Prahassa kannattaa hakeutua vanhan kaupungin ulkopuolelle, koska myös muu osa kaupungista on mielenkiintoinen. Minuun vetosivat talon toinen toistaan kauniimmat julkisivut. Ne olivat kuin taideteoksia ja sellaisena arkkitehti ne varmaan myös aikanaan näki.
Miksi näitä ei tehdä enää – siis tehdä ainakaan Suomessa? Jossakin törmäsin selliseenkin mielipiteeseen, ettei arkkitehtuurin tarkoituksen a ole tavoitella kauneutta. Tämän käsityksen haluaisin alistaa kansanäänestykseen. Minusta on paljon mukavampi elää kauniissa kuin rumassa ympäristössä, olkoon se ruma kuinka trendikästä tahansa.
Minä hyväksyisin täysin sen, että nykyarkkitehdit kopioisivat vanhaa, jos eivät osaa tehdä itse parempaa. Tähän on sanottu, että vanhan klassisen julkisivun laittaminen moderniin taloon olisi feikkiä, koska julkisivun koristeet olisivat päälle liimattuja. Päälle liimattuja nämäkin ovat. Vähän raaputtamalla julkisivun alta paljastuisi tympeä tiiliseinä.
Arkkitehtikunta, tai ainakin suuri osa sitä, vastusti aikanaan raivoisasti, kun Kämpin taloon Etelä-Espalla laitettiin modernin talon eteen vanha julkisivu. Kansa oli kyllä eri mieltä ja niin olen minäkin. Kuvitelkaa, miltä koko Espa näyttäisi, jos siihen paikkaan olisi laitettu tuon ajan tyylisuuntauksia vastaava betonilaatikko.
Mutta tietysti. Kyllä myös moderni julkisivu voi olla taideteos. Harvoin kuitenkaan on.
Katso myös Arkkitehtuurikapina
Kivitalon suht umpinainen julkisivu on kaunis, mutta asukkaat tykkäävät parvekkeesta.
Parvekkeiden täplittämä ulkosivu on rumempi, mutta kokemuksesta voin sanoa että lasitettu parveke vilkkaasti liikennöidyn kadun suuntaan lisäsi asumismukavuutta merkittävästi.
Sinällään olen samaa mieltä että luulisi että elementtitehtaalle on aika sama minkälaiseen muottiin ulkoseiniä tekevät. Esim omassa kerrostalossa kaikki ulkoseinät ovat “vinoja”, eli asunnoissa puolet huoneen kulmista ei ole suoria. Maallikkona kuvittelisin että tälläinen on vaikeampaa kuin nätin ulkoseinän tekeminen.
Tämän lisäksi tulisi huomata miten lasitornit tuhoavat New Yorkin kaupunkikuvaa. Tämä siksi, että Helsinkiin puuhataan näitä tornitaloja. New Yorkilla jos jollain on oma persoona, mutta nämä lasitornit ovat persoonattomia jos mitkä. Vanha historia puretaan, juuri tuollaisia rikkaan julkisivun omaavia taloja, ja tilalle rakennetaan lasisia kylmiä kulmikkaita torneja.
Kämp tekisi palveluksen kaupungille ja itselleen, jos palauttaisi kokonaan vanhan julkisivun sen mustan laatikon tilalle. Koko hotellin arvo nousisi taas lisää.
Berliinissä on kerrostaloarkkitehtuuriin palannut uusklassismi ja näyttää hyvältä. Jos nykyarkkitehti ottaisi asiakseen kauniin ja kiinnostavan julkisivun tekemisen, niin varmasti pärjäisi ilman historian suoraa lainaamista, mutta kuka olisi ensimmäinen?
Itse elementtitehtaalla työskennelleenä tiedän, että tylsään elementtilevyyn on helppo tehdä koristekuvioita. Suomalainen arkkitehtuuri yrittää yhäkin yhdistää välimerellistä valkoiseksi kalkittua sokkelitonta lattakattotyyliä neuvostomalliseen, missä kukaan ja mikään ei saanut erottua naapuristaan
Toisaalta vanhakin pystyy olemaan tylsää. Wien, joka muutenkin on henkisesti juuttunut Sissin kuoleman hetkeen, koostuu tuhansista saman aikakauden taloista. Katu toisensa jälkeen kolmikerroksisia 1920-luvun tiilikasarmeja.
Samaa mieltä!
Lisäisin kuitenkin, että varsinaisia “taideteoksia” ei edes tarvita, vaan riittää että ei tehdä rumia laatikoita. Esim. Olympiakylän simppeli arkkitehtuuri on sinällään aivan loistavaa.
“Kivitalon suht umpinainen julkisivu on kaunis, mutta asukkaat tykkäävät parvekkeesta.
Parvekkeiden täplittämä ulkosivu on rumempi, mutta kokemuksesta voin sanoa että lasitettu parveke vilkkaasti liikennöidyn kadun suuntaan lisäsi asumismukavuutta merkittävästi.”
Ei. Parvekkeita ei pitäisi juuri milloinkaan suunnata kadun puolelle vaan pihan puolelle. Ainakin minä olen tässä asiassa dogmaattinen: katujulkisivulla vain ikkunoita, katutasossa myös näyteikkunoita ja ovia, pihan puolella sitten vaikka koko seinän leveydeltä lasiparvekkeita.
Taideteoksia? No, tykkäähän jotkut Kiinassa valmistetuista muovisista käkikelloistakin, joten…
Kuitenkin hämmästyttää, että noissa julkisivuissa nähdään jotain suurta luovuutta ja taiteellista näkemystä — todellisuudessa kun taisi olla niin, että “arkkitehdit” (muodollinen koulutus taisi olla harvinaista) käyttivät vakio piirrustuksia suunnitelmien pohjana ja julkisivu tuli vähän sen perusteella mitä oli kipsikoristetehtaan viimeisimmässä katalogissa (ja/tai mitä varastosta sattui löytymään…)
Ehkä Tsekeissä olisi kannattanut ennemin vierailla täällä?
Autojen osalta turvallisuusmääräykset selittävät miksi nykyään ei voida tehdä 1930- tai 1950-luvun mallisia autoja, mutta mikä onkaan tekosyy talojen kohdalla? Ja toisaalta, miksi sitä tiivistä ruutukaavaa ei saada aikaiseksi edes uusille asuinalueille. Tai kun sitä periaatteessa tehdään, lopputulos on niin kuin Itämerenkadulla, jossa yksi monotoninen seinä jatkuu niin pitkän matkan, että Liisankadulla siihen mahtui 3 erilaisella julkisivulla olevaa taloa.
Latistavaa ja tylsää betonibrutalismia voisi tehokkaasti pehmentää ja inhimillistää tasokkailla muraaleilla ja muulla katutaiteella. Nykyiselläänhän tätä ei Helsingistä juuri löydy, mikä on sääli kun otollista seinäpinta-alaa riittäisi.
Merihaasta voitaisiin vaikka aloittaa.
Paras vaihtoehto tietysti olisi jos ihmisten esteettiset mieltymykset (luonnolle tyypillinen kaarevuus, kultainen leikkaus, logaritminen spiraali, fraktaalisuus) otatteisiin huomioon jo piirustuspöydällä.
Missä Wienissä olet käynyt?
Tästä on vielä aika pitkä matka Soininvaaran peräänkuuluttamaan taideteokseen. Arkkitehdilla pitäisi olla osaamista ja yhteys elementtien valmistamiseen, ja rakennuttajalla tahtoa. Musta tuntuu, että näiden klassisten sommitelmien opetus ja käytännön rakentaminen on ollut nyt niin kauan poissa, että systeemi ei enää pysty niitä tuottamaan. Ainakaan oikeasti taidokkaasti sommiteltuja. Ainahan voidaan toki opetella uudelleen, ei tuo sen kummempaa rakettitiedettä ole.
Asiaan liittyy tietysti suoraan vallalla oleva käsitys kaupunkisuunnittelun ihanteista: pitäisikö rakennuksen sopia naapureiden tyyliin vaiko eikö, ja tehdäänkö isoja julkisivukokonaisuuksia autosta katseltaviksi (50 km/h) vai kävellen katseltaviksi (5 km/h). Autosta käsin ei yksityiskohtia paljon ehdi huomata.
Kuviollisia elementtejähän nykyään näkyy siellä täällä, ja ne näyttävät siltä, että nyt elementtilaatikon kyljessä on jotain kuviota.
Uum, oliko tämä postaus tosiaan Osmon kynästä vai onko persut hakkeroineet tilin. Nyt alkaa päätä särkemään. Niin se kai sit on, että jokainen mies on ennemmin tai myöhemmin pettymys.
Arkkitehtuuri, tuo joka juntin pinjata.
Eiköhän suurin piirtein kaikista. Käsitys siitä, mikä on kaunista ja mikä rumaa, kuitenkin vaihtelee jyrkästi. Jos kauneus olisi jonkinlainen objektiivinen suure, kuten vaikka väri tai lämpötila, niin tulisi olla mahdollista sanoa esimerkiksi: “Kuvittele tämä talo muuten täsmälleen samanlaiseksi kuin se on, mutta kauniin asemesta rumaksi.” Tällainen käsky tuntuu kuitenkin käsitteellisesti mahdottomalta.
Ja betonibrutalismillakin on hyvin vankat kannattajansa, kuten valtakunnan päälehtikin raportoi näyttävästi viime joulukuussa. Kun ollaan tilanteessa, jossa tuossa jutussa mainittu brutalismin ihailijoiden Facebook-ryhmä on saanut noin 50 000 jäsentä ja siellä käydään jatkuvaa sisältörikasta keskustelua, ei voida sitä paitsi puhua mistään pienen piirin väsähtäneestä vitsistä.
Ja muistutetaan nyt taas kerran, että modernia elementtirakentamista ei toisen maailmansodan jälkeen kehitetty Neuvostoliitossa vaan Ranskassa. Tuossa esteettien ja nautiskelijoiden toivemaassa, jossa kauneus ja aistillisuus on aina ollut harvinaislaatuisella tavalla arvossaan ja elämästä osataan ottaa kaikki ilo irti. Vai kuinka?
“Jossakin törmäsin selliseenkin mielipiteeseen, ettei arkkitehtuurin tarkoituksen a ole tavoitella kauneutta.”
Tuo voi olla jopa lohdullista. Voi olla myöskin että todellisuus ilmentää juurikin kauneuskäsitystä ja elämme käytännöllisyyden ja siivottavuuden tyranniassa. Rajusti yksinkertaistaen suomalainen katukuva ja miljöö on mitä on koska siivoojien palkkaaminen on niin kallista. Haittapuolia maassa, joka ei koskaan innostunut alusmaista ja orjuudesta. Katukuva ja miljöö kuvastaa myös mahdollisesti yritystoiminnan helppoutta tai hankaluutta. Sekä suvaitsevaisuutta. Basaarit ei Suomessa kuki. Joku raja.
Ei arkkitehdit asuintaloja suunnittele, asuintalot suunnittelee rakennuttajan ekonomisti, ja arkkitehti vain piirtää ekonomistin suunnitelmien mukaan. Ja kun arkkitehdin ei tarvitse suunnitella, arkkitehdin palkkiot ja suunnitteluaikataulut asuntorakentamisesta on puristettu niin minimiin, että ei siinä olisi edesa aikaa tai rahaa suunnitella.
Vaikka arkkitehdit tekevätkin tolkuttoman määrän ilmaista työtä paremman rakennetun ympäristön puolesta, niin ihan kaikkeen ei arkkitehtikään veny. Julkisen rakentamisen puolella arkkitehdit saavat suunnitella ja heile (meille) maksetaankin siitä (vaikka sielläkin kuntien ekonomistit ovat säästämässä väärissä paikoissa ja kustannukset kasvavat ja ympäristö heikkenee), ja kyllähän julkisen rakentamisen puolella suomalainen arkkitehtuuri on todella korkeatasoista ja ainakin omasta mielestäni hyvän näköistä.
Joo miksi ei, mutta miksi sen taiteen pitäisi sitten olla menneisyydestä, kuten tämän blogiviestin kuvissa esitellään?
Eurooppalaiset kaupungit ovat vanhentuneita, eikä historian vuoksi näiden kehitykselle voida tehdä mitään. Joka paikassa on se “vanha kaupunki”, joka on täysin hyödytön muuten kuin turistien juottolana.
Turun Sanomien taloa jengi tulee kuvaamaan jopa toiselta puolelta maapalloa. En tiedä, ehkä käyvät myös Prahassa kuvaamassa — tuskin kuitenkaan noita taloja vartavasten. https://en.wikipedia.org/wiki/Turun_Sanomat#/media/File:Turun_Sanomat2.JPG
Blogin pitäjä ihailee Prahaa, jossa kauniita katuja on loputtomiin, eikä väliin ole rakennettu mitään poikkeavaa. Jotain oppia tästä voisi ehkä ottaa Helsinginkin kaupunkisuunnitteluun.
Vimmainen täydennysrakentaminen uhkaa Helsingissä monia vanhoja kaupunginosia, missä asukkaatkin viihtyvät. Ei tällaisia valmiiksi rakennettuja yhtenäisiä kokonaisuuksia kannata ruveta pilaamaan muutaman sadan uuden asukkaan takia. Rakennetaan mieluummin uudet alueet sen verran tiiviimmin.
Esitin täällä joskus, että katutilan laatu voitaisiin pisteyttää katutasossa olevien hyvillä mielin sisäänkatsottavien ikkunoiden ja sisäänkuljettavissa olevien ovien osuudella pinnasta. Totaalisena huippuna aukiot ja torit (nämä eivät kuitenkaan itseisarvoisesti miellyttäviä mutta potentiaalisesti ikuisia ja ikimuistoisia). Totaalisena alakuolokohtana trumpilainen muuri.
Tila on kaunista — Suomessa aurinko on kesälläkin melko matalalla joten korkeat rakennukset vievät valon nopeasti pois. Tämän vuoksi puisto ja tila on pohjoisen kaupungin tärkein elementti, koska se avaa kaupungin valolle. Kauniista seinistä ei ole pimeässä juurikaan iloa.
Mutta, olen Osmon kanssa kuitenkin samaa mieltä, että julkisivuihin pitäisi panostaa nykyistä enemmän. Välttämättä ei tarvitse kopioida vanhaa, mutta edes jotain yritystä pitäisi olla — esim. miettiä vaikkapa vain värejä aluksi.
Ilokseni olen havainnut, että modernisointien yhteydessä ollaan maalattu taloja hieman pirteämmillä väreillä, esim. pastellisävyin. Vaikka talo on sama, se näyttää paljon mukavammalta.
Käsitykset vaihtelevat, mutta kuitenkin vanhoilla alueilla asuntojen hinnat ovat korkeampia ja lähes kaupungissa kuin kaupungissa turistit suuntaavat wanhaan kaupunkiin brutaalien lähiöiden sijaan.
Ja sitä paitsi, kun tiedetään että kauneuskäsitykset vaihtelevat, eikö tästä luonnollisesti pitäisi seurata vaihtoehtojen moninaisuus? Ihmiset pääsisivät muuttamaan ja asumaan oman näkemyksensä mukaan kauniisiin ympäristöihin. Rakennetaan vaan se ihana Pihlajamäki, mutta missä on se uusi vanhan Eiran oloinen kaupunginosa? Sitä ei tehty 1960-luvulla eikä 1970-luvulla joten varmaan sitten 1980-luvulla. Kertokoon kuka tietää mihin se rakennettiin, niin voin alkaa katsella sieltä asuntoja.
Voisiko tämä liittyä siihen, että kauneutta tavoitellaan rakennustaiteessa, mutta tavanomaisessa arkkitehtuurissa ei taiteelle ole sijaa; siinä ratkotaan vain käytännöllisiä ja loogisia ongelmia.
Minä olen myös ihmetellyt miksi ainoat kauniit rakennukset ovat vähintään sata vuotta vanhoja.
Ilmeisesti arkkitehtien parissa vanhan kopioimista pidetään jotenkin mauttomana. Nykyajan arkkitehdin pitää tehdä nykyajan trendien mukaisia taloja vaikka ne olisivatkin rumia. Tai sitten kyse on vain kulujen minimoimisesta joka on aggressiivisempaa nykyään kuin joskus ennenvanhaan. Toisaalta, kuten täällä joku kirjoitti, ei noiden elementtien hintaa paljon nosta jos niihin jonkinlaisen koristekuvion väkertää ja ainakaan Helsingissä rakennuksen myyntihinnasta suurin osa ei missään tapauksessa tule itse rakennuksesta vaan maasta jonka päällä se lepää.
Kaikkien viimeisimpänä rakennusten julkisivukategoriassa on isot mainokset seinillä. Mainonta vaikuttaa ihmisten mieliin ja mainonta pitäisi yksinkertaisesti kieltää sellaisissa paikoissa missä ihminen ei halutessaan pysty siltä välttyä, kuten rakennusten julkisivuissa.
Minä en myöskään en luonnehtisi “tiadetoksiksi” kuvissa nkäviä julkisivuja. Eivät vain ole aktiivisen rumia, joka senkin on jo jotakin.
Tukhiolman Söderiin rakennettiin 1990-luvulla 1930-luvun arkkitehtuurin mukaisinen kaupunginosa ja ihan kivalta näyttää.
Helsingissä olisi voitu pistää vielä paremmaksi: Rakentaa Töölöönlahdelle keskiaikainen vanhakaupunki, koska Suomessa ei ole enää sellaista kun Turku paloi ja Viipuri jäi väärälle puolelle rajaa.
Parhaimmillaan brutalismi todellakin on koetusta ympäristöstä etäännytettynä abstraktin keskustelun aiheeksi ja/tai kahteen ulottuvuuteen puhtaasti visuaaliseksi elämykseksi kompressoituna, ja silloinkin vain pieninä annoksina.
Brutalismi on traaginen väärinymmärrys siitä miten ihminen kokee ympäristönsä. Kanonisoidut määritelmät kuten Architecture is the masterly, correct and magnificent play of masses brought together in light.[Le Corbusier] ovat todelliseen tilakokemukseen vähän samassa suhteessa kuin humoraalioppi nykylääketieteeseen.
Sissi kuoli 1898.
Ajatusten kirkastamiseksi suosittelen lukemaan Pallasmaa: The Eyes of the Skin.
Aikoinaan tämän kirjan lukeminen (vaikken siitä vieläkään juuri mitään ymmärrä) vahvisti käsitykseni siitä että oma intuitioni nykyarkkitehtuurin ja ‑kaupunkisuunnittelun vieraantumisesta inhimillisestä kokemuksesta ja aistimaailmasta oli sittenkin oikea.
(Koetan tähän jotain jotta pääsen huomauttamaan että lainaamasi kohta oli Blogi-isännän tekstiä.)
Mieleeni juolahti synkkä ajatus. Ennen maailma oli uskonnollisempi. Suorastaan kylmää jos “kaikki” rakennettu kauneus sittenkin peilasi vain jumaluskontoja tai muuta tauhkaa. Kuinka arkista (sic).
Olen siis kanssasi samaa mieltä. Mutta eikö juuri logiikka ja tiede ansaitsisi vastaansanomattomassa kauneudessaan kaiken kauneuden vastalahjana. Vallan toisin kuin kuvitelmat ja kuvitteelliset satuolevaiset. Niille riittäisi mielestäni riihet ja nilet.
Eikös jonnekin Vantaalle rakennettu samanlaisia ihq daa ‑taloja? Ei tosin kestänyt kauaa, kun “onneliset” asukkaat alkoivat rutisemaan, että kivat 30-luvun parvekkeet eivät oikein vastaa nykyajan tarpeita ja jopa joku vauvojen nukutus ulkona ei toimi.
Miksi tyytyä vähään? Samalla vaivalla olisi voinut rakentaa maakuoppia ja savupirttejä…
Kookkaat julkisivumainokset luovat huonoa kaupunkikuvaa, sellaiset kuuluisivat lähinnä automarketteihin ja rakennustyömaiden peitoksi. Vielä huonompaa kaupunkikuvaa luovat isot valoseinät, jotka ovat alkaneet yleistyä kaupungilla.
Tällaiset kirkkaat, jatkuvasti liikkeessä olevat ja itsekseen mölisevät valomainokset luovat levottomuutta ja epäviihtyisyyttä koko kaupunkitilaan. Kaikki tuntuu kuitenkin kaupungille kelpaavan.
Ihan samaa ihmettelin…
https://www.wien.info/en/sightseeing/architecture-design
Tässä piilee yksi sudenkuoppa: Asukkaan kannalta lasitettu parveke nimenomaan kadun suuntaan lisää eniten asumisviihtyvyyttä. Pihan suuntaan se ei ole yhtä hyödyllinen.
Voisiko kirjallisuudessa olla taas suuri tarina? Voisiko kuvataide olla taas esittävää? Voisiko perhe taas koostua miehestä, naisesta ja lapsista? Voisiko ihmiset taas uskoa Jumalaan? Voisiko Suomi olla suomalainen ja suomalaisille?
Taas ei ole hyvä suunta.
Puheet ovat puheita, kirjoitukset kirjoituksia, mutta missäs ovat teot? Olet, Osmo, lautakunnan voimahahmona paljon vartijana, joten voisit ainakin Helsingin keskustan osalta vähän vahtia, minkä näköisiä rakennuksia vanhojen arvotalojen kylkeen päätetään tehdä. Jos et sinä siihen kykene, niin kuka sitten?
Esimerkkinä vaikka Kasarmitorin laita, missä parhaillaan nousee uusia moderneja toimistotaloja rakennusviraston purettujen konttoreiden paikalle. Valitettavasti ne eivät ollenkaan kunnioita ympärillä olevaa miljöötä vanhoine arvorakennuksineen.
Tontit olivat vissiin kaupungin hallussa. Tähän olisi siis voitu vaikka palauttaa se talokaunotar, yksi Helsingin hienoimmista, jonka rakennusvirasto tyhmyyksissään purki 1960-luvulla. Tai ainakin vaatia, että uudistalojen tulee sopeutua ympäristöönsä.
Toinen vastaava tuore tapaus on Katajanokalla, missä Sailor’s Home ‑tontille nousee yksitoikkoisen moderni uusi rakennus. Tämä muistaakseni kävi lautakunnassa. Olitteko unessa?
Kaupunkisuunnittelulautakunta tekee kaavoja, mutta ei päätä rakennusluvista. Tulevalla kaupunkiympäristölautakunnalla on enemmän valtaa ja vastuuta.
Helsinki ei osaa arvostaa omaa kaupunkikuvaansa muuten kuin postikorteissa. Jopa Kauppatorin empirekeskustaan Presidentinlinnaa vastapäätä ja Uspenskin katedraalin naapuriin on rakennettu erilaisia maailmanpyöriä ja uima-allasvirityksiä ravintolaparakkeineen ja epämääräisine terasseineen ja tekonurmikoineen. Enää vain muoviset palmut puuttuvat.
Kukaan ei ole vielä tainnut tässä kehua Vantaan Kartanonkosken talojen ulkonäköä. Lisäksi alue vaikuttaa mm. puistoalueiden osalta hyvin suunnitellulta. Makuasia, mutta mielestäni ero esim. Jätkäsaareen ja Kalasatamaan on suuri Kartanonkosken eduksi.
Asiasta paremmin perillä olevat ovat kertoneet, että rakennussuojelusta vastaavat museoihmiset antoivat 50‑, 60- ja 70-luvulla purkaa Helsingin keskustasta vaikka miten hienoja arkkitehtuurin helmiä ja rakentaa tilalle uskomattoman rumia taloja. Tällaisia esimerkkejä on joka puolella kantakaupunkia. Nykyään taas tiukkapipot ovat vallalla ja kaikki ruma ja epäkäytännöllinenkin pitää säilyttää.
On jokunen vuosi aikaa Prahassa käynnistä, mutta muistan silloin kiinnittäneeni huomiota siihen, että useimmissa taloissa oli ullakot otettu asuinkäyttöön tai ehkä jopa toimistoiksi. Voi vain kuvitella miten hienoja kaupunkinäkymiä näissä asunnoissa on.
Helsingissä museoihmiset taas estävät lukuisten talojen ullakkojen asuinkäytön kun kattopintaan ei saa avata uusia ikkunoita. Näin esim. Pitkänsillanrannassa ei meren puolelle saatu, ja nekin vasta parin vuoden oikeustaistelun jälkeen, kuin muutama valoluukku uusiin asuntoihin. Asiaa perusteltiin sillä, että junamatkaajat näkevät ko. talorivistön eikä siihen saa kaupunkikuvan takia tehdä muutoksia. No, vaativat kuitenkin muuttamaan talon katon värin alkuperäiseksi vihreäksi, jolloin naapuritalojen punaiset katot kirkuvat ikävää kontrastia pilaten talorivistön yhtenäisyyden.
Kyllä Oxygenol-mainos kuuluu Helsingin katukuvaan. Se on ollut siellä “aina”.
En käytä kyseistä merkkiä.
Lauseessa vihjaillaan että kaikki kehitys olisi edistystä mikä ei suinkaan pidä paikkaansa.
Se että sodanjälkeinen sukupolvi kehitysoptimistisessa euforiassaan kuvitteli että hyvää tarkoittava suunnittelu voi korvata hyvän suunnittelun ei tarkoita etteikö nyt krapulan pikkuhiljaa helpottaessa kannattaisi ottaa muutama harkittu askel taaksepäin ja vasta sitten valita uusi suunta.
Normien sokean noudattamisen sijaan voitaisiin kokeilla palauttaa kaupunkisuunnittelu arkkitehdeille ja katsoa mitä tapahtuu, vaikka aluksi jollain pienellä rajatulla alueella.
Varmaan sekä että. Näkymä ylipäätään kadulle on kyllä varmaan se pakollisempi. Aivan absoluuttinen vaatimus. Esimerkiksi mahdollisuus saada näköhavainto odottaessa vierasta. Aika perustava ja mukava tarve useimmille. Mutta tarviiko välttämättä olla parvekenäkymä. Parvekenäkymä sisäpihalle voi myös olla käytännöllinen lisä esimerkikiksi pikkulapsiperheelle. Tai sisäpihan parveke voisi olla kyllä rappukäytäväkohtainen yhteisparveke. En millään muotoa halua tässä sanella kuinka tulisi olla vaan mikä miellyttäisi itseä ja mikä olisi hemmetin kätevää. Ja minkälaista etsisin.
Juu, ei. Ongelma juuri on siinä, että niistä tehdään taideteoksia. Taideteoksissa nykynormeilla oltava sanomaa ja iskevyyttä ja niissä halutaan haastaa katsojaa. Ja semmoinen on joidenkin mielestä ihan kivaa, mutta semmoisessa ympäristössä on ikävä elää. Helpot, kauniit maisemat ja vastaavat eivät nykymittapuun mukaan ole enää mitään taidetta, jos nyt koskaan ovat edes olleet (ties vaikka olisivat muutenkin olleet pitkälti tilaustöitä ja harrastelijamaalauksia).
Taulu jää seinälle ja veistos lattialle, kun käännyt hieman tai kävelet kauemmas. Arkkitehtuuri sen sijaan hallitsee ympäristöään. Sitä ei pääse pakoon. Talot eivät saa olla taidetta.
Kauniissakin arkkitehtuurissa pääsee kyllä toteuttamaan taiteellisuutta yksityiskohdissa, mutta mitään suurta sanomaa ei voi olla, koska kaunis talo on sellainen, joka ei haasta ja jossa silmä lepää. Nykyisten julkisivujen ongelmana ei siis minusta ole taiteellisuuden puute vaan rakentajien yleinen kunnianhimottomuus ja arkkitehdit, jotka sen puitteissa sitten toteuttavat omaa suurta visiotaan.
Ketä kiinnostaa joku naamakirjaryhmä? Nuokin fanittajat ovat sellaisia, joista on kiva katsella kuvia tai kenties jopa kävellä paikan läpi, ja sitten he menevät kotiinsa. Kunhan hieman fiilistelevät. Se on heille taulu, joka jää seinälle, eikä mitään todellista asuinympäristöä, jota joutuu 24/7 pakkosyötöllä kokemaan.
Sitä paitsi Suomesta nyt varmaan löytyy 50k ihmistä aivan ihan mihin tahansa someryhmään. Ei se mitään tarkoita. Se ei ainakaan tarkoita sitä, että näiden mukaan pitäisi suunnitella muiden asuinympäristöä. Muuttakoot nuo kaikki Itä-Pasilaan fiilistelemään ja tehdään lopusta maasta Eiraa ja empireä. Win-win.
Ei tuo ole minusta tiukkapipoisuutta vaan mielenvikaisuutta. Jostain syystä tuntuu siltä, että siellä istuu päättämässä täysin samaa porukkaa kuin purkamisten aikaankin. Jos Makkaratalon kaltaista ja pahempaa pitää säilyttää muka historiallisista syistä, niin ne kaikki voitaisiin siirtää Seurasaaren malliin jonnekin kauas Suomenlahden luodolle, missä normaalien ihmisten ei tarvitsisi niistä kärsiä.
Onpas harvinaisen kantakaupunkilainen nimby-asenne. Tämmöistä ei lähiöasukilta sallittaisi, koska siellä ei saa asua väljästi. Vain keskustassa ja sen lähistössä saa asua väljästi. Lähiöistähän pitää henkireiät tukkia.
Tai ei harvinaisen. Pikemminkin tyypillinen.
Niinpä. Helsingissähän näkyy olevan sellainenkin toimija kuin Kaupunkikuvaneuvottelukunta. Sen miehittää virastojen väki ynnä edustajat Alvar Aalto Säätiöstä ja Helsingin kaupunginmuseosta. Tännekö pitäisi kertoa huolistaan, jos ei ole tyytyväinen näkemäänsä?
Erona onkin se, että voi jättää menemättä taidenäyttelyyn tai lukematta kirjallisuutta. Monissa taidenäyttelyissä suurin osa kävijöistä onkin erilaisia taiteen ammattilaisia. Sen sijaan rakennuksia on pakko katsella, ja jos jollain alueella on huono kaupunkiympäristön, alueesta tulee slummi. Ihmisten, joilla on heikosti taloudellista ja sosiaalista pääomaa, asuttaminen rumille alueille on oikeastaan minusta väkivaltaa ja luokkaan perustuvaa halveksuntaa.
Turhan moni ihminen vaan paheksuu ihq daa ‑arkkitehtuuria ja maksaa itse 10 000 €/m2 päästäkseen asumaan alueella, jossa arkkitehtuurissa on ornamentiikkaa, tai sitten arkkitehtuuri on pienimuotoista (funktionalistinen arkkitehtuuri skaalautuu huonosti ylöspäin, mutta pienissä kohteissa on ihan OK).
Siis tarkoitin kommentillani viime vuosien kuviollisia elementtejä, joita kotimaiset tehtaat ovat valmistaneet, en noita Prahan taloja. Elementeillä on koetettu saada eloa suomalaiseen vakiotuotantoon, mutta aika haaleaksi yritys on jäänyt mielestäni. Elementtitalo näyttää edelleen vakioelemettitalolta, vaikka muutamassa elementissä on joku kalsarikuvio. Kuten joku arkkitehti tässä ketjussa kommentoi, noita tehdään budjettilaskelma ja elementtituotannon reunaehdot edellä. Arkkitehdeille pitäisi antaa todellista valtaa, jos asiaan halutaan muutosta.
Totta sekin kyllä, että monissa noista kuvissa näkyvistä Prahan taloista on suht yksinkertaisesti noudatettu ajan rakentamisen perinteitä ilman sen kummempaa taiteellista panosta. Osa on sitten fiinimpiä rakennuksia jotka ainakin lähestyvät taideteosta. Kaupunkikuvan miellyttävyys syntyy siitä, että perinteiset julkisivut sekä sopivat toisiinsa että niissä on kuitenkin vaihtelua ja yksityiskohtia. Materiaaleja ja värejäkin on ollut luonnostaan rajallinen, yhteensopiva paletti, kun nykyajan tuhatta erilaista julkisivupaneelia yms. ei ollut. Klassiset julkisivuaiheet, vähän varioiden, kestävät toistamista paremmin kuin modernistiset, minimalistiset nauhaikkunat yms. Tarkoitan esim. Hakaniemen torin ja Hakaniemenrannan 60- ja 70-luvun toimistotalojen kaltaisia laatikoita. Yksittäinen rakennus saattaa tehdä sliipatun, minimalistisen vaikutelman ja näyttää tyylikkäältä, jos semmoinen on sijoitettuna vaikka puistoon yksinään. Kokonainen kaupunginosa noita umpikortteleina luo melkoisen tappavan monotonisen vaikutelman.
Jonkun määritelmän mukaan kaupunki on paikka, jossa rakennukset ovat kadun reunassa ja naapurirakennuksessa kiinni. Jos näin on, ja jos sopivasti yhtenäistä kaupunkikuvaa pidetään kauniina, niin rakennusten olisi syytä julkisivujen tyylin osalta sopia toisiinsa ja olla muodostamassa kaunista kokonaisuutta. Tämmöistä on epäilemättä mahdollista toteuttaa myös modernistisessa tyylilajissa. Paikoin Helsingin uusilla alueilla on onnistuttukin.
Ottamatta kantaa tarkkoihin aikakausiin mutta kyllä tänäänkin on mahdollista rakentaa hyvällä maulla vanhaa mm. Poundbury. Hyvä maku tarkoittaa tässä kaikkia merkittäviä sidosryhmiä. Eli asukkaita ja mahdollisia matkailijoita ja vierailijoita. Muiltahan ei tarvitsisi edes kysyä.
Miksi sipilämäinen demoyhteiskunta ei tarkoita Suomessa mitään mielenkiintoista.
Kartanonkoski on ilman muuta askel oikeaan suuntaan ja sitä kehitystä toivoisin jatkettavan. Mutta on siinäkin petrattavaa. Siellä on esimerkiksi ihan turhaan pidetty pakolla kiinni siitä, että kyseessä on tosiaan lähiö ja niinpä siellä täytyy olla kerrostalojen lisäksi rivitaloja ja omakotitaloja. Town houset ovat kyllä makeita, mutta en muista nähneeni sellaisia Kruununhaassa.
Eli olisi voinut rohkeasti käyttää koko tilan kerrostalojen rakentamiseen ja säästää pientalot pientaloalueille. Kartanonkosken kerrostalot ovat ihan kivan näköisiä taloja, vaikka niiden vanhanaikaisuutta korostetaan usein turhankin paljon. Eiväthän ne mitään empireä ole.
Ja samalla kun olisi tehty enemmän vanhan keskustan näköistä ruutukaavaa, olisi pitänyt vähentää parkkialueiden ja puistojen määrää. Tai tehdä edes puistoista kaupunkimaisia esplanadeja (joiden varrella voisi olla niitä parkkipaikkoja). Nykyisellään alue vaikuttaa edelleen turhan väljältä. Vaikka siis onkin lähiöksi hieno.
Hyvä kirjoitus. Milloin Helsinkiin saadaan uusklassista arkkitehtuuria tai uusjugendia. Kopioida saisi vapaasti vanhasta, samaa mieltä Oden kanssa. Kyllä tietyt kauneuteen liittyvät asiat ovat ajattomia, eikä kokonaan suhdanteiden mukaisia. Arkkitehdit tuntuvat leijailevan liikaa omissa teorioissaan unohtaen perusasiat.
Mielenkiintoinen dokumentti kauneudesta ja arkkitehtuuristakin tuli vastaan:
https://www.youtube.com/watch?v=bHw4MMEnmpc
On kai ihan sama, mitä tyyliä julkisivu edustaa, kunhan se soi. Osmon esittämät säälittävän väärin korotetut pastissit särkevät silmää.
Tämä sen sijaan soi, vaikkakin on vähän rohee..
http://www.nuok.it/wp-content/uploads/2011/03/5.Frontview-of-Seagram-Building_profzucker.jpg
Prahassa mieleen jää Milunic — Gehry yhteistyönä suunniteltu 1990-luvun tanssiva talo siinä klassisessa talorivistössä.
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Dancing_House
Suomessa rakentamista halpuutetaan tekemällä näitä komiteamietintänä äänestettyjä Musiikkitalon kaltaisia laatikoita ja muita kuutioita. Missä ovat Helsingin uudet onnistuneet arkkitehtuurin tuotteet?
Onhan siellä Kirnu-kirkko. Eikö olekin jäänyt heikoksi?
Elementit ovat mahdollisimman massatuotantoa ja onhan tuo Ruoholahti arkkitehtuurin alennustilan symboli. Ex-Nokian pääkonttoriksi tehty läjä Espoossa ei ollut kenellekään kunniaksi. Meilahti, no voihan.
2000-luvun onnistunein rakennus on espanjalaisten arkkitehtien suunnittelema ja Mäntässä: Scherlachius-museon laajennus.
Jokin on mennyt pieleen. Aallon liian raskas perintö?
Samaan aikaan maailmalla suomalaiset arkkitehdit ovat saaneet mainetta.
Hyvässä kaupungissa on jälkiä myös uusista ajoista.
Valomainosmassat Lontoon Piccadilly Circuksen ympärillä ja New Yorkin Times Squarella ovat muuttuvia maamerkkejä. Kaupunkiensa symboleja ja rytmin kuvastajina.
Jokin muu ongelma on näissä kotimaisissa virityksessä. Kuten vaikka sisällön olemattomuus. Ei niitäkään uskalleta tehdä.
Kysehän ei varsinaisesti ole arkkitehtuurista, siis ainakaan siinä mielessä, että olisi arkkitehti, joka epäonnistuu suunnittelemaan mielyttävän näköisen julkisivun.
Kauniina pidetyistä 20- ja 30-lukujen taloista moni on ihan vaan rakennusmestarin pystyttämä ja sen aikakauden tyylin mukaisesti, samoista piirustuksista kuin naapuritalokin. Bulkkia. Mutta hyvää ja toimivaa, miellyttävän näköistä.
Rakennustapa määritti paljon. En tietenkään edes epäile, että jos nykyään talojen seinät olisivat massiivimuurattuja, niin joku visionäärinen arkkitehti onnistuisi silti mokaamaan homman sekavalla julkisivun aukotuksella tms.
Ongelmia nykyrakentamisessa on paljon, mutta arkkitehtien osaaminen ei ole niistä merkittävimpiä. Ensinnäkin kunnallispoliitikko voisi katsoa peiliin ja miettiä sitä, että vaaditaan erityisyyttä. Kaavoittaja vaatii ja asettaa siksi typeriä määräyksiä, jolla erityisyys pyritään varmistamaan. Bulkkia pelätään.
60-luku vei bulkilta maineen, koska betonielementti ja saumat. Moni 60-luvun elementtitalo näyttää itse asiassa nykyään ihan hyvältä, jos julkisivuremontissa on päädytty rappaamaan pinta. Nauhaikkunoita, selkeitä linjoja jne. parasta modernismia. Tai siis näyttää hyvältä ainakin nykyiseen uudistuotantoon verrattuna.
Extrapallona heitän, että arkkitehtuurikritiikkiä ei voi ottaa kovin vakavasti, jos kertoo, että sata vuotta sitten oli hienoa, julkisivussa krumeluuria, ja sen jälkeen sitten paskaa. Kyllä ns. heikkoina aikoinakin on onnistuttu. Osmo voisi lisätä noihin kuviinsa onnistumisista vaikka Ruusuvuoren Merkkarin lopusta löytyvät betonikasan, niin tulisi kritiikkiin uskottavuutta heti ja paljon.
Vanhaa rakennusta, rakennustapaa ja ulkonäköä puolustan mutta en kopioita.
Epäilen vielä tätä kirjotusta vitsiksi?
Kauneuden ei tarvitse olla menneisyydestä. Nämä kuvat kuvasivat vanhoja kauniita taloja, koska niiden runsaus suorastaan kaatui päälle Prahassa. Helsingistä löytyy kauniita uusia taloja, mutta paljon enemmän löytyy todella tylsiä, suorastaan rumia uusia taloja. Olennaista on, että julkisivuun pitäisi panostaa koska se on osa kaupunkikuvaa.
En tarkoittanut, että kopioidaan taloja vaan että kopioidaan tyyliä. Berliinissä esimerkiksi tehdään uusia taloja uusklassiseen henkeen. Paljon parempi kuin nämä viivoittimella suunnitellut betonibrutalismin tuotteet.
Jos Luotsikadulta palaisi talo, toivoisin, että paikalle tehtäisiin Jugend-tyyliin sopiva talo, eikä mitään 2010-luvun lasipeltiviritelmää. (Toki saisi tehdä kopion siitä palaneesta.)
Mutta mitä muuta nykyinen lähiörakentaminen on kuin kopioimista, ellei suorastaan monistamista? Eihän näitä betonilaatikoita erota toisistaan mitenkään.
Puhumattakaan pientaloista, joita monistetaan talotehtaissa.
Nykyisin arvostamme suuresti rintamamiestaloja. Ne ovat kaikki kopioita.
Ruskeasuolla tehtiin muutama vuosi sitten erittäin onnistunut täydennysrakentaminen kopioimalla yksi kerrostalo lisää niin tarkoin, ettei maallikko huomaa eroa, ellei tiedä. Se oli minusta selvästi parempi ratkaisu kuin tehdä siihen kirkuvasti erilainen nykytyylin mukainen rakennus.
Mutta vasta sitten kun niitä katsellaan sellaisesta kulmasta joka on katutilan kokemisen suhteen irrelevantti. Harvemmin kadulla kävellään niska kenossa paitsi tietysti turistina suurkaupunkien työpaikka-alueilla.
Paitsi että Seagram Building rikkoo katutilan kuin Makkaratalo. Ei lisää viihtyisyyttä. Tämä lisää eikä riko ympäristöään.
Eipä silti, tämä on tiheys jolla työpaikka-alueet pitäisikin rakentaa jotta muualla voidaan sitten asua mukavammin. Keilaniemeen mahtunee, ja varmaan kannattaisikin, ellei Helsinki kaavoituspolitiikallaan pyrkisi painamaan toimitilan hintoja keinotekoisen alas.
Soisiko samalla jopa käyttää niin hurjia keinoja kuin värejä?
Täysin samaa mieltä.
Kun Vanha ylioppilastalo 40 vuotta sitten paloi, joidenkin arkkitehtien mielestä taloa ei olisi saanut rakentaa uudelleen vanhalla tyylillä. Oli myös arkkitehteja, jotka puolustivat oikeutta tehdä vanhan kopio, ja tämä kanta onneksi voitti.
Ensimmäisen sukupolven modernin tyylin arkkitehdit saivat koulutuksensa ja aloittivat uransa klassisella tyylillä. Ehkä se auttoi ymmärtämään kontekstia, jossa on vanhaa arkkitehtuuria — tuolloin funktionalismi oli kaunista ja myös urbaania. Myöhemmin syntyi arkkitehtuuria, joka on joko itseriittoista tai teollista — tai niitä molempia — ja kontekstista ei tarvinnut välittää, koska se oli tarkoitus korvata kokonaan uudella. Tästä on onneksi menty parempaan suuntaan ja konteksti otetaan taas huomioon. Sinänsä moderni rakennus tai vanhan rakennuksen rajukin uudistaminen voivat sopia kaupunkikuvaan oikein mainiosti — jos vain on osaavat tekijät asialla. Uusvanha arkkitehtuuri ei ole ainoa mahdollisuus.
Talotehtaiden katalogeissa ei viime vuosikymmenellä ollut juuri muuta kuin uusvanhoja taloja (ruutuikkunat ym.).
Nyt tyylilaji on vaihtunut perus-moderniksi.
Talonostajien maku on selvästi muuttunut.
Sori, ymmärsin varmaan väärin.
Tallinnassa on hienosti yhdistetty vanhaa ja uutta, vai onko?
Tärkein asia mikä tekee vanhojen kaupunkien kaupunkikuvasta mielenkiintoisen on tonttien koko. jos julkisivun pituus on 50–100 metriä, kuten Helsingin uusilla alueilla, se muuttuu monotoniseksi, oli se kuinka esteettinen muuten tahansa. Jos tontin leveys kadulle on 10 metriä, moderni minimalismikin voi tuottaa mielenkiintoista katukuvaa.
Ylipäänsä vertikaalisuus (vastakohtana modernismin horisontaalisuudelle, mm. nauhaikkunant) tuottaa näkymään fraktaalista yksityiskohtaisuutta, joka koetaan esteettisenä. Tällaista vertikaalisuutta tuottavat erkkerit ja 1900-luvun rakennusten tornit. Horisontaalisuus tuottaa vain loputtomia perspektiiviviivoja.
Näihin asioihin voisi puuttua ihan kaavoituksella, ilman että tarvitsisi alkaa kopioimaan 1800-luvun lopun kertaustyylejä. Mielestäni arkkitehdit ovat paikoin viime aikoina luoneet hyvinkin nättiä arkkitehtuuria. Ongelmana ovat tontit, jotka ovat 2–3 kertaa liian leveitä kadun suunnasta katsottuna.
Ruotsissa on esimerkiksi Kungsholmenilla ympätty (ainakin minun mielestäni)onnistunutta retroa 20–50-lukujen rakennuskantaan. Jos ei halua käydä länsinaapurissa, voi vaeltaa GoogleMapsissa Kungsholmenin pohjoisrannalla.
No ainakin Virun ja Müürivahen kulmassa on esimerkki siitä että modernikin julkisivu voi olla elävä ja haptinen.
Toki mukana on sellaisenaan susirumia hybridejä mutta rapattu pinta, hillitty värimaailma ja julkisivun elävyys pitävät huolta etteivät ne liikaa hypi silmille. Yksi miellyttävän katutilan mysteereistä onkin ettei rakennusten itsessään tarvitse olla mitenkään erityisen näyttäviä kunhan ne ovat julkisivultaan eläviä.
Erityisen onnistunut esimerkki vanhaa ja uutta julkisivua Helsingissä on Norssin erilliset rakennukset yhdistävä osa. On kuulemma hieno sisältäkin.
Tämän keskustelun innostamana yritin selvittää, kuka Helsingissä päättää, minkä näköisiä taloja rakennetaan. Sitä tietoa ei löydy, ei edes yksittäisistä tapauksista, kuten Kasarmitorin laidan taloista. Osmon ks-lautakunta käsittelee kaavoja ja rakennusvalvontavirasto lautakuntineen teknisiä seikkoja. Voiko rakennuttaja yhdessä virkamiesten kanssa tehdä ulkoasuun liittyvät päätökset edes kertomatta julkisuuteen ratkaisuistaan?
Kansalaiskeskustelu on näin muodoin lähes mahdotonta. Kaavaehdotusten yhteydessä nähdään kyllä havainnekuvia, mutta ne eivät siis kuulu ks-lautakunnan rooteliin. Kaiken lisäksi rakennukset voivat halpuutusten jälkeen valmistuessaan olla ihan toisen näköisiä kuin kuvissa (esim. Vuosaaren Cirrus, Kampin keskus, Hartwall Areena).
Uusi kikka hämärtää tilannetta on havainnekuvien harmahtavat haamutalot. Esim. Kalasataman yli satametrisistä torneista ei vieläkään tiedetä, miltä ne tulevat näyttämään, vaikka rakentaminen on jo hyvässä vauhdissa. Ne tulevat kuitenkin näkymään kaikkialle ja hallitsemaan Helsingin siluettia tuomiopäivään saakka.
Osmo, älä tyydy toteamaan, ettei kuulu meille. Ei näköjään kuulu kenellekään. Sen takia voimme vain jälkikäteen päivitellä jo tehtyjä ratkaisuja. Edes vaalien kautta emme voi vaikuttaa asiaan millään lailla. Eihän tämä ole nykyaikaa.
Se kasarmintorin rakennus ei tarvinnut kaavaa, koska sellainen olisi jo. Me emme päässeet käsittelemään sitä lainkaan. Tämä tilanne parfanee, kun tlee kaupunkiypäristölautakunta. Tosin monella on ajatuksena, ettei julkisivukysymyksiä saa päästää poliitikkojen päätettäväksi.
Suomessa rakennusluvan hakija on aika vahvoilla, jos talo vastaa kaavamääräyksiä. Muualla harkinta tapahtuu tässä vaiheessa. Lakia pitäisi muuttaa tai selkeyttää.
Kun kävelee vuosi toisensa jälkeen niiden puistojen ja tilojen takia kaksinkertaisen matkan verrattuna tiiviiseen umpikorttelimiljööseen, ei se kaupungin valolle avautuminen oikein jaksa lohduttaa, olivat näkymät sitten rumaa tai kaunista.
Tila sopii ihan hyvin johonkin sellaiseen autoiluympäristöön, mutta kävelijä tarvitsee ympäristön, jossa joka paikassa ei tarvitse kiertää tai talsia nurmikoita, isoja korttelisiivuja, aukioita ja suuren skaalan risteyksiä. Vaikka olisi sitten kuinka valoisaa tahansa.
(Oman kokemukseni mukaan tosin talvella on pimeää ja kesällä valoisaa, riippumatta juurikaan kaupunkisuunnittelusta ja arkkitehtuurista, mutta tästä voi varmaan olla toistakin mieltä.)
No eipä tuo mikään kikka ole, eikä varsinkaan uusi. Ennen tietokoneella tehtyjen rendereiden aikaa taloista esitettiin käsin piirrettyjä perspektiivikuvia, jotka olivat vielä kauempana lopputulemasta kuin nykyiset kuvat. Niistä tosin näki heti, että ne on käsin piirretty, jolloin kansalainen tai valtuutettu ei luullutkaan, että kyseessä olisi fotorealistinen esitys rakennuksesta. Nykyään ongelma tuntuu olevan, että katsojat eivät tajua, missä suunnittelun vaiheessa mennään ja miten varmaksi talojen ulkonäöstä on päätetty mitään, kun tietokonekuvat näyttävät aina viimeistellyiltä.
Redin ensimmäisen asuintornin julkisivuelementtien mallikappaleen ovat kyllä olleet esillä jo yli vuosi sitten. Kuva ja kuva (melko pelottavalta näyttää minusta).
Briteissä on ihmetelty samaa kysymystä:
Classical architecture makes us happy. So why not build more of it?
https://blogs.spectator.co.uk/2017/03/new-tory-manifesto-make-beauty-affordable/
Miten kaavoituksen keinoin voitaisiin sitten edesauttaa uusien luotsikatujen, huvilakatujen tai torkkelinmäkien syntymistä? Ainakin seuraavia “teesejä” voisi noudattaa:
1. Oleellisesti pienempi tonttikoko! Tästä olisi muitakin hyötyjä kuin monotoniselta katutilalta välttyminen.
2. Katutasoon jotain aktiviteettia: putiikkeja, kahviloita jne… — lisää kiinnekohtia katseelle.
3. Käytetään hyväksi maaston muotoja. Monet mielenkiintoisimmista katutiloista Helsingissä ovat paikoissa, missä ruutukaavoitusta ei ole noudatettu kovin orjallisesti.
4. Käytetään (tilanteesta rippuen) värejä, koristeita, erkkereitä, torneja… Eikö esimerkiksi Pikku-Huopalahden talojen värikkyys ollut vaadittu kaavassa?
5. Jonkinasteinen tyylillinen yhtenäisyys (ei esimerkiksi laiteta vierekkäin uusvanhaa taloa ja modernistista lasirakennusta).
Jukka Siren suunnitteli Pietariin Suomen konsulaatin rakennuksen noudattaen hyvin kaupunginarkkitehdin vaatimuksia sovittaa rakennus klassiseen miljööseen. Muistan, kun Jukka sanoi, että tällä ei voiteta Suomessa arkkitehtuuripalkintoja. Käyttäjät ja pietarilaiset sen sijaan ovat kiitelleet.
Mielestäni esim. Murcian kaupungintalo on onnistunut moderni rakennus vanhassa ympäristössä. Ja jos vähän vanhempia moderneja rakennuksia voi mainita, kyllä Kirjatalo, Rautatalo ja Stockmannin laajennus niitä vastapäätä istuvat ihan hyvin ympäristöönsä. Tallinnan tornitalohuuma oli jotain muuta.
Yksi tapa korjata asia olisi antaa jollekin julkiselle taholle oikeus määrätä talo välittömästi purettavaksi, jollei se miellytä silmää. Alkaisi rakentajia ja rakennuttajiakin kiinnostaa.
Ja päätös siitä miellyttääkö joku silmää syntyy missä.…?
Arkkitehtiseurassa, valtuustossa, lautakunnassa, anonyymeissa blogikomenteissa vai facebookissa.…?
Nämä ovat tietenkin täysin subjektiivisia kokemuksia, mutta ainakin itselläni käveleminen aktivoituu kauniin ympäristön vuoksi huomattavasti. Itse asiassa usein tulee valittua pidempi reitti ihan vain siksi, että sitä on miellyttävämpi kävellä. Ajallisesti eroa ei usein edes huomaa. Jos voisin lyhentää matkan puoleen, mutta maisema olisi täynnä rumia kerrostaloja, en missään nimessä haluaisi sitä koska arvostan myös kävelystä saatavia terveyshyötyjä. Mikäli kortelit olisi rakennettu umpeen, todennäköisesti hengittäisin enemmän pienhiukkasia ja seisoisin pidempään liikennevaloissa.
Esimerkiksi Tampereella ja Helsingin keskustan ranta-alueille: kaupungin keskustassa on oikein mukava kävellä koska maisemat ovat ihan valtakunnallisestikin vertailtuna hienoja — Tammerkosken ylittäminen on aina miellyttävä kokemus. Yhtä miellyttävää ei ole mielestäni kävellä kortteleita, joissa on harmaita kerrostaloja, vaikka matka olisi kuinka lyhyt — silloin lähinnä tulee keskityttyä siihen miten nopeasti kävelee kuin siihen miten miellyttävässä ympäristössä liikkuu.
Usein valitsen myös kahvilan tai terassin sen mukaan paistaako siihen aurinko vai ei ja millainen maisema siitä avautuu. Mutta kuten sanoin, nämä ovat täysin makuasioita ja toisenlaisiakin mielipiteitä on 🙂
Tuli mieleen, että tuossa postauksen ensimmäisessä kuvassa on osattu rakentaa lisäkerroksia vanhaan taloon huomaamattomammin kuin Erottajankatu 15:ssä ja varsinkin Aleksanterinkatu 15:ssä tai Mannerheimintie 6:ssa
Täytyy tosin sanoa, että tuossa viimeisessä esimerkissä lisäkerrokset tavallaan katoavat kokonaan, koska ne ovat sisempänä ja niiden tyyli on niin erilainen ja mitäänsanomaton. Toki efekti häviäisi, jos niitä olisi yhtään enemmän.
Loppukädessä jossain demokraattisen valvonnan alaisessa ja vastuuta kantavassa julkisessa elimessä, mutta tietenkin kansalaismielipidettä kuunnellen. Jo tällaisen mahdollisuuden olemassaolo muuttaisi merkittävästi rakentajien ja rakennuttajien ulkoasuharkintaa parempaan suuntaan.
Uusista silmää miellyttävistä taloista ei äkkiseltään tule monta mieleen, mutta on niitä. Esimerkiksi Stora Enson talo Katajanokalla on mielestäni tyylikäs, joskin paikalle sopimaton. Clarion-hotelli Jätkäsaaressa on ainakin kohtuullinen, onneksi siitä ei tullut korkeampaa. Kaupunginteatterin rakennus on myöskin silmää miellyttävä. Jostain syystä nuo vanhemmat miellyttävät enemmän. Siis odotellaan, kyllä 60- 70-lukujen talot nykyisestä paranevat, ehkä.
Helsingin yliopiston kirjasto on hieno moderni talo. Punatiili (tai kirjaston tapauksessa vissiin jäljitelmä) on rakennusmateriaalina sellainen, että se tuppaa miellyttämään silmää. Toinen hyvä esimerkkitästä on Roihuvuorentien kerrostalo siinä Ruiskumestarin vieressä, joka on aika tavallinen lähiön kerrostalo (tosin 1950-luvulta), mutta näyttää punatiilen ansiosta oikein hienolta: https://goo.gl/maps/RBDAoTm7Ss32
“Uusi” on ilmeisesti suhteellinen käsite. Enson talolla ikää 55 vuotta.
Se kai siis tarkoittaa sitä, ettei rakennusten ulkonäkö ole tuossa ajassa juurikaan parantunut.
Olisiko ruukintiiltä. Vallan mainio ja elävä julkisivumateriaali, toimii jopa lasin kanssa.
Niin moni on taas täälä paheksumassa sitä kuinka paljon mennään “taaksepäin” jos luovutaan tästä absurdista estetiikasta.
Kuinka pitkälle tätä tyhjyyden estetiikkaa voidaan sitten jatkaa? Nykyään tuntuu että nämä arkkitehtuurin suursaavutukset ovat sellaisia joissa haetaan mahdollisimman absurdista estetiikkaa. Pitääkö nämä jutut sitten viedä absurdiuden huipulle tms.? Ja käyttää niin epäinhimillisiä materiaaleja kuin vaan mahdollista. Ehkä teräs ja lasi eivät ole tarpeeksi kylmiä ja ahdistavia. Miten olisi isot kromiset pinnat ja joku neonvärinen melamiini tai jotain tälläistä? Shokeeraus tuntuu olevan aika suuri faktori näissä nykyarkkitehtuurin ja nykytaiteen luomuksissa. Jos keskelle vanhaa kaupunkia pystytetään teräksinen 30m korkea kolmio, niin tottakai se kiinnittää ihmisten katseet. Todetaan vain että “onnistunut luomus, ihmiset huomasivat”, “se herätti tunteita”
Ja miksi ihmisiä ei kuunnella näissä asioissa. Miksi aina vastaus on nykytaiteen tai nykyarkkitehtuurin kritiikkiin “sinä et vain ymmärrä” tai “elät vanhaa aikaa”. Mitään dialogia ei voi syntyä kun sielunsa post-modernismin paholaiselle myyneet yleensä taide- tai suunnittelualan ihmiset vetoavat vain tietämykseensä ja asemaansa.
Kommentti klassista omakotitaloa rakentavan näkökulmasta:
Kaikki rakennukset suunnitellaan nykyään cadilla. Ja siinä ohjelmistossa ei ole valmiina nappulaa, josta saa koristeita tai muuta poikeavaa ideaa julkisivuihin. Sen sijaan kantti kertaa kantti sokeripala tulee tuutista ulos nopeasti ja tehokkaasti. 2000 luvun alussa saatiin myös “rimoja” tehtyä nopeasti. Nyt siis arkkitehti joutuu “nysväämään”, jos edes pientä listaa haluttaisiin ikkunan päälle koristeeksi. Aikaa palaa ja projekti alkaa maksaa.
1920-luvulla arkkitehti pystyi piirtämään lyijykynällä koristeita siinä missä suoria viivojakin. Ja rakennusmiehillä ei ollut niin kiire, he ehtivät tehdä kaunistakin jälkeä.