta maassa moni asia on paremmin kuin jatkuvien työmarkkinakonfliktien maissa. Kuitenkin siinä on sisäänrakennettuna ongelmana, että ilmiselvien epäkohtien korjaaminen on työlästä, joskaan ei sentään täysin mahdotonta.

Kun lääkärit kuukausien lakkoilun jälkeen saivat korjatuksi palkkaustaan, ovat hoitajat nyt jonossa vaatimassa oman palkkansa tarkistamista. Jokainen asiaan perehtynyt varmaankin myöntää, että hoitajien palkkatasoa joudutaan korjaamaan lähivuosina, jotta alalle ylipäänsä saataisiin riittävästi väkeä. Palkkatason korjauksen on oltava sitä isompi, mitä myöhemmin siihen ryhdytään, sillä jos ensin aiheutetaan työvoimapula, tarvitaan asian korjaamiseen jälkikäteen paljon voimakkaampia toimia. Omaa oksaansa sairaalat sahaavat myös mustaamalla hoitoalan mainetta teettämällä aiheettomasti pätkätöitä ja pitämällä hoitajia alituisessa taloudellisessa epävarmuudessa.

Pahinta mitä tässä voi tapahtua on että pitkän lakon jälkeen hoitoalan palkkatasoa korjataan kertaheitolla, minkä jälkeen kunnat ja sairaalat sopeuttavat budjettinsa vähentämällä työvoimaa. Sairaaloissa tarvittaisiin myös lisää väkeä. Ilmiselvä taloudellinen realiteetti on, ettei palkkatasoa ja henkilökuntamitoitusta voi molempia korjata samanaikaisesti ja kertarysäyksellä.

Lääkärit viitoittivat tietä uudenlaiseen lakkostrategiaan, jossa minimoitiin lakossa olevien määrä ja aseena oli hoitojonojen pidentäminen. Tuskin paljastan mitään sellaista, jota Tehyn strategit eivät ole jo itse oivaltaneet sanoessani, että hoitajat voivat omaksua lääkärien lakkotaktiikan ihan yhtä tehokkaasti panemalla lakkoon vain eräät avaintehtävät.

Eivätkö viisaat ihmiset voisi sopia tällaisen miinan rauhallisesta purkamisesta ilman uutta terveydenhoitoalaa lamauttavaa kuukausien lakkoa? Tehtäisiin usean vuoden "raamisopimus", jossa hoitajien palkkoja nostettaisiin vuosittain suhteessa yleiseen palkkatasoon. Samalla voitaisiin viitoittaa samalla kun henkilömitoitus pidettäisiin kohtuullisena. Jotain tällaistahan sovittiin aikanaan käräjätuomarien palkoista, koska ei haluttu, että tuomioistuimiin saadaan tuomareiksi vain ne, jotka eivät ole asianajotoimistoihin kelvanneet.

Koulutettujen naisten palkkakuoppaa yritettiin korjata viime tupokierroksella, mutta pieleen meni. Ensi kerralla aiotaan näköjään onnistua paremmin, ja naisvaltaiset alat puuhaavat julkisuudessa olleiden tietojen mukaan yhteistä työtaistelua.

En kaipaa raastavaa työtaistelua myöskään päivähoitoon tai kouluihin. Irlannissa tehtiin usean vuoden sopimus palkkausepäkohtien asteittaisesta korjaamisesta. Miksi ei olisi mahdollista Suomessakin? Tuposopimuksissa on ollut perinteisesti matalapalkkaeriä ja naispalkkaeriä, mutta tätä koulutettujen naisten alipalkkausta se ei ole ratkaissut. Eikö voisi tehdä yleisesti "epäkohtaerän, jossa oikaistaisiin palkkavääristymiä missä ne sitten ovatkin. Realistista on korjata epäkohdat asteittain usean vuoden aikana, kuten Irlannissa ollaan tekemässä.

Mikä siis on palkkaepäkohta? Yksi epäkohtakriteeri on se, että palkka on matala suhteessa työn vaativuuteen ja vaadittavaan koulutukseen. Toinen, pragmaattisempi on, että alaa uhkaa pitkällä aikavälillä työvoimapula. Myös työn sisällöllinen palkitsevuus ja houkuttelevuus on eräs oikeudenmukaisen palkan peruste; tylsästä tai raskaasta työstä parempi palkka kuin kiinnostavasta ja mukavasta! Siksi työvoimapulan uhka on pitkällä aikavälillä eräs oikeudenmukaisen palkkauksen mittari. Se on tärkeänä kriteerinä, kun valtion palkkarakennetta korjataan niin sanotuilla Valpas-rahoilla.

Miten siis sovitaan, kenelle epäkohtalisä kuuluu? Liittojen välillä asiasta ei voi sopia, sillä jokainen liitto haluaisi epäkohtaerästä osuutensa. Epäkohdat eivät kuitenkaan jakaudu ammattiliitoittain tasaisesti. Tarvitaan siten ulkopuolinen, kaikkien luottamusta nauttiva taho, "epäkohtaselvittäjä" nimeämään alat, joiden palkkatasoa olisi alettava asteittain kohottaa. Ja tarvitaan tietysti myös yhteinen näkemys siitä, että epäkohtien korjaaminen on paitsi oikeudenmukaista, kaikkien pitkän ajan etujen mukaista.
 
 

<<paluu etusivulle