Asukkaiden käyttäytyminen yllätti Helsingin seudun kaavoittajat vuoden 2005 tienoilla. Nurmijärvi-ilmiö pysähtyi kuin seinään. Kehyskuntien osuus seudun väkiluvun lisäyksestä putosi lyhyessä ajassa 50 prosentista runsaaseen kymmenen prosenttiin. Samalla kantakaupungin suosio nousi. Lapsen synnyttyä ei muutettukaan enää pois vaan jäätiin tuottamaan harmaita hiuksia päivähoidosta vastaaville.
Ilmiö on yleismaailmallinen.
Mieli voi tietysti muuttua yhtä nopeasti uudestaan. On ehkä jo muuttunut. Ainakin Richard Florida raportoi Yhdysvalloista, että keskiluokka hakeutuu taas kaupunkien ulkopuolelle omakotitaloihin. Tosin hän vähän ristiriitaisesti sanoo, että syynä tähän on hintojen huikea nousu keskustoissa. Silloinhan kyse ei ole suosion laskusta vaan siitä, että kaupunkien downtown ‑alueille ei nyt vain mahdu.
Myös Helsingin asukasluvun kasvu on hidastunut. Koska uusia asuntoja tulee napakkaan tahtiin, on asumisväljyyden täytynyt nousta. Asunnoissa on siis vähemmän lapsia ja enemmän sinkkuja.
Yksi asumisen trendeistä on kysynnän painottuminen yksiöihin ja kaksioihin. Nuoret urbaanit arvostavat sijaintia enemmän kuin neliöitä. Kotona voi elää ahtaasti, kun elämä on kodin ulkopuolella.
Asumistuen muutokset tukivat pienten asuntojen kysyntää. Sata-komitean esityksestä asumistuessa luovuttiin neliöhintojen sääntelystä ja annettiin jokaisen itse valita, asuuko isommassa asunnossa syrjemmällä tai pienessä keskemmällä.
Kun opiskelijat otettiin yleisen asumistuen piiriin, moni valitsi mieluummin kovan rahan yksiön kuin opiskelija-asuntolan soluasunnon. Se on kyllä HOASin oma vika. Kannattaisi hyväksyä, että soluasunnossa asuvat saisivat valita asuinkumppaninsa.
Kela pahensi asiaa oudolla tulkinnalla asuntokunnasta, mikä teki yhteisöasumisesta lähes mahdotonta. Tämä on nyt peruttu eikä yhden asukkaan korkeat tulot enää vie asumistukea muilta.
Helsinki oli rajoittanut pienasuntojen rakentamista, koska halusi puolustaa lapsiperheitä asuntomarkkinoilla. Kun tämä sääntely heikkeni, tuli suoranainen ryntäys yksiöiden rakentamiseen.
Yksiöiden aito kysyntä kohdistuu kuitenkin kantakaupunkiin, jossa on elämää välittömästi kodin ulkopuolella. Rakennusliikkeet eivät oikein ymmärtäneet ilmiötä vaan alkoivat rakentaa yksiöitä lähiöihin. Niitä on nyt myymättä paljon. Kuka haluaisi asumaan yksin pieneen koppiin syrjäisessä lähiössä? Lähiöihin kannattaa rakentaa perheasuntoja.
Vaikka minusta asumistukea ei ole edelleenkään syytä sitoa asunnon kokoon, muut saattavat olla eri mieltä ja perua Sata-komiten esittämän uudistuksen. Kela siis on jo perunut yhteisöasumisen estävän ruokakunta-tulkintansa. Voi hyvinkin olla, etteivät asumisen tukimuodot jatkossa enää suosi nykyiseen tapaan yksiöitä.
Gentrifikaatioksi kutsutaan ilmiötä, jossa nuoret keskiluokkaiset jupit syrjäyttävät vanhan työväenluokan asuinalueilta. Samalla asuntojen hinnat nousevat huomattavasti. Ensin meni Kallio ja Punavuori, sitten Vallila. Mikä seuraavaksi? Joitakin on helppo veikata. Laajasalo Kruunuratikan ansiosta, Roihuvuori ja Herttoniemi. Porvoonkadun ympäristö lähellä Linnanmäkeä on myös ihmeteltävän edullista. Pasila tietysti lähtee Triplan imussa nousuun.
Yleensäkin asuntojen arvo nousee siellä, minne rakennetaan lisää – aivan toisin kuin asukasaktivistien mielipiteestä voisi kuvitella.
Länsimetron ja kehäradan lähiöt ovat minulle arvoitus. Minusta oli virhe rakentaa ne perinteisiksi lähiöiksi, kun olisi ollut mahdollista tehdä Keravan kaltaisia pikkukaupunkeja.
Kun radanvarteen rakennetaan, muiden alueiden arvo laskee. Sääliksi käy esimerkiksi Espoon Suurpeltoa, jonka rakentaminen on jäämässä kesken.
= = =
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Arvopaperilehdessä
“Myös Helsingin asukasluvun kasvu on hidastunut. Koska uusia asuntoja tulee napakkaan tahtiin, on asumisväljyyden täytynyt nousta. Asunnoissa on siis vähemmän lapsia ja enemmän sinkkuja. ”
Noinkin on käynyt, että sinkkujen määrän kasvu lisää asumisväljyyttä. Sen lisäksi kakkosasuntojen määrä on noussut, ja myös kolmosasuntoja alkaa olla Helsingissäkin. Kakkosasuntoja alkaa olla aika monilla muillakin kuin kansanedustajilla.
“Yleensäkin asuntojen arvo nousee siellä, minne rakennetaan lisää – aivan toisin kuin asukasaktivistien mielipiteestä voisi kuvitella.”
Tuo on totta. Tosin sillä varauksella, että asia riippuu siitä, mitä rakennetaan lisää. Jos tekee luksusluokan taloja lisää, se nostaa koko alueen arvoa. Jos rakentaa pesubetonisia 1970-luvun halpakerrostalojen näköisiä harmaita varastorakennuksia, se voi laskea alueen asuntojen arvoa.
Se milloin mikäkin asumismuoto on suosituin menee sykleissä. Jo 1970–80-lukujen taitteessa tuli kantakaupunki muotiin ensimmäisen kerran sotien jälkeen ja suosio kesti koko 80-luvun nousukauden. Halutuimmat alueet rajoittuivat silloin tosin kalliiseen etelä-Helsinkiin ja Töölöön. Punavuori oli siinä ja siinä. Kallio oli vielä out. Lähiö- ja pientaloasuminen oli suosituimmillaan 1950–80 ja 1990–2005.
Suosioon vaikuttaa monta muuttujaa, muuttoliikkeen voimakkuus, liikkeellä olevien asunnonostajien/vuokraajien perhetilanne, asuntojen taso ja käytettävissä olevat rahat. 1980-luvun nousukausi yhdistettynä eurooppalaisten ruoka ja juomatapojen yleistymisen kanssa synnytti citysinkku- ja juppi-ilmiön. 1990-luku pakotti ihmiset säästeliäiksi. Moni entinen sinkku perusti perheen. Lamasta huolimatta lapsiperheiden tuet sälyivät ennallaan koko 90-luvun. Maahanmuuttajia alkoi tulla Suomeen suurempia määriä vasta 1990-luvulla, ja vanhat kerrostalolähiöt täyttyivät heistä kun taas Nokia-huumassa eläville kantasuomalaisille unelma tarkoitti omakotitaloa, isoa pihaa, volvoa ja koiraa.
Siihen yhdyn Osmon kanssa että Kelan muuttuneet säännöt asumistuelle kasvattivat nimenomaan vuokrayksiöiden suosiota. Jos sellaisen oli mahdollista saada kantakaupungista, niin miksi muuttaa lähiöön, vaikka se voisi olla käytännöllisempää? Muuttoliike kuitenkin pitää huolen siitä että monen on pakko muuttaa lähiöön koska kantakaupungista ei riitä asuntoja kaikille. Matala syntyvyys on seurausta sekä ns milleniaalien nirsosta suhtautumsesta arkiseen perhe-elämään että työelämän muuttumisesta epävarmemmaksi monien globaalien ilmiöiden seurauksena.
Skenaariot ovat nämä:
‑Mahdollinen lama 1990-luvun tyyliin ajaisi ihmisiä pois kalliista kanta-kaupungin asunnoista. Tosin vuokratkin laskisivat mutta jotkut vuokranantajat pitäisivät auntonsa mielummin tyhjinä. Rakentaminen loppuisi.
— Populismin nousu yhdistettynä taloudelliseen epävarmuuteen kääntäisi muuttoliikkeen ainakin osittain pois kaupungista maaseudulle. Ne joilla on vanhemmilta peritty talo maalla voivat hyödyntää sitä jos aikoo siirtyä “omavaraistalouteen”.
— Nykytilanteen muuttuminen noususuhdanteeksi lisäisi paineita kantakaupunkiasumiselle. Suuria osia Helsingistä jouduttaisiin rakentamaan uudestaan.
— Nykytilanne, että talous luisuu hitaasti alaspäin yhdistettynä hiilijalanjäljen pienentämistavoitteisiin on kaikkein vaikein yhtälö. Asumiskustannukset nousevat kaikilla, lämmitys, liikkuminen, verot. Se voi johtaa maastamuuttoon.
Aika paljon sen määrää ketkä asumistukea tarvitsevat minne ne sijoitttuvat.
Uudistuotanto jää myymättä.
“Mahdollinen lama 1990-luvun tyyliin ajaisi ihmisiä pois kalliista kanta-kaupungin asunnoista. Tosin vuokratkin laskisivat mutta jotkut vuokranantajat pitäisivät auntonsa mielummin tyhjinä.”
1990-luvun lamassa ihmiset nimenomaan pakkautuivat kantakaupunkiin, Asuntoja ei kannattanut myydä alentuneilla hinnoilla (ellei ollut pakko), ja niinpä niitä tarjottiin edullisesti vuokralle. Tosin vapautuminen vuokrasäännöstelystä samoihin aikoihin vaikutti samansuuntaisesti. Työttömyys ja epävarmat työsuhteet pysäyttivät perheet “liian” pieniin kantakaupungin asuntoihin. Todennäköisesti 2007–2015 kantakaupungin renesanssissa oli osin mukana tätä samaa ilmiötä.
“Länsimetron ja kehäradan lähiöt ovat minulle arvoitus. Minusta oli virhe rakentaa ne perinteisiksi lähiöiksi, kun olisi ollut mahdollista tehdä Keravan kaltaisia pikkukaupunkeja.”
En nyt ihan näe, että olisi rakennettu kokonaan uusia lähiöitä perinteisellä mallilla, poislukien Leinelä. Se on pieni ja tosiaan aika lähellä perinteistä metsälähiötä.
Tähän mennessä nähdäkseni ainoa toinen kokonaan uusi on Kivistö, joka ainakin korttelityyppien ja aseman ympäristön tehojen puolesta luulisi olevan lähempänä Keravaa kuin Kontulaa. Sielläkin tietysti tehtiin se synti, että suunniteltiin ylikokoisen kauppakeskuksen varaan, joka ei sitten lähtenyt toteutumaan. Tällä voisi olla pidemmän päälle tervehdyttävä vaikutus, eli se, että suunnitelmia on pakko reivata keravalaiseen suuntaan ja pois Jumbo-mallista. Nykyinen välivaihe on tietysti asukkaiden kannalta ikävä, kun palveluiden saaminen alueelle viipyy.
Tikkurila on tiivistymässä ja urbanisoitumassa kovaa vauhtia, ja käsittääkseni se on menossa juuri Soininvaaran toivomaan elävän pikkukaupungin suuntaan. Tikkurilan uusien rakennusten arkkitehtuurista voi sitten antaa erilaisia arvolauseita. Dixi on näkymässä melkoinen möhkäle, ja lisää vastaavaa ilmeisesti seuraa. Positiivisena havaintona mitään aivan tolkuttoman kokoista Jumboa ei ole Tikkurilaan yritetty sovittaa.
Myyrmäkeen on myös tehty mielestäni ihan oikean suuntaisia suunnitelmia. Toteutuminen vaan näyttää viipyvän.
Espoossa metron varren lähiöt ovat kaikki vanhoja, paitsi Finnoo, jossa lapiota ei ole vielä laitettu maahan asuinrakentamisen osalta. Espoo on tietysti Espoo, joten se ei ole suostunut suunnittelemaan urbaania katutilaa käytännössä minnekään. Matinkylä on tiivistynyt metron myötävaikutuksella aika paljonkin, mutta kaikki keskittyy jättikokoisen kauppakeskuksen sisälle. Niittykummussa syntyi jokseenkin koomista valitusta jalakulkijoilta, kun uudelle metroasemalle ei pääse kulkemaan kokoojakadun yli, kun suojateitä ei lisätty. Niinpä. Espoossa metroon on tarkoitus kulkea autolla. Sitten on kaupunkisuunnittelullinen oksennus nimeltä Keilaniemi, josta on ehkä parempi olla sanomatta mitään.
En nyt sitten tiedä, miten Etelä-Espoon lähiöt olisivat muuttuneet keravoiksi. Mitään sen kaltaista ei käsittääkseni ollut missään vaiheessa suunnittelupöydillä. Kansalaisaktivistitkin ovat keskittyneet näemmä Helsingin asioihin. Matinkylästä olisi varmaan kokonsa ja ruutukaavansa ansiosta teoriassa voinut saada urbaanin, mutta vain teoriassa. Iso Omena oli siellä jo, ja metroasema suunniteltiin sen laajennukseksi, ja kaupanpäällisiksi julkisetkin palvelut laitettiin kauppakeskukseen. Katutilat ovat täysin kuolleita, ja mitään muuta ei ole esitettykään. Finnoo on suunniteltu puhtaalta pöydältä, eikä toki perinteisellä metsälähiön mallilla, mutta senkin idea näyttää oleva jättimäisen investoinnin vaativa kauppakeskus-tornikompleksi metroaseman päällä. Toisin sanoen, semmoisen toteuttamiseen pystyviä firmoja on ne samat kaksi tai kolme, jotka ovat tehneet Triplan ja Redin ja vastaavat, ja jotka tulevat varmasti tekemään lisää samaa.
Ja kun aiheeseen päästiin, niin missä ovat Helsingin esimerkit vanhan lähiön urbanisoimisesta? Väitän, että Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto ei osaa temppua sen kummemmin kuin muutkaan (eli sitä ei Suomessa alalla osata missään). Lähimmäksi lienee päästy Vuosaaressa, rakentamalla vanhan metsälähiön kylkeen 2000-luvulla iso uusi alue, jossa rakennukset ovat kadun reunassa kiinni ja muodostavat puoliumpinaisia kortteleita. Katutilat ovat silti kuolleita ja metroasemalla se pakollinen kauppakeskus.
Käsittämättömintä Matinkylässä on, että talojen ensimmäiset kerokset ovat ainakin paikoin parkkihallia. Todella hauska katumaisema jalankulkijalla.
Matinkylällä ja kaupungilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Espoo ei ole oikein kunnollinen autokaupunkikaan, koska siellä, ei ole keskustaa, johon voisi tulla autolla.
Olet Matinkylässä katsonut kovin valikoivasti ympärillesi. Kuljen päivittäin Matinkylän Isossa Omenassa sijaitsevalle metroasemalle. Toistaiseksi olen onnistunut bongaamaan yhden kerrostalon, jonka katukerroksessa on parkkihalli. Sen sijaan polkupyörien säilytystiloja näkee talojen katukerroksissa paljon useammin.
Minulta taitaa kyllä puuttua jokin kaupunkilaisgeeni, kun en kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä viihtyisyyttä lisäävää on siinä, että pitää tarpoa ulkona räntäsateessa liikkeestä ja palvelusta toiseen, verrattuna siihen, että voi kätevästi kulkea sisätiloissa kaupasta toiseen ja kaupasta kirjastoon.
Valinnanmahdollisuus. Sitä sinun kannattaa lähteä katsomaan johonkin kaupunkiin. Lähimmät ovat varauksin Pietari ja Tukholma, mutta suosittelisin Pariisia, Lontoota ja NYC. Suomessa kaupunkimaista tilaa on muutama kortteli Helsingissä, Tampereella ja Turussa.
Espoossa on nyt sentään yksi urbaani kaupunginosa, Leppävaara.
Senkin kanssa on vähän niin ja näin. Korttelit ovat juu kaupungin mallisia, mutta katutila edelleen kuollutta. Kaikki kaupalliset toiminnot ovat jättimäisen, yhden omistajan Sellon sisuksissa, ja samoin useat julkiset, jopa konserttisali. Tämä malli on sitä urbanismia, mihin suomalainen systeemi nykyisellään nähtävästi pystyy. Kivistöä tehdään samaan tyyliin, ja myös Ruoholahdessa on jotain samankaltaista (vaikka se toki on Helsingin vanhassa kantakaupungissa kiinni).
Rautatien ja Turuntien pohjoispuolen “vanhassa Leppävaarassa” on enemmän noita perinteisiä kauppoja talojen kivijaloissa. Vuokrat varmaan halvemmat kuin Sellossa, ja valikoima hieman “itämaisempaa”.
Aluekeskuksista Kauniaisilla (huom: eri kunta) ja Espoon keskuksella on kanssa monipuoline valikoima erilaista kauppaa ja palvelua sekä ostoskeskuksessa että katutasossa.
Kauklahti taas on kuin maalaiskylä jossa mitään ei ole muuttunut 60 vuoteen.
Onhan se selvä että eivät nämä pysty kilpailemaan joka asiassa Helsingin keskustan kanssa mutta asiansa ne ajavat. Helpompihan se on liikkua sellaisessa pikkukaupunki-maalaiskylätyyppisessä taajamassa oli sitten liikkeellä julkisilla, kävelle, fillarilla tai autolla.
Valinnanvara johtaa liikakumutukseen
Meri-Espoossa kasvaneena minun on mielettömän vaikea samaistua näihin kommentteihin. Tuntuu kuin olisi rinnakkaistodellisuuksissa muiden pääkaupunkiseutulaisten kanssa. Ainakin Matinkylästä iso osa, Tapiola, Espoonlahden Kivenlahti ja Soukka ovat tuntuneet autottomassa perheessä kasvaneelle lapselle ja nuorelle aikuiselle aina mielettömän helpoilta paikoilta liikkua ja olla.
Julkiset ovat kulkeneet loistavasti alueiden välillä, pyörällä on päässyt puolessa tunnissa lähes minne vaan, ja keskustaan on ollut matkaa 15–30 minuuttia bussilla. Harrastin nuorena paljon, ja kaikkiin harrastuksiin sekä kesätöihin oli aina helppo mennä bussilla. Sisä-Espooseen on ollut vaikeampi päästä julkisilla, mutta harvemmin sinne oli asiaa, kun 1,5km säteen sisältä löytyi jo kirjasto, ruokakauppa, kirjakauppa, vaatekauppa, usein uimahalli ja terveyskeskus. Kävely ja pyöräily on ollut miellyttävää, ja isot autotiet helposti vältettävissä. Mikä parasta, usein lähimetsään on ollut myös naurettavan lyhyt matka, ja leikkiympäristöä/ulkoilumaastoa on ollut tarjolla lähes hyvin. Mistä myytti loukutetuista metsälähiöläisistä on saanut alkunsa?
Ymmärtääkseni metro on vaikeuttanut meri-espoolaisten kulkua syvempää lähiöstä, kun matkaan on tullut ylimääräinen vaihto, että ehkä nykyään tosiaan Espoon lähiöt alkavat olla hieman syrjässä. Voin vakuuttaa, että aiemmin Espoon lähiössä asuminen autottomana ei koskaan tuntunut syrjäiseltä muiden kuin helsinkiläisten silmissä, jotka aina ihmettelivät nopeita matka-aikoja keskustaan.
En lainkaan tarkoita metsälähiö-termillä mitään loukutettua tai huonoa paikkaa, vaan ihan vaan semmoista tiettyä lähiösuunnittelua, joka Suomessa oli vallalla 50-luvulta ja 70-luvulle. Siinä rakennukset on sijoitettu isoiksi avokortteleiksi tai vapaasti maaston muotojen mukaan, ei kadun varteen. Lähimetsää on jätettu runsaasti joka väliin. Lähimetsä todellakin on naurettavan lähellä, missä ilman muuta on hyvät puolensa. Metsälähiössä kaupalliset toiminnot on sijoitettu pieneen ostariin, ja työpaikkoja ei käytännössä ole muita kuin paikallisissa palveluissa. Aluetehokkuus on matala.
Tämmöinen alue voi hyvin olla hyvä paikka asua, ainakin silloin, kun väestön määrä ja jakauma ovat kohdillaan. Itsekin kasvoin pikkukaupungissa 70-luvun omakotilähiössä, talossa, joka oli alueen reunalla ja jonka takapihalta alkoi loputon metsä. Kirjasto ja uimahalli olivat pyörämatkan päässä, tosin matkaa kertyi aika paljon. Lähikoulu ja pallokentät olivat kilometrin päässä.
Ongelma metsälähiöissä vaan on se, että ne ovat aikuisten osalta yhden toiminnon asuinalueita, jotka tuottavat paljon liikennettä. Väestön vanhennuttua ja lasten lähdettyä palveluille ei ole tarpeeksi kysyntää, ja toisaalta lähiön merkittävä tiivistäminen on hankalaa, koska se käytännössä tarkoittaisi metsälähiön luonteesta luopumista. Lähimetsälämpäreiden tilalle pitäisi rakentaa asuntoja, ja tiivistettäessä vapaasti sijoitellut kerrostalot ovat näkymien ja yksityisyyden kannalta hankalia verrattuna kaupungin ruutukaavakortteleihin. Länsimetron varrella tiivistyoperaatio on osumassa rajuiten ehkä Kaitaaseen, jossa on kaavoitettu kerrostaloja jopa suht uusien omakotitalojen tilalle. Ilmeisesti niiden omistajille tarjottiin semmoinen diili josta ei voinut kieltäytyä.
Matinkylä on suunniteltu oleellisesti eri ajatuksella kuin esim. Tapiolan vanhan osan metsälähiö. Suunnittelijoissa oli käsittääkseni samoja tekijöitä ja ideoita kuin Vantaan Koivukylässä, ja näistä kahdesta Matinkylä on se onnistunut versio. Katu- ja jalankulkuverkko noudattavat jonkunlaista ruutukaavaa, ja rakennukset ovat kadun varressa (tai parkkikentän takana), eli rakennuksia ei ole ripoteltu pitkin maastoa. Ideaan kuuluu kaupunkimainen laajennettavuus ja tiivistettävyys, toisin kuin Tapiolan kokonaistaideteokseen, johon puuttuminen aiheuttaa aina äläkän ja jonka ruohokentät ovat pyhät. Matinkylässäkään ei silti tehty urbaania katutilaa, kuten ei 70-luvulla missään muussakaan lähiössä. Siis semmoista, jossa vieretysten olevat liiketilat avautusivat kadulle, ja rakennukset olisivat kiinni toisissaan. Ja sittemmin Iso Omena on vienyt hapen.
Maailman suurin ahdistus näyttää syntyvän siitä, ettei katua pääse ylittämään haluamastaan paikasta vaan pitäisi kiertää ihan vieressä olevan alikulun kautta. Eihän sellainen vetele. Pitää päästä juoksemaan kadun yli ja jos joku koittaa tätä estää vaikkapa panssariaidalla, niin eipä kestä montaa päivää kun joku närkästynyt jalkaliittolainen on käynyt saksimassa kulkuaukot aitaan.
(Sama näyttää pätevän junaratoihin asemien ja asutusalueiden lähistöllä — kyllähän se 120–200 km/h kiitävä juna väistää, jos mä tästä aitaan tehdystä aukosta ihan sillai nopeasti livahdan…)
Joskus aikoinaan tuli ajettua päivittäin Karhusaarentietä välillä Kehä I risteys — Otaniementie. Tulloin kauan ennen nykyistä koko alueen mylläystä eri suuntiin kulkevan liikenteen eroitti rehottamaan päässyt ruusupuska-vaahtera-yms. ‑pöheikkö, jonka seasta ei ihmistä helpolla erottanut. Tästä huolimatta jotkut valopäät olivat polkeneet ko. pöheikköön useampia tien poikki meneviä kulkuaukkoja — ja voin kyllä kertoa, että useammin kuin kerran meinasi saada sydärin, kun yhtäkkiä joku bussiin tms. kiirehtivä tollo meinasi juosta pöheikön katveesta suoraan autovirran alle.
Ilkeästi jälkikäteen ajatellen on tullut pohdittua, että olisi voinut luonnonvalinnan tehdä tehtävänsä — mutta kaikkien onneksi autoilijoiden refleksit eivät (ainakaan vielä) toimi noi.
Jos tällainen toilailu on jonkun mielestä ihan ok, niin pitääkö sitä sitten ruveta ajamaan autolla jalkakäytävillä, pyöräteillä ja leikkipuistoissa — jos vain se tuntuu kätevältä?
(Ai, niin — eilen sattumalta ajoin taas tuon kohdan ohi — ja eikö a) yksi ääliö pyöräilijä ajanut punaisia päin ja meinasi jäädä bussin alle ja b) kun meille kääntyville vaihtui vihreät nuolivalot, niin eikö toinen fillaritollo yrittänyt vielä sitä, että “jos mä nyt vähän oon niiku menos, niin antaisko ne tietä?” — no, tällä kertaa joutui kyllä pettyneen näköisenä vetämään eturenkaan takaisin tieltä pois espoolaisen di:n bemun tieltä…)
Tänään kävelin kauppaan ja panin nostalgisena merkillä, että rappusten viereen nurmikolle olivat pyöräilijät ajaneet mutaisen (koska syyssäät) polun. Nostalgia tuli siitä, että juuri tuollaisia oli entisinä aikoina aina rappusten vieressä koska mitään pyöräramppeja ei ollut keksitty. Nyt kuitenkin kävelin itse varta vasten pyöräilijöille rakennettua loivaa ramppia pitkin ja arvioin säästetyn matkan olevan n. 3 metriä, jos oikaisee suoraan fillarilla 90-asteen kulmassa jalkakäytävän yli sille itse tehdylle jyrkälle rampille vs. ajaa sitä virallista pitkin. Siinä on jo kyse periaatteesta.
Huomaan usein käyväni sisäistä taistelua anarkismin ja sääntöorientoituneen minäni kanssa. Vältän oikaisua nurmikkojen yli, jos joku on tehnyt jo valmiiksi ihan oikean kulkuväylän. Kaikilla ei ole tätä ongelmaa. Toisella kauppareissulla tällä viikolla joukko natiaisia hajaantui pyörillä, skooteilla ja juosten kuka minnekin ja osa suoraan pahimman pusikon läpi, vaikka vieressä oli sekä oikopolku että vähän pidempi virallinen väyläkin. Nämä oman elämänsä endurosankarit saivat syyslomalaiselle hymyn huulille, mutta aikuisten kannattaisi kuitenkin käyttää niitä virallisia reittejä. Sekä turvallisuuden takia että siksi kun mutaiseksi poljetut nurmikot eivät ole kivan näköisiä.
Jalankulkijat on kyllä Suomessa opetettu kiertämään kaukaa, ja useimmat sen tekevät kiltisti.
Espoolaista kaupunkisuunnittelua on se, että tehdään monen kymmenen miljoonan euron metroasema liityntäparkkeineen, ja laitetaan sitten jalankulkijat puolen kilometrin sakkokierrokselle, ennen kuin pääsevät sisäänkäynnin eteen. Näin on tietysti demokraattisesti päätetty Espoossa toimia, eli on jokseenkin tietoisesti asetettu autoliikenne etusijalle. Eipä siinä sen kummempaa, mutta ei ehkä kannata yllättyä, jos metro vetää sen verran paljon jalankulkijoita, että heistä ihan kaikki eivät suostu kiertelemään.
Surullista on myös se että Helsingin suunnitelmat Koivusaarelle eivät mitenkään liikaa eroa Keilaniemestä. Sattuu päähän kun vielä 2020-luvulla suunnitellaan motarin halkaisemia asuinalueita.
Paljonko keskustan asunnoista on airbnb kämppinä? Silloin siellä ei tilastollisesti asu kukaan.
Ja HSL halvensi lisää kolmen vyöhykkeen lippuja, Joten on yhä halvempaa ottaa se asunto periferiasta eikä oo tarvetta asua juuri Helsingissä. Kaupoillekin pääsee autolla helposti levillä ja ei niissä huvituksissa kovin usein aikuisena jaksa ravata. Leffateatteri ja ravintolat on jokaostarissa
Julkksen liikenteen näin voimakas subventio ei ole kestävällä pohjalla. Siihen tulee loppu ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ennemmin.
Oleellinen muuttuja tässä kuviossa on asumisväljyys. Yleisesti muistutetaan asunnon lämpötilan laskun vaikutuksesta lämmitystarpeeseen (arvio 5% astetta kohden), vaikka sama tulos saavutetaan, jos asuinneliöitä on 5% vähemmän. Kaksi ihmistä kolmion sijaan kaksiossa tai yksi henkilö kaksion sijaan yksiössä vastaa sitä, että isomman asunnon lämpötila olisi talvella jossain 15 asteen alapuolella. Kun tämä ajatus sisäistetään ja aletaan puhumaan kestävästä asumisväljyydestä, keskustoissa on taas paljon tilaa uusille muuttajille. Lisäksi suuret ikäluokat hallitsevat vielä hetken aikaan valtavia asuntojaan, mutta uusi sukupolvi on tottunut vähempään ja neliöissä määrää enemmän merkitsee laatu.
Konkreettinen esimerkki ajattelutavan muutoksesta ja muutoksen hitaudesta löytyy edelleen lähes jokaiselta aikanaan rakennetulta raideliikenteen asemalta, kun lyhin etäisyys asemalta on niitä ympäröiville parkkikentille ja asunnot sijaitsevat jossain parkkikenttien takana: jopa joukkoliikenne on suuniteltu autoja varten.
Kantakaupungin laajentaminen Helsingissä loppui sotaan. Helsingin akuutein ongelma ovat kantakaupunkia ympäröivät, väärin kaavoitetut alueet: Meilahti, Haaga jne. Niiden kaavat pitää saada kuntoon, niin aika hoitaa kyllä rakentamisen.
Tänään taisi juuri olla uutinen että ok-talot kiinnostavat taas myös nuoria ja hintataso on lähtenyt nousuun. TM Rakennusmaailma: “”Monet eri puolilla Suomea asuvat nuoret, jotka suunnittelevat perheenperustamista, laittavat todennäköisesti mieluummin 150 000 euron asuntobudjettinsa omakotitaloon kuin yksiöön keskustassa”.
Olisiko seuraava sykli taas tällainen oma tupa — tyyppinen?
Haluaisin nähdä minitalojen trendin. Eikä niiden tarvitse ihan näitä moderneja superpieniä olla, mutta sellaisia mummonmökkejä. 50–70 m² riittäisi oikein hyvin pariskunnalle ja pienelle lapsellekin. Tuollainen voisi olla vaihtoehto nykyiselle tontin pilkkomisen trendille ja toisi sopivasti vaihtoehtoja asumiseen. Luultavasti kaiken maailman luvat ja byrokratia haittaavat pienten talojen rakentamista, mutta näin ei välttämättä tarvitsisi olla.
Ilmeisesti ihannetilanne on se, että ihminen tarvitsee kotonaan tilaa nukkumiseen (200*80 cm), peseytymiseen (80*80 suihku ja ehkä 80*100 pesuallas, WC-pönttö on aika tilaa viepä joten se kannattanee siirtää taloyhtiön yhteistiloihin), syömiseen (80*120 cm pöytä jos tulee vaikka vieraita) ja vähän näiden väliseen siirtymiseen. Vaatteille ja muulle irtaimistolle riittää yksi komero (60*60 cm) ja muu kotona vietetty vapaa-aika hoituu kännykkää sivellen mutta sillä pitää olla 1 pistorasia. Jos ottaa vielä mukaan tuon lämmitysnäkökulman, niin nykyiseen pienenä pidettyyn 18 M2 yksiöön mahtuu ekologisesti 3 ihmistä lämmittämään sitä miellyttävässä urbaanissa elämäntavassa.
Onko tarkoitus oikeasti palauttaa se ihana katuelämä tekemällä asumisesta niin ahdasta ja ankeaa että kotona ei kukaan käy kuin pakosta nukkumassa? Tähän auvoisaan asiaintilaan voi tutustua vaikka Tukholman kaupunginmuseossa jossa on esimerkki 1800-luvun työläisasunnosta. 10 neliön hellahuoneessa asui vähine tavaroineen aviopari, 3 lasta ja siellä kävi vielä nukkumassa kaksi alivuokralaista. Ihanan tehokasta, huokaisee ekologinen urbanisti.
Asumisen hintaa on siis nostettava kunnes alivuokralaishuoneet ovat yleistyneet, eli varakkaammalla kansanosalla ei ole varaa pitää yhtään neliötä tuottamattomassa käytössä ja vähävaraisemmilla ei ole muita asumisvaihtoehtoja.
Toiveesi on toteutumassa. Vuodesta 2009 alkaen uusien pientalojen keskipinta-ala on laskenut koko ajan – koko maassa n. 150 h‑m2:stä n. 120 h‑m2:een. Esim. Vantaalla rivitalo-asunnot ovat jo mainitsemassasi haarukassa ja muut erillispientalot kuin omakotitalot lähellä sitä (noin 80 h‑m2).
Jos ja kun lapsiluku laskee sekä myös lapsettomuus lisääntyy, on aika luonnollista että pientaloissa siirrytään 150 m² kolosseista nykyperheille vähän järkevämpään* kokoluokkaan. 150 m² keskipinta-ala on todella paljon. Semmoinen asunto tarvitaan monilapsiset perheelle. Oma perheeni asuu 135 m² talossa ja meillä on kolme lasta, hyvin mahdutaan.
*) kuka sen järkevyyden sitten määritteleekään. Varasto- ja harrastustilaa ei oikeastaan voi olla liikaa, mutta jokainen neliömetri tuo lisää hintaa ja parinkymmenen lisäneliöin hinnalla saa ”vaikka mitä”.