Etelä-Suomen Sanomat, kolumni 11.05.2003

Taloudellinen kasvu ja onni

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme talouden taantumasta? Siitäkö, että maassa tuotetaan tavaroita ja palveluja liian vähän, eikä kaupoista löydy enää ostettavaa? Jos kokonaistuotanto jää jälkeen ennustetusta prosentin, haihtuu 1,400 miljardin euron edestä maallista mammonaa kuin savuna ilmaan pois jääneenä tuotantona. Mikä määrää joululahjakrääsää, autolla ajatteluja kilometrejä, ravintolassa istuttuja iltoja, taksimatkoja ja kännykällä soitettuja puheluja menetetäänkään, kun lama nipistää talouden kasvua! Tätäkö me lamassa itkemme? Jos tuo menetetty roina olisi laman ikävin puoli, eikö kannattaisi keskittyä iloitsemaan niistä 20 miljardista eurosta, jotka taloudellinen kasvu on tuonut meille jaettavaksi viiden vuoden aikana? Onko elämä Suomessa selvästi onnellisempaa kuin viisi vuotta sitten? Onhan yhteistä jaettavaa on henkeä kohden 4000 euroa enemmän. Kasvusta voivat iloita ne kymmenet tuhannet työttömät, joille talouden nousu on avannut työpaikan, mutta muut tuskin ovat huomanneet, että elo olisi jotenkin olennaisesti toisenlaista. Viime vuosikymmenten aikana suomalaiset ovat rikastuneet roimasti, mutta mielenterveyden ongelmat, itsemurhatilastot, kasvavat päihdeongelmat sekä tiedot lasten ja nuorten syrjäytymiskehityksestä osoittavat, ettei kansalaisten onnellisuus ole kasvanut samassa mitassa. Kaikki uskonnot ja suuret filosofiat opettavat, ettei onni piile rikkaudessa. Köyhyys kuitenkin on orjuuttavaa. Kun köyhyydessä elävä kansa vaurastuu, sen olot paranevat, sanovat uskonisät mitä hyvänsä, mutta kun kansakunta on riittävän vauras, se ei lisävaurastumisesta enää hyödy yhtä kiistatta. Silloin kannattaisi kuunnella pappien ja filosofien opetuksia.

Kannattaako taloutta kasvattaa työttömyyttä lisäten?
 
Uhkaavan talouden notkahduksen pelätään pahentavan työttömyyttä. Siksi sitä pelätään eikä menetetyn tuotannon takia. Eikö tämä tarkoita, että me emme tavoittele kansantalouden kakun kasvattamista vaurastuaksemme, vaan työllistääksemme ihmisiä. Kukaan ei tarvitse niitä tavaroita, joita työttömät eivät tee – paitsi työttömät saadakseen töitä. Näin ei ole ollut aina. Sata vuotta sitten Suomi oli köyhä maa, jossa piilotyöttömyys oli yleistä. Jos tuolloin työttömät olisi saatu organisoiduksi kasvattamaan yleistä vaurautta, se olisi koitunut siunaukseksi. Tämä on yhä tilanne maailman ihmisten enemmistöllä kehitysmaissa. Jos taloudellista kasvua tarvitaankin vain edistämään työllisyyttä, mitä järkeä on edistää kasvua automatisoimalla ja rationalisoimme ihmisiä työttömiksi? Erityisen järjetöntä se on, kun ulosrationalisoiduilla ei ole mahdollisuutta työllistyä muualle. Heidän työpanoksensa ei säästy parempaan käyttöön, vaan haaskaantuu kokonaan. Kun Posti ja Tielaitos luopuvat tehokkuuden nimissä yhteis-kunnallisesta velvollisuudestaan tarjota työtä myös sellaiselle työvoimalle, joka muualle ei työllistyisi, mitä siinä säästetään? Olivatko siis Kehruu-Jennyjen särkijät oikeassa, kun yrittivät koneita särkemällä säilyttääkseen työpaikkansa? Pitkässä juoksussa he olivat väärässä. Tuolloin elettiin köyhää ja raskasta aikaa. Koneet tulivat siunaukseksi, koska ne auttoivat nostamaan kansat köyhyydestä vaurauteen ja lyhentämään aamusta iltaan työskentelyn kahdeksantuntisiin työpäiviin.

Entä jos työt vaan jaettaisiin?
 
Jos kansantalouden kakkua kasvatetaan vain jotta useampi voisi osallistua sen leivontaan, eikö olisi yksinkertaisempaa jakaa töitä? Työttömät pääsisivät töihin, työviikot olisivat lyhyempiä ja lomat pidempiä? Vähän hitaammin rikastuttaisiin, mutta kivempaa olisi. Vai olisiko? Luomiskertomuksen mukaan ihmisen paras paikka on Paratiisi, jossa ei tarvitse tehdä työtä. Olisiko päämäärätön joutilaisuus silti hyväksi? Työttömien joutilaisuus näyttää varsin usein tuottavan epätoivoa, syrjäytymis- ja terveysriskejä, eikä koroilla elävien superrikkaiden elämäkään aina ulospäin kovin onnelliselta näytä; kovin monen ihmissuhteet ovat riekaleina ja elämän sisältöä etsitään huumeista. Onko luterilainen uurastus sittenkin hyvän elämän lähde? Päämäärätön joutilaisuus ei ole hyvästä, mutta voihan elämän sisältöä etsiä vaikkapa siitä, että ohjaa tenavien nappulajalkapalloa sen lisäksi, että huolehtii vähän paremmin itsestään ja läheisistään. Tylsistyttävän joutilaisuuden ja paahtavan stressin välillä on jossakin optimi eikä se ole asteikon kummassakaan päässä. Työttömillä vapaata aikaa on liikaakin, monella taas töissä on aivan liian stressaavaa. Jos on saanut kiinnostavan työn, joka todella muodostaa ihmiselle elämäntehtävän, silloin on ymmärrettävää, että heittäytyy siihen intohimoisesti, mutta harva on näin onnekas. Useimmille työ on välttämätön paha. Silloin on vähän vaikea ymmärtää, että yhteiskuntapolitiikan tehtävänä olisi hankkia jokaiselle mahdollisimman paljon työtä. Jos eläisimme yhteiskunnassa, joka on päättänyt tyytyä elintasoonsa ja uhrata sen eteen mahdollisimman vähän työpanosta, automaatio ja teollisuusrobotit eivät enää olisikaan uhka toimeentulollemme vaan tervetulleita vapauttajia, joiden ilmaantuminen työpaikoille tietäisi taas lisää vapautta. Päästiinpä siitäkin tylsästä työstä, kun robotti tekee senkin. Hurraa!

Työt jakautuvat epätasaisesti kuitenkin siksi, että kaikki eivät osaa.
 
Miksi töitä sitten ei jaeta? Nykyistä enemmän voitaisiin varmasti jakaa, mutta tasan ei töitä pystytä työllisten ja työttömien välillä jakamaan. Työttömät ovat tiedoiltaan ja taidoiltaan erilaisia kuin keskimäärin työssä olevat. Työttömyys ei johdu niinkään työn puutteesta – silloinhan voitaisiin väittää, että työttömyyden perimmäinen syy on siinä, että Suomen asukasluku on 200 000 henkeä liian suuri – vaan siinä, että nykyaikainen tuotanto pystyy käyttämään ihmisten osaamista kovin yksipuolisesti. Kun sadan hengen tehdassaliin jää automaation jälkeen 20 työpaikkaa, ei tuloksena ole 80 työtöntä vaan 100, koska ne jäljelle jäävät 20 työpaikkaa ovat aivan erilaisia kuin ne automaation korvaamat. Vaikka modernit Kehruu-Jennyjen särkijät ovat pitkässä juoksussa väärässä – automaatio on edelleen nähtävä kehityksenä, joka vapauttaa ihmisiä orjuuttavasta työstä – lyhyellä aikavälillä he ovat oikeassa. Työelämän muutos on inhimillisesti liian nopeaa. Koneet eivät vapauta ihmisiä järkevämpään työhön vaan syrjäyttää heidät työelämän ulkopuolelle toimettomuuteen ja sosiaaliseen ja henkiseen ahdinkoon. Liian nopea muutos tuottaa rakenteellista työttömyyttä sen sijaan, että lisäisi vaurautta ja helpottaisi elämää. Yleensäkin voimme kysyä, uhraammeko liikaa onnea kansantalouden liian nopeaksi kasvattamiseksi. Eikö sen vaurauden pitänyt tuoda onnea eikä viedä sitä? Vaikka teollisuusmaissa ollaan jo tilanteessa, jossa voidaan oikeutetusti kysyä, lisääkö vaurastuminen enää yleistä onnea, kehitysmaissa tilanne on toinen. Jos teollisuusmaissa vähän hellitettäisiin ja otettaisiin rennosti sen sijaan, että hampaat irvessä lisätään tuotantoa, jäisi kehitysmaille enemmän tilaa vaurastua. Vaikka Pentti Linkola on väärässä yhdistäessään suoraviivaisesti koko-naistuotannon määrän ja ympäristölle aiheutuvan rasituksen, ei hän kokonaan väärässä ole.


<<paluu etusivulle