Etelä-Suomen Sanomat, kolumni 1.11.2003
Luomiskertomuksen mukaan työ on rangaistus, joka langetettiin ihmisille hintana seksistä.
Kuvitelkaamme, että sata vuotta sitten joku sen ajan yhteiskuntatieteilijä olisi saanut tietää, millaista teknologiaa nykyihmisellä on käytettävinään, mutta ei tietäisi muuta nykyisestä elämänmenostamme. Miten hän olisi kuvitellut meidän järjestäneen elämämme, kun selviämme viikossa tai parissa töistä, joiden kimpussa hänen aikalaisensa raatoivat koko vuoden. Mitä yhteiskuntatieteilijämme siis kuvittelisi ihmisten tekevä loppuajan?
Meidän voisi olla vaikea saada hänet uskomaan, että työuupumus on yleisimpiä kansantautejamme. Jos meidän on vaikea selittää sitä hänelle, miten selitämme sen itsellemme?
Amerikkalaiset selittävät Euroopan vaikeuksien johtuvan lyhyestä työajasta. Viimeksi Jorma Ollila varoitti työajan lyhyyden olevan syytä Suomen pelättävissä olevaan pysähtyneisyyteen. Kilpailukykyindeksissä Suomi nousi juuri ensimmäiseksi ohi Yhdysvaltojen.
Ranska lyhensi työaikaansa 35 tuntiin viikossa, ja maa nyt on helisemässä. Eikö tämä osoita Ollilan olevan oikeassa?
Voisiko Ranskanmaassa olla muutakin mätää kuin liika vapaa-aika? Siirtyminen 35-tuntiseen työviikkoon tehtiin palkasta tinkimättä. Ranskalaiset siis kuvittelevat, että muut ovat valmiit maksamaan heidän 35 tunnin aikaansaannoksistaan yhtä paljon kuin aiemmin 40 tunnin työn tuloksista. Vaikka kaikissa töissä tulokset eivät vähene kun työaika lyhenee, yleisesti ottaen vapaa-aika ja ansiotaso ovat toistensa vaihtoehtoja.
Kun Ranskan hallitus nosti taannoin tupakkaveroa, tupakkakauppiaat valittivat, että tupakoinnin väheneminen laskee heidän ansioitaan. Hallitus päätti oitis tukea tupakkakauppiaita 120 miljoonalla eurolla! Jos tyyli on tällaista, ei ihme, että menee huonosti.
Huolimatta nokialaisten varoituksista väitän, että realistinen talousstrategia on muodostettavissa myös ottaen lähtökohdaksi työajan lyhentämisen. Silloin emme vaurastu yhtä nopeasti, mutta ehdimme nauttia enemmän. Kyse on siitä, millaista elämää haluamme. Talousviisaat osaavat kertoa, mikä toimii ja mikä ei, mutta heillä ei ole ylimääräistä viisautta kertoa, millainen arvojärjestys on oikea.
Useampi tuore tutkimus osoittaa yhtäpitävästi, että kohonnut elintaso ei ole tehnyt teollisuusmaiden asukkaista onnellisempia. Mihin siis oikein pyrimme tällä kaikella kiirehtimisellä?
Kun 1990-luvun lama iski Suomeen, kokonaistuotanto aleni viisi vuotta aiemmin vallinneelle tasolle ja 500 000 suomalaista menetti työpaikkansa. Tuska oli suuri ja valtion velkaantui järjettömästi.
Toisaalta tavarat eivät loppuneet kauppojen hyllyiltä. Vaikka valtio velkaantui, kansantalous ei velkaantunut, vaan suomalaiset tuottivat enemmän kuin kuluttivat.
Tuon ajan elintason pystyimme siis tuottamaan 20 prosenttia pienemmällä työpanoksella. Tasan jaettuna se tarkoittaisi joko nelipäiväistä työviikkoa tai kolmen kuukauden vuosilomaa. Jos työttömien vapaa-aika olisi pystytty jakamaan tasan, olisi ollut harkinnanarvoista tyytyä viisi vuotta aiemmin vallinneeseen elintasoon ja nauttia vapaa-ajasta. Silloin ei valtiokaan olisi velkaantunut.
Jos työtä voitaisiin jakaa miten tahansa, työajan lyhentäminen varmaankin kannattaisi. Työajan lyhentäminen vaikuttaa kuitenkin eri tavoin riippuen siitä, kuka työaikaansa lyhentää.
Oletetaan, että ammattiurheilusta saavat palkkansa toisaalta kenttien kunnostajat ja toisaalta urheilijat. Oletetaan, että kenttien kunnostajat lyhentävät työaikaansa kymmenellä prosentilla ansiotasostaan tinkien. Jos tilalle palkataan kymmenen prosenttia lisää väkeä, mikään ei muutu, paitsi, että kentän kunnostajilla on vähemmän rahaa, mutta kuukausi enemmän lomaa ja että lisää väkeä tarvitaan. Urheilu ei tähän kaatunut.
Jos urheilijat päättävät harjoitella vähemmän, kymmenen prosentin vähennys harjoittelussa ei vähennä tuloja kymmenellä prosentilla, vaan saattaa lopettaa ne kokonaan. Voitto Pariisin GP:ssä vaihtuu herkästi vähäiseen pistesijaan. Tämä vaarantaa myös kentän kunnostajien työpaikat.
Työ Nokian menestyksen takana muistuttaa enemmän urheilijan kuin kentän kunnostajan työtä. Joka tekee parhaan kännykän, vie melkein koko potin. Tällaiset "voittaja vie kaikki" ‑asetelmat yleistyvät koko ajan. Tämän valossa ymmärtää vaatimukset, että meidän on juostava yhä lujempaa pysyäksemme edes paikallamme.
Olisiko siis niin, että kilpailukyky ei riipu tavallisten suomalaisten työajan pituudesta vaan avainhenkilöiden ahkeruudesta? Nokian pääkonttorista työaikakysymys näyttää siksi erilaiselta kuin muualta katsoen.
Tilastojen valossa vähän koulutettujen työaika lyhenee ja korkeasti koulutettujen pitenee. Ovatko asiat menossa oikeaan suuntaan ilman, että kukaan on sitä suunnitellut?
Vaarana tässä kyllä on kansan jakautuminen avainhenkilöihin ja rupusakkiin.
Kun urheilubisneksen menestys riippuu urheilijoiden onnistumisesta, on järkevää antaa urheilijoiden keskittyä harjoitteluun eikä panna heitä kunnostamaan kenttiä.
Miksi siis yrityselämän avainhenkilöiden kokonaistyöaikaa tuhlataan kodin siivoukseen, pyykin pesuun ja muuhun sellaiseen? Jos heiltä vaaditaan muita pidempää työpäivää ansiotyössä, kannattaisi jakaa heidän kotitöitään siten, että he voisivat nykyistä paremmin ostaa palveluita.
Avainhenkilöiden lisäksi on osoitettu toinenkin joukko, jonka työajan lyheneminen tulisi kansantaloudelle kalliiksi. Kun esimerkiksi sairaaloissa on oltava täysi miehitys, lyhyempi työaika tarkoittaa enemmän väkeä. Niinpä julkisen sektorin osuus työvoimasta kasvaa ja verot nousevat.
Tämä on vain osin totta. Jos työaika lyhenee, päivähoidonkin tarve lyhenee. Jos ihmisillä on enemmän aikaa omaisilleen, tarvitaan hoivasektorilla ehkä vähemmän väkeä.
Kun miljardit
kehitysmaiden tehottomasti työllistetyt tulevat kansainvälisen työnjaon piiriin,
koko maailmassa tuotanto kasvaa, mutta teollisuusmaissa tehtävän työn määrä
pienenee. Tämä tapahtunee "ansiotasosta tinkimättä", sillä teollisuusmaatkin
hyötyvät globalisaatiosta.
Työn vähetessä on vaarana kansan yhä pahempi jakautuminen
menestyjiin ja putoajiin. Tai sitten me jaamme työt paremmin ja teemme kaikki
vähemmän työtä. Pääsisimme lähemmäs kadotettua paratiisia ja vieläpä niin,
etteivät seksi ja äitiyden ja isyyden onni olisikaan kiellettyjä.
<<paluu
etusivulle
