Lisää markkinoita asuntomarkkinoille

Kir­joitin kansan­taloudel­liseen aikakauskir­jaan arvostelun Lib­er­an pam­fletista Pur­si­ainen, H. ja Saari­maa, T. (2016),  Lisää markki­noi­ta asun­tomarkki­noille, Lib­era Ana­lyysi, Helmikuu.

Se on julka­istu eilen ilmestyneessä kansan­taloudel­lises­sa aikakauskir­jas­sa. Siinä myös kir­joit­ta­jat vas­taa­vat arv­bostelu­u­ni. Se on luet­tavis­sa tästä. Vähän ihmette­len vas­tus­ta. Min­ua ei ole ennen­syytet­tykään siitä, että hyväksy esimerkik­si autopaikkanormin. Pikem­minkin yritin kir­joituk­ses­sani huu­taa ekoomis­te­ja apu­un tämän jär­jet­tömyy­den kor­jaamisek­si. Ja siihen taloudel­liseen jär­jet­tömyy­teen, että kaupunkien raha­pu­la hidas­taa men­estyvien kaupunkien kasvua samanaikaises­ti, kun Ruot­sis­sa val­tio tukee jät­timäisin infrain­vestoin­nein Tukhol­man kaupun­gin kasvua.

= = = =

Heik­ki Pur­si­ainen ja Tuuk­ka Saari­maa kir­joit­ta­vat tuoreessa pam­fletis­saan tärkeästä ja täysin ali­tutk­i­tus­ta asi­as­ta (Pur­si­ainen ja Saari­maa 2016). Kaupunkien rak­en­t­a­mi­nen on Suomen suurin investoin­ti – Helsin­gin valmis­teil­la ole­van yleiskaa­van toteut­ta­mi­nen mak­saa suun­nilleen 60 mil­jar­dia euroa. Kaupunkia ja asum­ista koske­vat päätök­set tehdään yhä pitkälti per­in­teisen suun­nit­telu­ide­olo­gian varas­sa, joka ekon­o­mistik­oulu­tuk­sen saa­neen silmin on joskus peräti outoa. Tähän asi­aan pitäisi talousti­eteil­i­jöi­den paneu­tua nyky­istä paljon intensiivisemmin.

Tätä taus­taa vas­ten on käsit­tämätön­tä, että Suomen ain­oa kaupunki­talousti­eteen pro­fes­su­uri näyt­tää lop­pu­van Heik­ki. A. Loikkasen siir­ryt­tyä eläkkeelle.

Sekin on hyvä, että kir­joit­ta­jat yrit­tävät puhutel­la suur­ta yleisöä ja käyt­tävät paljon tilaa talousti­eteel­lis­ten työkalu­jen peri­aat­tei­den selvit­tämiseen. Ei nimit­täin riitä, että talousti­eteil­i­jät kir­joit­tel­e­vat toisilleen ja päivit­televät päät­täjien tyhmyyttä.

Kir­joituk­sen ydin­sanoma on print­at­tu kan­sile­hteen: Suomes­sa ja eri­tyis­es­ti Helsingis­sä har­joitet­tu asun­topoli­ti­ik­ka ja maankäytön sään­te­ly on huonoa ja sitä voidaan paran­taa. Toimin Helsingis­sä kaupunkisu­un­nit­telu­lau­takun­nan vara­puheen­jo­hta­jana, enkä oikein tiedä, miten pysty­isin väistämään syyt­tävää sormea.

Pam­fletin johdan­toon on piir­ret­ty kuva asun­to­jen hin­to­jen kehi­tyk­ses­tä pääkaupunki­aseudul­la ja muual­la maas­sa sekä raken­nush­in­tain­dek­sistä, kaik­ki indeksinä niin, että perusvu­osi on 1995. Pääkaupunkiseudul­la asun­to­jen hin­nat ovat läh­es 2,5‑kertaistuneet, muual­la maas­sa 1,5‑kertaistuneet ja kuitenkin raken­nusin­dek­si on nous­sut vain noin 10 %. Epä­tas­apaino näyt­tää valtavalta.

Val­ta­va se onkin, mut­ta ei nyt sen­tään noin iso. Indeksin perusvuo­den val­in­ta vuo­teen 1995 on lähel­lä tilas­toil­la vale­htelemista. Laman ja korko­jen takia asun­to­jen hin­nat oli­vat sil­loin niin mata­lal­la, ettei edes Helsingis­sä kan­nat­tanut rak­en­taa vapaara­hoit­teisia asun­to­ja. Muun maan hin­to­ja taas paina­vat alas eräät muut­to­tap­pi­opaikkakun­nat, jois­sa asun­to­jen hin­nat läh­estyvät nollaa.

Kuva kuitenkin ker­too asian, jon­ka toivoisin ymmär­ret­tävän. Vireil­lä on taas tuk­i­toimia asun­to­tuotan­non nopeut­tamisek­si. Kuka­pa ei ottaisi vas­taan val­tion tukea, jos sitä oikein tyrkytetään. Pul­lonkaulana ei kuitenkaan ole rak­en­tamisen kan­nat­tavu­us vaan ton­tit. Tuotan­non tukemiseen ei tarvi­ta rahaa. Tarvi­taan tontteja.

Tilanne on mon­imutkaisem­pi. Asun­to­jen hin­nat eivät ole nousseet pääkaupunkiseudul­la koko maa­ta nopeam­min luku­un otta­mat­ta Helsin­gin kan­takaupunkia ja sen läheisyy­dessä ole­via aluei­ta ja joitakin Espoon ja Van­taan rajat­tu­ja aluei­ta. Helsin­gin seudul­ta saa asun­non kohtu­uhin­nal­la, jos ei ole krant­tu sijain­nin suhteen.

Hin­to­jen kaupungi­nosako­htaiseen eriy­tymiseen viitat­en kir­joituk­ses­sa san­o­taan aivan oikein, että asun­to­ja pitää rak­en­taa sinne, mis­sä niistä ollaan valmi­ita mak­samaan eniten suh­teessa rak­en­tamiskus­tan­nuk­si­in. Tämäkin itses­tään selvältä tun­tu­va väite on haastet­tu sanom­al­la, että jos asun­to­ja raken­netaan sinne, mis­sä ihmiset halu­a­vat asua, niistä tulee suuren kysyn­nän takia kalli­ita. Kuten sanoin, ekon­o­mis­te­ja kai­vataan tähän keskusteluun.

Helsin­ki on vas­tan­nut kysyn­nän muu­tok­seen ja lisän­nyt rak­en­tamista kan­takaupungis­sa. Nämä asun­not ovat kalli­ita myös rak­en­taa. Hyvä raken­nus­maa on käytet­ty kauan sit­ten, ahtaal­la ton­til­la rak­en­t­a­mi­nen on kallista ja tiivi­is­sä kaupunki­rak­en­teessa pysäköin­ti tulee kalli­ik­si, kos­ka sitä ei voi toteut­taa maan­varaise­na. Pelkkä raken­nuskus­tan­nusin­dek­si antaa asi­as­ta vähän väärän kuvan.

1.       Kaavoituksen hitaus

Olen­nainen kysymys kuitenkin on, mik­si kaupun­git kaavoit­ta­vat niin hitaasti. Kir­joit­ta­jat ovat luke­neet amerikkalaisia kaupunki­talousti­eteil­i­jöitä, jot­ka syyt­tävät tästä nim­byjä ja näitä liehakoivia lyhyt­näköisiä poli­itikko­ja. Van­hat asukkaat eivät halua asun­to­ja lähelleen, kos­ka se vie puis­to­ja ja viher­aluei­ta. Sik­si kaupun­git eivät pysty kas­va­maan niin kuin niiden pitäisi.

Täl­lainen ilmiö on ole­mas­sa. Kaupunkisu­un­nit­telu­lau­takun­taan tulev­as­ta palaut­teesta val­taosa on tätä. Se ei ole kuitenkaan pääsyy kaavoituk­sen hitauteen.

Kaupunkien kasvu vaatii kaupungeil­ta suuria investoin­te­ja infra­struk­tu­uri­in, raiteisi­in, koului­hin, päiväkotei­hin ja muuhun vas­taavaan. Helsingis­sä las­ke­taan, että kaupun­gin kasvu mak­saa investoin­tiku­luina kaupungille noin 30 000 euroa uut­ta asukas­ta kohden. Tämä on vain noin kuudes osa kaupunkien kasvun vaa­timista kokon­ais­in­vestoin­neista, joista asukkaan mak­set­tavak­si yleen­sä jäävä asun­to on yli puo­let. Kaupungille se on kuitenkin iso raha. Näin lask­ien Helsingis­sä nykyi­nen kasvu­vauhti, noin 8 000 asukas­ta vuodessa, mak­saa liki kak­si vero­pros­ent­tia. Osa, mut­ta vain pieni osa tästä saadaan ton­tin­lu­ovu­tus­tu­loina. Pitäisi saa­da enemmän.

Helsingis­sä on sovit­tu kaupun­gin talouden tur­vaamisek­si investoin­tikatos­ta, joka on todel­lisu­udessa kat­to kaupun­gin kasvulle. Tämä on kansan­taloudel­lis­es­ti jär­jetön­tä, mut­ta kun­nal­listaloudel­lis­es­ti välttämätöntä.

.Val­tion pitäisi rahoit­taa suurem­pi osa kaupunkien kasvun vaa­timista investoin­neista, kuten se tekee vaikka­pa Ruot­sis­sa,  ja asun­to­jen korkeista myyn­ti­hin­noista pitäisi saa­da ohjatuk­si nyky­istä suurem­pi osu­us kaupungeille, jot­ta niil­lä olisi varaa kas­vat­taa tonttitarjontaa.

Val­tio nimit­täin on kaupungis­tu­misen suurin voit­ta­ja. Kaupunki­val­taisel­la Uudel­la­maal­la asuu 27 % tulon­saa­jista, mut­ta nämä mak­sa­vat 44 % val­tion tuloveroista.

2.       Tuen läpinäkymättömyys

Kir­joit­ta­jat arvostel­e­vat voimakkaasti pitkää perin­net­tä jakaa yhteiskun­nan tukea tiskin alta ali­hin­noitel­lul­la maan hin­nal­la. Tästä ei voisi olla enem­pää samaa mieltä. Juuri nyt päät­täjien käsit­telyssä on HIFK:n han­ke rak­en­taa uusi jäähal­li ”täysin ilman yhteiskun­nan tukea”. Heille riit­tää tont­ti Män­tymäeltä ja sille val­tavasti kau­pal­lis­es­ti arvokas­ta rakennusoikeutta.

Kir­joit­ta­jat sanovat, ettei kukaan tiedä, paljonko mak­saa Tal­in golfkent­tä arvokkaan Munkkiniemen kupeessa ja Kivi­nokan varaami­nen virk­istyk­seen ja ay-liik­keen mökkikyläk­si. Kyl­lä tiede­tään. Menete­tyn raken­nu­soikeu­den arvon laskem­i­nen on help­poa., mut­ta kaupun­gin bud­jetis­sa lukua ei näy, kos­ka kyse ei ole menos­ta vaan menete­tys­tä tulosta. Malmin lento­ken­tän vai­h­toe­htona esimerkik­si on miljoona ker­rosneliötä asuinker­rosalaa, joka vuokra­tont­teina tuot­taisi vuosit­tain noin 25 miljoo­nan euron vuokratulot.

Kir­joituk­sen alus­sa puhutaan ulkois­vaiku­tuk­sista, mut­ta myöhem­min tämä näköko­h­ta tun­tuu uno­htuneen. Ne kan­nat­taisi muis­taa tässäkin. Hyvä tavoite voisi olla mak­si­moi­da maan arvo koko kaupun­gin alueel­la. Siihen ei päädytä mak­si­moimal­la jokaisen ton­tin arvoa erik­seen, kos­ka sel­l­ainen tek­isi kaupungista tyl­sän ja monot­o­nisen. Asu­tuk­sen väli­in jätet­ty puis­to esimerkik­si voi nos­taa ympäröivien tont­tien arvoa enem­män kuin menetetään jät­tämät­tä puis­to rakentamatta.

Seurasaari olisi asuinalueena val­ta­van arvokas, mut­ta sen rak­en­t­a­mi­nen alen­taisi maan arvoa muual­la Län­si-Helsingis­sä. Sen rak­en­tamista ei ole kukaan esittänyt.

Tämä kaik­ki on kuitenkin aivan mutu-tietoa, kos­ka kun­nol­lista tutkimus­ta ei ole. Pitäisi olla.

Esimerkkinä menete­tys­tä arvos­ta kir­joit­ta­jat käyt­tävät sitä, että Jätkäsaari on raken­net­tu niin väljästi. Väljää se onkin ver­rat­tuna vaikka­pa Kru­u­nun­hakaan. Kir­joit­ta­jille tiedok­si, että suurem­pi raken­nuste­hokku­us kaa­tui kaa­vat­alouteen, tarkem­min autopaikkoi­hin. Autopaikat mak­sa­vat Jätkäsaa­res­sa nyt yli 50 000 euroa kap­pale. Seu­raa­vat autopaikat oli­si­vat tulleet tätk­inä olen­nais­es­ti kalliimmiksi.

Voi tietysti kysyä, että kun puo­let helsinkiläi­sistä koti­talouk­sista on autot­to­mia, olisiko Jätkäsaa­reen voin­ut lisätä asun­to­ja ilman autopaikkaa.

Jätkäsaaren väljää rak­en­tamista merkit­tävämpi kysymys olisi ollut, mik­si kaavoite­taan pien­talo­tont­te­ja alueelle, jois­sa ker­rostalo­ton­tista saisi paljon korkeam­man hin­nan. Jos nou­datet­taisi­in markki­na­t­alout­ta, pien­talot sijoit­tuisi­vat vähän etääm­mälle ja hyvil­lä paikoil­la olisi vain ker­rostalo­ja. Tämä olisi järkevää kaikkien muiden näköko­h­tien kannal­ta pait­si ajatellen kun­tien välistä kil­pavarustelua ter­veistä ja hyvä­tu­loi­sista asukkaista. Tämä kil­pailu on yksi pahim­mista yhdyskun­taraken­net­ta vinout­tavista kan­nusteista.  Se on merkit­tävä peruste siirtää sosi­aali- ja ter­veys­menot maakun­tien maksettavaksi.

Kus­tan­nusten läpinäkymät­tömyys on toden­näköis­es­ti syynä siihen, että pien­i­t­u­lois­t­en tukimuodok­si asun­topoli­ti­ikas­sa on otet­tu seinien tukem­i­nen asukkaiden tukemisen sijas­ta. Vai­h­toe­htona sosi­aaliselle asun­to­tuotan­nolle olisi se, että köy­hät ja rikkaat asu­isi­vat samoissa talois­sa, mut­ta pien­i­t­u­loisia tuet­taisi­in asum­istuel­la. Asum­is­tu­ki olisi kuitenkin näkyvä meno, sosi­aaliseen asun­to­tuotan­toon liit­tyvät tulo­jen mene­tyk­set eivät sitä ole.

Asum­istuen väitetään val­u­van vuokri­in. Näin var­masti tapah­tuukin, mut­ta kyl­lä asumisen hin­taa nos­taa sekin, että osa asun­tokan­nas­ta varataan pien­i­t­u­loisille hallinnol­lis­es­ti. Sitä ei ole kun­nol­la tutkit­tu, kumpi nos­taa asumisen hin­taa enem­män. Sil­lä tiedol­la emme tee mitään, että asumisen hin­ta lask­isi, jos köy­hät hai­h­tu­isi­vat savu­na ilmaan. Eniten asumisen hin­taa kuitenkin nos­ta­vat omis­tusasumisen verotuet.

Sosi­aaliseen asun­to­tuotan­toon liit­tyy paljon hait­ta­puo­lia, jot­ka eivät näy kus­tan­nuksi­na. Niistä ylivoimais­es­ti suurin on luk­i­tus­vaiku­tus. Kun on ker­ran saanut edullisen asun­non, siitä on pidet­tävä kiin­ni, vaik­ka työ­paik­ka siir­ty­isi kaupun­gin toiselle puolelle. Eri­tyis­es­ti näin on, jos on onnis­tunut saa­maan hal­van asun­non arvoste­tus­ta kaupunginosasta.

Toinen ongel­ma ovat yli­t­u­loiset  sosi­aalises­sa asun­tokan­nas­sa. Markki­nahin­to­ja selvästi halvem­mas­ta asumis­es­ta pää­sevät naut­ti­maan myös entiset pien­i­t­u­loiset, joiden tulota­so on nous­sut huo­mat­tavasti.   Val­tio­varain­min­is­ter­iö on vaat­in­ut näi­den häätämistä kaupun­gin vuokrat­aloista. Näin leiv­ot­taisi­in val­ta­va kan­nustin­loukku. Peri­aat­teessa yhden euron liian korkeat tulot voivat johtaa tuhan­sien euro­jen vuo­tuisen edun menet­tämisen elin­iäk­si. Olisi paljon järkeväm­pää tehdä sosi­aalises­sa asun­to­tuotan­nos­sa vuokra riip­pu­vaisek­si tuloista, mut­ta juristi ei osaa kir­joit­taa pykälää niin, että se sovel­tuu yhteen muun lain­säädän­nön kanssa.

Ihmiset pitävät aina val­lit­se­vaa jär­jestelmää parhaana. Sik­si hyvätkään argu­men­tit eivät saa vai­h­ta­maan asun­topoli­ti­ikan keinoa sosi­aalis­es­ta asun­to­tuotan­nos­ta asum­is­tu­keen. Kuvitelka­amme että meil­lä köy­hät ja rikkaat asu­vat samoissa talois­sa tois­t­en­sa naa­pureina ja köy­hiä tuet­taisi­in asum­istuel­la. Mitä tapah­tu­isi, jos Lib­er­an pam­fletis­sa esitet­täisi­in, että asum­is­tu­ki lopete­taan ja köy­hät siir­retään eril­lisi­in vuokrakasarmei­hin tuo­mas­ta hiekkaan asumisen­sa itse mak­savien rap­pui­hin?  Tilan­net­ta voisi vielä pahen­taa tutkimuk­sel­la, joka ker­too, kuin­ka paljon yksi työtön las­kee asun­to-osakey­htiön muiden asun­to­jen arvoa.

Pienenä sivuhuo­mau­tuk­se­na esitetään, että asumisen tukem­i­nen on väärä tapa tukea pien­i­t­u­loisia. ”Jos ongel­mana on se, että poli­i­seil­la ja sairaan­hoita­jil­la ei ole varaa asua Helsingis­sä, korote­taan näi­den ammat­tiryh­mien palkko­ja.”  Tästä aukeaisi mie­lenki­in­toinen näkymä. Olen itsekin kir­joit­tanut joskus, että moni asia olisi parem­min, jos yleis­si­to­vis­sa työe­htosopimuk­sis­sa olisi johdon­mukaiset alueel­liset palkkaerot, jot­ka kom­pen­soisi­vat asumisen hin­taa. Tämä johtaisi paljon parem­paan alueel­liseen tas­apain­oon maas­sa, kun mon­et työt tuli­si­vat maakun­tien Suomes­sa kan­nat­taviksi. Nyt kun jois­sakin palkois­sa Helsin­ki-lisä on ja toi­sis­sa ei, nämä edel­liset ovat nos­ta­mas­sa asumisen hin­taa Helsingis­sä ja pakot­ta­vat asun­topoli­it­tisi­in jär­jeste­ly­i­hin jälkim­mäis­ten kohdalla

Mitenkähän tästä sopimi­nen sujuisi työmarkkinajärjestöiltä?

3.       Pitääkö kaupungin omistaa maata?

Kun­nat rahoit­ta­vat kasvuin­vestoin­te­ja pyrkimäl­lä otta­maan hyö­dyn maapo­h­jan arvon­nousus­ta itselleen. Se on perustel­tua, kos­ka kun­nan tekemistä investoin­neista maapo­h­jan arvon­nousu myös johtuu. Jos investoin­te­ja ei pystytä rahoit­ta­maan, ei maapo­h­jan arvo myöskään nouse. Tuo Helsin­gin arvioima 30 000 euroa asukas­ta kohden vas­taa 750 euroa ker­rosneliötä kohden.

Kir­joit­ta­jat esit­tävät, että kun­nan ei pitäisi omis­taa maa­ta maan vuokraa­jana, kos­ka sil­loin se ei saa tuloa investoin­neista, jot­ka nos­ta­vat maan arvoa. Ton­tit on vuokrat­tu pitkäaikaisil­la vuokra­sopimuk­sil­la, eikä vuokra nouse, vaik­ka ton­tin viereen tulee metroase­ma. Jos ton­tit myytäisi­in ja niistä perit­täisi­in kiin­teistöveroa, kiin­teistövero nousisi, kun ton­tin arvo nousee.

Olen kir­joit­tanut aiheesta itsekin EVA:n julkaise­mas­sa pam­fletis­sa Kaupunkien voit­to (Soin­in­vaara ja Särelä 2015). Näin kiin­teistöveron pitäisi toimia, mut­ta niin se ei toi­mi. Ensik­sikin kiin­teistövero on vain noin kymmenes osa maan vuokras­ta. Toisek­si sil­lä ei ole san­ot­tavasti tekemistä maapo­h­jan todel­lisen arvon kanssa, kos­ka sitä ei kuulem­ma voi­da mita­ta. Maan arvon voi mita­ta melko tarkkaan tehty­jen asun­tokaup­po­jen perusteella.

Kaupungeista tulisi paljon parem­pia, jos meil­lä kiin­teistövero­jen rooli olisi yhtä keskeinen kuin Yhdys­val­lois­sa ja jos vero­tusar­vot hei­jastelisi­vat maan todel­lista arvoa. Näin ei nyt kuitenkaan ole.

Mik­si Helsin­ki ei nos­ta kiin­teistöveroa reip­paasti? Se voisi samal­la alen­taa kun­taveroa tun­tu­vasti. Tähän liit­tyy siir­tymä­vai­heen ongelmia, kos­ka maan arvo tietysti las­kee, ja joil­lakin voi olla sitä vas­taan velkaa. Muuten tämä olisi ehdot­toman järkevää, kos­ka ansio­tu­lo­jen verot alenisivat.

Voimakas kiin­teistöveron nos­to olisi kutienkin kaupungilta sulaa hul­lu­ut­ta, kos­ka alem­pi kun­tavero kiin­nit­täisi huomio­ta. Ei kestäisi kauan, kun kiin­teistöveron kohon­nut tuot­to siir­ret­täisi­in val­tion kaut­ta muualle maa­han, minkä jäl­keen helsinkiläis­ten net­to­tap­piok­si jäi­sivät korkeam­mat kiinteistöverot.

Paljon on puhut­tu siitä, että kun­nat voivat ottaa taloudessaan kohtu­ut­to­mia riske­jä, kos­ka huonos­ti asiansa hoi­tanut saa aina lop­ul­ta apua val­ti­ol­ta tai se pääsee siirtämään velka­nsa pakkoli­itok­sel­la naa­purikun­nan mak­set­tavak­si.  Asian toinen puoli on se, että minkään kun­nan kan­na­ta hoitaa asioitaan liian hyvin, kos­ka etu kon­fiskoidaan pois. Tämä on merkit­tävänä syynä nihkey­teen ottaa käyt­töön kir­joit­ta­jien suosit­tamia tiemak­su­ja. Saisimme eri­ty­isveron pääkaupunkiseudul­la, jon­ka val­tio ottaisi taval­la tai toisel­la itselleen.

 

Kun­ta-val­tio suhdet­ta voi yksit­täisen kun­nan kannal­ta luon­nehtia parhait­en sanal­la mieli­v­al­ta.  Kun feo­daali­val­tiois­sa feo­daali-isän­tä kon­fiskoi mieli­v­al­tais­es­ti ala­mais­ten­sa men­estyk­sen tuo­ton itselleen, ei mikään kehit­tynyt. Tässä on sama ongel­ma. Kos­ka Helsin­ki on kaikkien jakau­mien ääripäässä, Helsingiltä kon­fiskoimi­nen on yhtä help­poa kuin oli pres­i­dent­ti  Roo­seveltil­ta säätää vero­la­ki, joka kos­ki vain Rockefelleriä.

4. Pysäköinnissä näkyy ero ekonomistien ja suunnittelijoiden välillä

Kir­joit­ta­jat puut­tuvat aivan oikein pysäköin­nin pakko­sub­ven­toin­ti­in ja liiken­teen ulkois­t­en kus­tan­nusten ongel­maan. He suosit­ta­vat, että pysäköin­tipaikoista pitäisi mak­saa kus­tan­nuk­sia vas­taa­va hin­ta ja että liiken­teen ulkoisia hait­to­ja hillit­täisi­in ruuhkamaksuin.

Tienkäyt­tö­mak­su­jen järkevyy­destä on run­saasti kir­jal­lisu­ut­ta. Se on jok­seenkin selvä asia, enkä sik­si puu­tu siihen enem­pää. Ongel­mana on vain tuo pelko raho­jen siirtämis­es­tä val­tion kaut­ta jon­nekin muualle.

Pysäköin­nis­sä näkyy ekon­o­mistien aja­tus­maail­man ja suun­nit­telu­ide­olo­gian ero. Suun­nit­teli­ja on opetet­tu suun­nit­tele­maan kaupunkia niin, että kaik­ki tarpeelli­nen ote­taan huomioon. Pysäköin­tipaikko­ja kaavois­sa vaa­di­taan tehtäväk­si tarvet­ta vas­taavasti. Tarve tiede­tään jostakin ja siihen varaudutaan.

Ekon­o­mistille tarve tarkoit­taa kysyn­tää ja kysyn­näl­lä on aina hin­ta­jous­to. Suun­nit­teli­jan laskelmis­sa hin­ta ei ole mukana. Asun­torak­en­tamisen yhtey­dessä on raken­net­ta­va kaa­van määräämä määrä pysäköin­tipaikko­ja. Tähän määrään vaikut­taa sijain­ti ja joukkoli­iken­ney­hteyk­sien taso, mut­ta ei lainkaan paikan hin­ta, vaik­ka pysäköin­tipaik­ka voi mak­saa kaupun­gin laidal­la 2 000 euroa kap­pale ja han­kalis­sa paikois­sa 100 000 € kappale.

On esitet­ty hurskas toive, että raken­nus­li­ik­keet myi­sivät pysäköin­tipaikat ja asun­not erik­seen, mut­ta eivät ne voi niin tehdä, kos­ka esimerkik­si Jätkäsaa­res­sa ei löy­dy osta­jia yli 4 000 pysäköin­tipaikalle, jot­ka mak­sa­vat yli 50 000 € kap­pale. Sik­si pysäköin­nin hin­ta on laitet­ta­va osak­si asun­non hin­taa, jol­loin sen joutuu mak­samaan, oli autoa tai ei.

Kun pysäköin­tipaikan hin­ta mak­se­taan osana asun­non hin­taa ja paikas­ta ei joudu mak­samaan juuri mitään, jos­sakin vai­heessa ne lop­pu­vat. Eivät lop­puisi, jos hin­ta olisi kohdal­laan. Jos pysäköin­tipaikan hin­ta olisi oikea, moni auton omis­ta­ja siir­ty­isi auton vuokraa­jak­si tai yhteiskäyt­töau­to­jen käyt­täjäk­si. Onhan autopaik­ka kalli­impi kuin auto.

Helsingis­sä raken­netaan pakol­lisia pysäköin­tipaikko­ja asumisen hin­taan piilotet­tuna noin sadan miljoo­nan euron edestä. Hyvä arvaus on, että puo­let tästä hin­nas­ta haaskau­tuu hyv­in­voin­ti­tap­piok­si, jos tap­piok­si las­ke­taan tuotan­tokus­tan­nusten ja markki­nahin­nan ero.

Tässäkin tarvit­taisi­in ekon­o­mistien apua.5,

5. Lopuksi

Täl­laista keskustelua tarvi­taan lisää ja paljon. Pur­si­aisen ja Saari­maan  kir­joi­tus­ta leimaa turhan paljon amerikkalainen kir­jal­lisu­us, joka ei ole Suomen oloi­hin täysin pätevää, joskin siihenkin on hyvä tutus­tua. Ongelmi­in on muitakin syitä, kuin kun­nal­lispoli­itikko­jen tyh­myys ja lyhytnäköisyys.

Kun­nan ja val­tion välisessä suh­teessa esimerkik­si olisi paljon järkevöitet­tävää. Kaupun­gin kasvuin­vestoin­neista noin kuudes­osa menee kun­nan mak­set­tavak­si. Se on kuitenkin kun­nal­listalouden kannal­ta niin paljon, että kaupun­git joutu­vat jar­rut­ta­maan kasvua. Näin estetään kaupungis­tu­mista ja näin estetään suuret raken­nus­in­vestoin­nit, jot­ka voisi­vat elvyt­tää Suomen talout­ta. Hän­tä heilut­taa koiraa.