Suomalaisten on syytä olla ylpeitä kunnistaan. Yhteiskunnallinen tasa-arvo on suurelta osin peräisin kaikille yhtäläisistä palveluista, päiväkodeista vanhainkoteihin. Kunnissa työskentelevät ovat voineet tehdä kutsumusammattiaan tyytyväisinä ja ylpeinä työstään.
Suomen koululaitos on rankattu maailman parhaaksi. Hyvästä oppimistuloksesta kiitos ei kuulu vain kouluille, vaan koko yhteiskunnalle. Koulumenestykseen vaikuttaa oppilaan kotitausta merkittävästi. Suomessa huonon kotitausta omaavia on paljon vähemmän kuin muualla. Siksi meillä koulussakin menestytään paremmin.
Tässä kaikessa tapahtui kuitenkin käänne 1990-luvun laman seurauksena. Enää ei kunnissa tehdä työtä yhtä tyytyväisin mielin. Laman jälkeen korkealle jämähtänyt työttömyys on vienyt rahat julkisista palveluista. Työttömyys maksaa yhtä paljon kuin maksaisi sadan tuhannen henkilön palkkaaminen kouluihin, sairaaloihin, päiväkoteihin ja vanhainkoteihin.
Työttömyys on tuonut myös sosiaalisia ongelmia. Enää eivät lasten kotitaustat ole yhtä onnellisia. Oma veikkaukseni onkin, että seuraavassa Pisa-tutkimuksessa Suomen sijoitus putoaa merkittävästi.
Hyvä työllisyys on kunnallisten palvelujen edellytys
Jos haluamme turvata kunnalliset palvelut jatkossa, oikea osoite ei ole ruinata valtiovarainministeriöltä enemmän rahaa, jota sillä ei ole, vaan tehdä jotain työttömyydelle.
Merkittävä syy Suomen työttömyyteen löytyy palkkarakenteesta. Joillakin aloilla liian korkeat palkat syrjäyttävät osan väestä työttömiksi. Toisilla aloilla taas liian matalat palkat tuottavat työvoimapulaa. Liian matalat palkat aiheuttavat myös työttömyyttä: ne laskevat ostovoimaa siitä, mitä se voisi olla eivätkä ne houkuttele ihmisiä siirtymään työttömyyden vaivaamilta aloilta työvoimapula-aloille ja jättämään nykyisiä työpaikkojaan työttömien tavoiteltaviksi. Liian matalien palkkojen ongelma koskee nimenomaan palkka-asteikon alapäätä. Yläpäässä palkat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan työehtosopimuksista piittaamatta.
Olisi parempi edistää taloudellista tasa-arvoa alentamalla matalapalkkaisten maksamia veroja sen sijaan, että nostetaan palkkoja. Suomessa on harjoitettu solidaarista palkkapolitiikkaa ja epäsolidaarista veropolitiikkaa. Tekemällä toisin päin päästäisiin yhtä tasaiseen tulonjakoon ja parempaan työllisyyteen.
Kun työmarkkinoiden epätasapaino on suuri, ei kannata tyytyä pieniin tarkistuksiin. Miksi ei seuraavaa veronalennusta tehtäisi euromääräisesti samansuuruisina kaikille edellyttäen, että tämä otetaan vastaavasti huomioon tulosopimuksissa. Samassa yhteydessä voitaisiin palkkarakennetta tarkistaa huomattavastikin ilman, että kokonaisuudesta muodostuisi tuloeroja kasvattava.
Työllisyyspolitiikan ongelmana onkin, ettei se ratkea yhdellä toimenpiteellä. Tarvitaan monen samanaikaisen toimenpiteet yhteisvaikutusta, jotta jälki olisi tehokasta ja samalla sosiaalisesti oikeudenmukaista
Ketkä tästä kokonaisuudesta ovat vastuussa? Palkansaajajärjestöjen johto on Akavaa lukuun ottamatta sosialidemokraattien käsissä.
Veropolitiikkaa johtaa Antti Kalliomäki (sd) tai vaihtoehtoisen teorian mukaan Raimo Sailas (sd.). Työttömyysturvan rakenteen päällä istuu Sinikka Mönkäre (sd). Työttömien koulutuksesta on vastuussa Tarja Filatov (sd). Eläkepolitiikkaa koordinoi Kari Puro (sd).
Demareilla ovat siis kaikki langat käsissään. Miksi he eivät sovi kokonaisuudesta vaikka taksissa?
On surullista lukea Palvelualojen ammattiliiton puheenjohtaja Ann Selinin kommenttia, jossa hän syyttää minua yrityksestä tuoda Suomeen Yhdysvaltain kaltaisen nälkäpalkkajoukkion, kun esitän solidaarisen palkkapolitiikan korvaamista solidaarisella veropolitiikalla. Eikö Pamissa ole malttia lukea lausetta loppuun?
Hallituksen suunnitelma ryydittää nyt tulosopimusta muhkeilla veronalennuksilla ja lykätä toimet rakenteellisen työttömyyden hoidosta taas kerran vuodella sisältää kaksi ongelmaa. Taas menetetään vuosi jona aikana tuhannet henkilöt syrjäytyvät peruuttamattomasti työelämästä. Muhkeisiin veronalennuksiin haaskautuvat ne varat, joita tarvittaisiin juuri työllisyyden parantamiseen suunnattujen veronalennusten rahoittamiseen.
Suunnittelemattoman omakotimaton tilalle hyviä puutarhakaupunkeja
Asuinrakentamisen painopiste Suomessa on siirtynyt paljolti suuria kaupunkeja ympäröiviin kehyskuntiin. Tämä on johtamassa huonosti toimiviin kaupunkiseutuihin. Palvelutasosta tulee heikko, matkat töihin, kauppaan, kouluun ja lasten harrastukseen pitenevät ja edellyttävät lähes aina autoa, liikennemäärät kasvavat eikä kaukolämmön suomia mahdollisuuksia pystytä kunnolla käyttämään hyväksi. Lopputulos on kallista, epäsosiaalista ja epäekologista, hyvin amerikkalaista.
Pientalorakentamisen voi toteuttaa myös
toisella tavalla. Suomessa on hyvät edellytykset rakentaa erinomaisia
puutarhakaupunkeja. Ideaali puutarhakaupunki koostuu noin neljän
neliökilometrin alueesta, jonka keskellä ovat kaupalliset palvelut ja
esimerkiksi koulu. Siellä on myös pikaraitiovaunun pysäkki tai juna-asema.
Kenelläkään ei ole yli kilometrin kävelymatkaa asemalle, kouluun tai kauppaan.
Tällaiselle alueella mahtuu omakotikaavan tehokkuudella noin 5000 asukasta,
mikä on riittävä määrä ylläpitämään hyviä palveluja. Asumismuotona hyvin
suunniteltu puutarhakaupunki on paljon parempi kuin se suunnittelematon
omakotimatto, joka nyt leviää suurten kaupunkien ympärille.
<<paluu etusivulle
