Suomen vahvuutena on ollut hyvin koulutettu kansa. Meillä ei ole varsinaisia huippuyliopistoja. Siksi meillä ei kärki ole terävä, mutta keskivertokansalaisen osaaminen on hyvää ja huonosti koulutettujen määrä suhteellisen vähäinen. Kouluarvosanoin voidaan sanoa, että meillä on paljon kasin osaajia.
Hyvinvoiva keskiluokka on hyvä asia paitsi ihmisille itselleen myös koko kansantaloudelle. Erityisen ilahtunut siitä on valtiovarainministeri, koska sieltä ne verotulot tulevat.
Meillä on siis hyvä ammattimiehiä ja koulutettu keskiluokka. Tämä on ollut suuri vahvuus, mutta elinkeinorakenteen muutos on viemässä tätä suhteellista etua meiltä. Etumatkamme on kuitenkin hupenemassa, kun muut ottavat meitä kiinni. Lisäksi omat oppimistuloksemme ovat viime aikoina jopa laskeneet.
Ei tässä kaikki. Huomamme, että olemmekimn veikanneet väärää hevosta.
Suomalaiset ovat oikein hyviä töissä, joissa robotit ja tietokoneet ovat vielä parempia.
Työmarkkinat ovat polarisoitumassa niin, että keskituloisia on paljon aiempaa vähemmän ja enemmän toisaalta hyväpalkkaisia asiantuntijatehtäviä ja vastaavasti vähän koulutusta vaativia matalapalkkatöitä.
Noihin asiantuntijatehtäviin kahdeksikon tasoinen osaaminen on vähän alakanttiin, kun taas matalapalkkatöissä pärjäisi vähemmälläkin. Koulutuksella ja hyvällä osaamisella on etua kaikessa työssä. Siksi ne palkka-asteikon keskivaiheilta alaspäin putoavat kahdeksikon osaajat syrjäyttävät huonommin koulutettuja myös töistä, joissa pärjäisi pienemmälläkin koulutuksella (koulutusinflaatio).
Koulutus on hyödyllistä. Ei pidä ajatella, että kun keskipalkkaisia töitä on vähemmän, vähennetään koulutusta.
Ongelmamme on siinä, että niitä huippuyliostoja ei ole. Kansantalouden kannalta ei ole kovin hyvä ajatus myöskään lähettää lahjakkaimpia nuoriamme ulkomaisiin huippuyliopistoihin, sillä sinne ne bengtholmströmit herkästi jäävät. Yksilötasolla se toki on kannattavaa.
En haluaisi haukkua Sipilän hallitusta, koska on tässä ollut peräkkäin aika monta hallitusta, jotka ovat jättäneet tekemättä asioita, joita olisi pitänyt tehdä. Koulutukseen kohdistuvat säästöt ovat kuitenkin erittäin lyhytnäköisiä. Kun puutteemme ovat erityisesti huippuosaamisessa, lyhytnäköistä aluepoliittista kaunaisuutta on kohdistaa korkeakoulusäästöt vielä suurimmalla voimalla Helsingin yliopistoon, joka on suomalaisista yliopistoista ainoa jotenkin kansainvälisissä vertailuissa menestynyt.
Suomen yliopistot ovat erikoistuneet juuri tuohon keskinkertaisuuteen. Yllätävästi vasta keskusta ymmärtää, että yliopstojen rahaa pitää saada suunnattua keskinkertaisesta (esim. kaikki ekonomikoulut) ja kivasta (kaikki postmoderni hömppä ja kulttuuri-tohtorit) oikeasti huippukoulutukseen ja ‑tutkimukseen.
Yliopistojen autonomia on kenties ollut syynä myös siihen, että vuosittain koulutetaan valtava määrä filologeja ja ‑sofeja, jotka joutuvat valmistuttuaan työttömiksi. Tämä ei voi olla tarkoitus!
“Yliopistojen autonomia on kenties ollut syynä myös siihen, että vuosittain koulutetaan valtava määrä filologeja ja ‑sofeja”
Ei niitä kyllä valtavia määriä kouluteta. Esimerkiksi ranskan kieleen valitaan Tampereella vuosittain reilut kymmenen, joskus alle. Vaikka osa noista jäisi työttömäksi, sillä tuskin on merkittävää vaikutusta Suomen talouteen.
Eniten valitaan englannin lukijoita, mutta he myös työllistyvät hyvin.
Insinöörejä sun tradenomeja koulutetaan liikaa.
http://www.akava.fi/files/17055/01_B_Tyottomat_koulutusaloittain_yleisimmat_akavalaistutkinnot.jpg
Aalto-yliopisto oli ja on todella hyvä yritys asian korjaamiseksi. Ihmettelen kovasti, jos yritys ei kanna hedelmää. Veikkaan, että Aalto on paljon parempi kuin mitä aika satunnaisiin seikkoihin perustuvat rankkaukset kertovat.
Yliopistot ovat sen sijaan muuttuneet naisvaltaisten alojen temmellyskentiksi. Äkkiseltään en löytänyt tietoa siitä, moniko esimerkiksi Helsingin yliopistosta valmistuneista on naisia (narratiiviin sopimatonta tietoa piilotellaan?). Mutta keskimäärin yliopistoista valmistuneista on naisia muistaakseni noin 70%. Vielä lukioissa tyttöjä on “vain” kymmenisen prosenttia enemmän.
Poikia syrjivä koulutus toimii siis odotusten mukaisesti. Kuitenkin kasvuyritysten perustajista miehiä on noin 90%.
Järkevää?
Miettiä pitäisi sitäkin, miksi ruotsinkielisille on varattu niin paljon enemmän paikkoja kaupalliseen kolutukseen. Ymmärrän kyllä, että hyväosaisten — esimerkiksi perinteisten liikemiessukujen vesojen — tukeminen saattaa tuottaa hyvin. Mutta onko silti varaa pitää yllä kovin huonoja ruotsinkielisiä kauppakorkeakouluja?
Koulutusleikkauksista on tullut mantra, jota joukolla kauhistellaan, että nyt (yliopisto)koulutus jotenkin dramaattisesti heikkenee. Eiköhän (Helsingin) yliopistolla ole kuitenkin aika lailla ilmaa ja vähemmän merkittäviä tutkimusaloja. Tohtoreiden lisääntyvä työttömyys on tästä hyvä esimerkki, yhteiskunnan tarpeet ja yo koulutus eivät kohtaa. Yliopistomaailman YT on tarpeellinen ja oikein toteutettuna pöhötystä tervehdyttävä toimenpide.
Ei se opetus eliittiyliopistoissa sen ihmeellisempää ole kuin Suomessakaan. Eivät ne edes yritä palkata erityisen hyviä opettajia, vaan professorivalinnat osuvat yleensä hakijoihin, jotka ovat ylittäneet odotukset tutkimuksessa ja täyttäneet ne opetuksessa.
Ylipäänsä opetus on asia, jossa erot huippujen ja tavallisen hyvien välillä ovat suhteellisen pienet. Opetus on kuitenkin enemmän järjestelmätason kuin yksilötason asia. Huippuopettaja pystyy ehkä kehittämään parempia opetusmenetelmiä, mutta hyvä opettaja pystyy soveltamaan niitä kutakuinkin yhtä hyvin.
Erot eliittiyliopistojen ja suomalaisten yliopistojen välillä näkyvät paljon selkeämmin opiskelija-aineksen tasossa, koska eliittiyliopistot voivat valikoida opiskelijansa paljon tiukemmin kriteerein. Kun lähtötaso on tarpeeksi korkea, voidaan opiskelijoilta edellyttää enemmän kuin tavallisessa yliopistossa, mikä näkyy myös oppimistuloksissa. Samalla opiskelijat pääsevät verkostoitumaan tulevien menestyjien kanssa. Suomi taitaa olla sen verran pieni kielialue, ettei vastaavilla kriteereillä saataisi kasaan tarpeeksi suurta opiskelijamäärää yliopiston pyörittämiseksi.
No, mitä tarkoittaa paremmat yliopistot? Lisää professoreita? Enemmän oppiaineita? Enemmän tehokkuutta? Päällekkäisyyksien purkua? Nopeampaa valmistumista? Näihin kysymyksiin toivoisin Soininvaaralta vastausta.
Tässä aiemminhan Soininvaara kritisoi äänekkäästi aluepoliittisessa hengessä sitä, että esim. Helsingin yliopistolta leikataan. Esimerkkinä OS antoi sen, että Jaakko Hämeen-Anttila lähtee Suomesta, ja tämä oli OS:n mielestä malliesimerkki siitä, että “huippututkijat” lähtevät Suomesta. Aivan ikään kuin niitä veroeuroja tahkottaisiin islamin ja arabian kielen “huippututkimuksella”.
Toisin kuin OS virheellisesti väittää, Helsingin yliopisto ei ole ainoa suomalainen kansaivälisesti menestynyt yliopisto. Väkilukuun suhteutettuna ei-anglosaksisena maana suomalaiset yliopistot ovat menestyneet kansainvälisissä vertailuissa poikkeuksellisen hyvin.
Itse näkisin, että Suomea vaivaa pikemminkin ylikouluttautuminen. Opiskellaan 6–7 vuotta bilettäen ja tukia nostaen, jotta voidaan työllistyä työhön, jossa ei tosiasiallisesti vaadita niin laajaa tietotaitoa.
Suomen yliopistolaitoa pärjää kansainvälisissä vertailussa mainiosti ottaen huomioon väestöpohjan ja rahoituksen.
Vaikka rankingit eivät toki kerro kaikkea, voidaan vaikkapa Shanghai Top 500 ‑listalta havaita että Suomella on listalla 6 yliopisto. Ruotsilla 11, Tanskalla 5, Norjalla 3.
Harvat maat pääsevät vastaaviin lukuihin. Vaikkapa Saksasta listalla on 39 yliopistoa, USA:lla 146. Venäjältä on listalla vain 2 mikä kertoo omaa surullista tarinaansa maan tulevaisuuden näkymistä.
Jos Suomeen halutaan parempaa listamenestystä olisi halvin keino yhdistää kaikki yliopistot Suomen Yliopistoksi jolla nyt on kampuksia eri puolilla maata. Jos taas yksittäisten yliopistojen sijoitusta halutaan parantaa pitäisi roimasti lisätä tutkimusmäärärahoja tutkijoiden palkkaamiseksi.
Yliopistokoulutuksen tehostamiseen ja esim. perustutkintojen opetuksen yhteistyöhön olisi syytä panostaa mutta eivät ne rankingeja paranna.
OS:“Koulutukseen kohdistuvat säästöt ovat kuitenkin erittäin lyhytnäköisiä. Kun puutteemme ovat erityisesti huippuosaamisessa, lyhytnäköistä aluepoliittista kaunaisuutta on kohdistaa korkeakoulusäästöt vielä suurimmalla voimalla Helsingin yliopistoon, joka on suomalaisista yliopistoista ainoa jotenkin kansainvälisissä vertailuissa menestynyt.”
Menemättä vielä tähän Helsinki vs. muut ‑keskusteluun keskityn yliopistojen hallintobyrokratiaan. Siinä olisi tilaa säästämiselle, kunhan se vain tehtäisin oiken.
Yliopistoissa on tällä hetkellä suuri määrä kaikentasoisia byrokraatteja, joilla ei ole mitään tekemistä tieteen eikä edes opetuksen laadun kanssa.Tämä on ensisijaisesti seurausta ministeriöiden vaatimista suunnittelu‑, lausunnonanto‑, raportointi‑, seuranta‑, yms. hallinnollisista rutiineista, jotka vaativat myös tutkimus- ja opetushenkilökunnalta aikaa ja vaivaa.
Veikkaan, että tuleva säästäminen aloitetaan vähentämällä (alimman tason) byrokraatteja. Hallinnollisiin rutiineihin ei puututa, joten ne siirtyvät professorien ja muiden tutkijoiden ja opettajien työksi. Eli mennään todellakin suohon.
Oikea tie hallinnon osalta olisi käydä läpi nuo rutiinit, tappaa niistä ei-välttämättömät, ja organisoida yliopistojen tutkimukseen ja opetukseen liittymätön henkilökunta sen mukaan.
Yliopistojen autonomiaa on lisätty ja niiden hallituksissa on yrityselämän edustajia. Tämän pitäisi olla heille tuttua, joten heillä tulee olemaan suuri vastuu.
Säästöjä syntyy parhaiten vähentämällä resurssien tuhlausta, ei säästämällä.
Yliopston säästötavoite on suurempi kuin koko sen hallinto.
Pyörittelen tässä vajaan miljoonan liikevaihdolla pientä yritystoimintaa ja minulla on kolme poikaa joille tässä on hommia.
Yrityksestä huolimatta eivät päässeet opiskelemaan alaa yliopistoon, kun eivät jaksa ja ehdi puskea pääsykoekirjoja kuukausikaupalla.Luulisi, että kansakunnan kannattaisi mahdollistaa edes rahalla tarpeellinen koulutus niille jotka koulutusta oikeasti tarvitsisivat, sen sijaan että kouluttaa ilmaiseksi kortistoon.
Kannattaa aidosti tutustua esim. yliopistojen rakenteeseen, koulutuslinjojen kokoon ja henkilöstön määrään. Tämä onnistuu varsin helposti googlaamalla. Sitten voi etsiä sitä “ilmaa” josta pitää karsia.
Opetusta ei pidä leikata mutta ei sitä kannata lisätä myöskään koska valmistuminen pitenisi vain. Opiskelu ja työmoraalia kannattaisi toki kohentaa. Suomessa on liian helppoa päästä oleamattomalla koulutuksella johtavaan asemaan.
Sitä ihmettelen kanssa vaikka itse olen ruotsinkielinen. Ilmeisetsi se on jokin perinne mutta Helsingin Hanken pitäisi mielestäni yhdistää Aalto-yliopistoon vaikka joksikin “pohjoismaisen finanssialan laitokseksi” ja sallia kaiken kielisten opiskella siellä ilman kiintiöitä. Ymmärtääkseni jo nyt suuri osa opetuksesta siellä on englanniksi joten vaikka äidinkieli ei olisi ruotsi niin pääsisi hyvin kärryille.
Näinhän on ollut useissa ammattkorkeakouluissa jo viime hallituskauden päätösten takia. On tarvittu lukuisiin asioihin kajonneita supistus- ja säästöpäätöksiä eikä ydintehtäviäkään ole voitu jättää koskemattomiksi, valitettavasti.
Ihmisiä työnnetään pois työyhteisöistä (ja tässä tapauksessa tutkimusyhteisöistä, mikä voinee tarkoittaa myös tiedeyhteisöistä irtoamista) ilman että kenelläkään tuntuu olevan näkemystä tulevaisuuden tarpeista heidän osaamiselleen tai oppimispotentiaalilleen. “Keksi joku yritys” on evästyksenä mielestäni syrjäyttävää retoriikkaa.
Muutamille kommentoijille voisi vastata ettei yliopiston sijoitusta pidä suhteuttaa mihinkään väkilukuihin, rahoitukseen ym. Ei työnantajia tai tiedemaailmaa kiinnosta opiskelijan lähtömaan väkiluku tai hänen yliopistonsa rahoitus. Huippututkimusta joko on tai ei ole.
Ei kun juuri toisin päin. Yliopistojen sosialisointi 70-luvulla johti juuri suunnitelmatalouteen, jossa suunniteltiin sellaisten alojen koulutusta, joilla ei ole tilausta. Yksityinen yliopistojärjestelmämme tuotti siihen asti paljon paremmin kysyntää vastaavasti tutkintoja. Lisäksi se tuotti parempaa perustutkimusta, mitä voi pitää jo ihmeenä.
Suomelta puuttuu myös avaruustutkimusohjelma, MM-tason jalkapallojoukkue sekä yli kymmenen miljoonan asukkaan metropoli. Kyllä pohdinnoissa pitää olla realismia. Harvardin yliopiston vuosibudjetti 2014 oli 4,4 miljardia USD (n. 4 mrd EUR), eli karkeasti 150% Suomen yliopistojen kokonaisbudjetista. Suomen yliopistoissa on yhteensä 167000 opiskelijaa, Harvardissa 21000. Kasvatetaanko rahoitusta vai leikataanko opiskelijamääriä jotta päästään Harvardin tasolle?
Ei suomalaisessa tutkimuksen tasossa ole mitään vikaa, vain rahoitus puuttuu. Jos julkaisuja halutaan lisää pitäisi olla rahaa palkata jo valmistuneita tohtoreita. Nykyinen rahoitusmalli ohjaa kouluttamaan yhä uusia tohtoreita jotka useassa tapauksessa jäävät joko koulutusta vastaamattomaan työhön kotimaahan tai menevät töihin ulkomaille. Vaikkapa nyt biokemian tohtoreita löytyy niin yläkoulun opettajistosta kuin sveitsiläisten lääkeyritysten palkkalistoilta. Molemmissa tapauksissa kyse ei ole veronmaksajien rahojen optimikäytöstä.
“Yliopston säästötavoite on suurempi kuin koko sen hallinto.”
Luulenpa, että tässä on tehty aika yleinen virhe ajattelemalla että “hallinnon kustannukset” on sama asia kuin “hallintohenkilökunnaksi luokiteltujen työntekijöiden kustannukset”.
Mutta yliopistoissa pätee varmaan sama kuin minkä havaitsin käydessäni pitkästä aikaa terveyskeskuksessa: lääkäri käytti vammani tutkimiseen ja minun kanssa keskustelemiseeni noin kaksi minuuttia, ja kertomusten sekä tilastoitavien tietojen näpyttelemiseen tietokoneelle noin kahdeksan minuuttia. Eli hallintotyötä teetetään heillä, joiden piti tehdä se varsinainen tehtävä.
Päivän hesarissa Grahn-Laasonen kirjoittaa lukutaidottomien aikuisten koulutuksesta (Iso osa maahantulijoista on lukutaidottomia). Päivän hesarissa käsitellään myös Afrikan väestönkasvua, jota Soininvaarakin käsitteli aiemmin.
Päivän Aamulehdessä on juttu Egyptin koulutusjärjestelmästä, neljännes kansasta lukutaidottomia, opettajat eivät välitä opettamisesta ja ravinnon puute heikentää oppimiskykyä. Älykkyysosamäärätaulukon mukaan n. 80 älykkyysosamäärällä selviää kyllä peruskoulusta, ja tuettuna jopa lukiosta. Vanhasen ja Lynnin tutkimuksen mukaan Egyptin keskimääräinen äo olisi n. 74–83. Tukee toimittajien havaintoja ja kaikkia statistiikkoja.
Enkä väitä että syy olisi geeneissä, vaan ravinnossa, kulttuurissa ja ympäristötekijöissä. Olen todennut täällä aiemminkin että olen kulttuurirasisti, vastustan kulttuuria joka sananvapauden, sivistyksen ja tasa-arvon sijaan ajaa totalitarismia ja alistamista. Vastustan siis fanaattisia muslimikulttuureja, kuten esimerkiksi Saudi-Arabiaa, osittain Egyptiä ja esim. Irania.
Noita asioita kun vatuloi, pääsee helposti tuollaiseen lopputulokseen, johon on Helsingin yliopiston professorikin päätynyt:
http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2016/01/olemme-olleet-naiiveja.html
Yliopistojen säästötavoitteet on helposti saavutettavissa ilman mitään vahinkoa kansantaloudelle. Kuinka paljon travitsemme lisää työttömiä biologeja ja folk-loristiikan osaajia? Ja Naistutkimuksen “osaajia” ei ole koskaan tarvittu sitä ensimmäistäkään. Täysin vailla haittoja voidaan leikata enemmänkin kuin nyt tehdään
Onko koulutus ainoa elämänalue, jota ei voi tehostaa? Sotien jälkeen pääsi poliisiksi, kun kävi muutaman viikon kurssin Suomenlinnan poliisikoulussa. Varsinainen poliisityö opittiin sitten työn ohessa vanhemmilta kollegoilta sekä erilaisilla kursseilla. Oliko tällainen poliisi olennaisesti huonompi kuin nykyinen, joka on valmistunut poliisiammattikorkeakoulusta?
Akateemisesti koulutettu on istunut koulun penkillä parikymmentä vuotta, ensin yhdeksän vuotta peruskoulussa, kolme vuotta lukiossa ja neljästä seitsemään vuotta korkeakoulussa. Ammattitutkinnon suorittanut on puolestaan ollut reilut kymmenen vuotta koulussa, vähintään. Onko tosiaan niin, että nyky-yhteiskunnassa selviämiseen tarvitaan vuosikausien koulutus?
Päivän lehdessä opetusministeri pohtii aikuisten peruskoulutusta. Jos maahanmuuttajalla ei ole luku- ja kirjoitustaitoa edes omalla äidinkielellään, niin miten ihmeessä hän selviää Suomessa, jos kerran äidinkieltä jo osaavan koulutusputki on vähintään kymmenvuotinen?
En oikein ymmärrä tätä “koulutusetumatkan” käsitettä, se on kyllä totta että peruskoululaiset ovat pärjänneet PISA ‑testeissä hyvin mutta tuskin se suoraan kääntyy miksikään etumatkaksi.
Koulutus on nimittäin myös kulttuuria ja esimerkiksi matematiikan opetuksessa kulttuuri on heikentynyt jo pitkään. Tämä on haitallista ja harmillista, koska matematiikan opetus on kuin pianon soiton opiskelua — sitä ei voi oppia vain edellisenä iltana lukemalla nuotit vaan harjoittelun on oltava jatkuvaa. Siksi se sopii erityisen hyvin koulumuotoiseen opiskeluun.
Jos tänne halutaan huipputason osaamista esimerikiksi robotiikassa, niin pitää olla myös matematiikan perusteet hallussa hyvin — mitään kansainvälisiä julkaisuja on hankala lähteä lukemaan heikoilla tai edes keskinkertaisilla taidoilla. Homma tyssää jo ensimmäiseen osittaisintegraaliin.
Yksi ongelma on varmaan se, että kaikilla on nykyään niin kiire, että ei ole aikaa pysähtyä ajattelemaan. Hallitus ei vatuloi eikä pohdi vaan tekee jotain, koska on “pakko tehdä”.
Suomen pitäisi nöyrtyä ja alkaa ottaa oppia mm. Eurooppalaisesta kulttuurista, koska olemme nyt jäljessä monia semmoisiakin maita, joita aiemmin pidimme takapajuisina, esimerkiksi Viroa. Ei ole terve tilanne se, että kuvittelemme olevamme jokin koulutuksen mallimaa.
Moni nuori Suomalainen menee ulkomaille maksulliseen yliopistoon ja kertoo innoissaan miten siellä opiskelijoiden motivaatio on kohdallaan, koska joku oikeasti odottaakin opiskelua ja sieltä voi saada potkut jos opinnot eivät etene.
Se on jännä ristiriita miten nämä yliopiston käytävillä hiihtävät haamut ja juuri opintonsa aloittavat opiskelijat näkevät optimaalisen tavan opiskella — moni innokas opiskelija oikein toivoisi että pääsisi semmoiseen porukkaan jossa kaikilla olisi halua oppia ja mennä eteenpäin. Jotenkin täällä Suomessa nähdään kuitenkin akateeminen “vapaus” ja tämmöinen hidas sosialistinen laahustaminen säilyttämisen arvoisena kulttuuriperintönä.
Korkeakoulussa pari vuotta opiskellut, viisas tutorini kiinnitti jo 1990-luvun puolivälissä huomion siihen, miten korkeakoulusta pystyi valmistumaan osaamatta käytännössä mitään. Samoin hän oli huolissaan suomalaisten teekkarien viinakeskeisestä opiskelukulttuurista.
Olen taipuvainen sille kannalle, että korkeakouluopetus muutettaisiin maksulliseksi, millä taattaisiin opetuksen resurssien riittävyys ja opiskelukulttuuria muokattaisiin etenkin opintojen ohjauksen osalta tehokkaammaksi. Jos valtiolla ei ole rahaa, niin jotainhan on tehtävä.
Toisaalta pitäisi miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että korkeakouluopinnot voitaisiin suorittaa vaikkapa työn ohessa — vaikkapa tietotekniikassa tämä olisi täysin mahdollista. Opintojen sopeuttaminen omaan aktiiviseen työtehtävään olisi varmaan paras tapa oppia uutta.
Toisaalta, koulusta toiseen tai oppiaineesta toiseen siirtymistä pitäisi tehdä joustavammaksi, koska on tyypillistä että ihmiset etsivät vielä sitä omaa uravalintaansa tuossa 20 vuoden korvilla.
On nimittäin hyvä kysymys tekeekö tehottomalla ja kalliilla korkeakoulujärjestelmällä mitään — tätä kysyi jo The Economist lehti viime keväisessä yliopistoja käsittelevässä numerossaan. Onko aika ajanut yliopistojen ohitse?
Postmoderni hömppä ja kulttuuritutkimus kouluttaa sisällöntuottajia, vaikkapa peliklustriin. Ja inhimillisen työn osuus painottuu jatkossa entistäkin enemmän sisällöntuotantoon, kuten toinen hömppäala, tulevaisuudentutkimus, esittää.
Täällä ihmisiä kiinnostaa vain korkeakoulutetut ja yliopistoväki. Minä haluaisin tietää, mitä tehdään heille, jotka tulevat syrjäytetyiski keskiluokan toimesta myös niistä matalapalkkahommista. Jatketaanko heidän tuuppimista, luukuttamista ja kurjistamista sekä pilkkaamista? Ja sekö sitten tuo hyvinvointia tähän maahan?
Tämä on oikeasti vakava kysymys, johon haluaisin valtakunnan eliitinkin ratkaisuja etsivän ihan tosissaan. Niitä ratkaisuja pitäisi myös etsiä näistä ihmisistä itsestään käsin eikä suinkaan keskiverroille rakennetusta systeemistä käsin. Jos esimerkiksi luku- ja kirjoitustaito sekä elämänhallintataidot ovat heikkoja (neurologisista syistä johtuen eikä todellakaan tahallaan ja itseaiheutetusti), kuinka he ikinä pärjäävät byrokraattiseksi rakennetussa ja verkkoon siirretyssä palvelu- ja pätkätyöjärjestelmässä? Onko tarkoitus ajaa nämä kaikki ihmiset ahdistuksen kautta päihteiden väärinkäyttäjiksi tai itsemurhaan?
Me korkeakoulutetut olemme usien maailman suurimpia ihmishirviöitä välinpitämättömyydessämme. Lapsille kyllä vaahdotaan koulukiusaamisesta ja kaikkien mukaan ottamisesta, mutta mitä tekee Suomessa valtaa käyttävä ja muita ohjaava & opettava akateeminen eliitti OAJ mukaan lukien? Pitää huolta omista eduistaan ja tarpeen tullen syrjäyttää heikoimmat. Huutelee sitten perään loisiksi nimitellen.
En nyt olettanut, että hallintoremontilla koko säästö hoidetaan, mutta se olisi yksi osa.
Säästöt pakottavat isot rattaat käyntiin. Näin tapahtui Aaltoa synnytettäessä ja nyt vielä radikaalimpaa prosessia ovat käynnistämässä Oulu ja varsinkin Tampere.
PS: Hallintoremontilla tarkoitin juuri tätä:
Tapio. Siellä Aaalto-yliopistossa on yli 30 tiedottajaa.
Ihan hyvä, että olet huolestunut Suomen yliopistoista, tosin “kasin” antaminen yliopistoille, jotka sijoittuvat useimmat 5 % parhaimmiston joukkoon kaikkien yliopistojen vertailuissa ja tekevät sen edullisesti, on vähättelyä. Maailmassa on yli 15 000 yliopistoa. Ei kannata kuin katsoa resurssimääriä maailman top 20 yliopistoon verrattuna ja tajuaa, miten halvalla saamme hyvää.
Lisäksi kannattaa panna merkille, että OECDn osaamisvertailussa suomalaiset korkeakoulututkinnon suorittaneet omasivat Japanin jälkeen parhaat taidot maailmassa. PISAa mitataan kyvyillä, yliopistovertailua tehdään ihan muilla mittareilla, joihin vaikuttaa yliopiston maine ja nobelistien määrä, esimerkiksi.
Kannattaisi lukea vähän enemmän siitä, miten halvalla teemme hyvää, kun maailmanlaajuisesti osaamisemme on 10‑, ei suinkaan 8 kuten vihjaat.
Ratkaisu on lisäraha yliopistolle, hyvin yksiselitteisesti. Mitkään uudet laatikkoleikit eivät paranna mitään, korkeintaan heikentävät nykytilannetta.
Mikä on tässä aluepolitiikan merkitys? Suomessahan yliopistokapasiteetti on jaettu ympäri maata.
On satsattu laadun sijasta määrään.
Mihin ihmeeseen pikkufirmassasi tuuraavat pojat tarvitsevat yliopistokoulutusta? Kyllä se on kansakunnan kannalta paras, että yliopistopaikat menevät kyvykkäimmille, ei niille joiden faija maksaa.
Ei Suomessa uuri turhaa koulutusta ole.Itse asiassa Suomi on jäämässä jälkeen korkeakoulutuksessa myös määrissä
Työttömiä akateemisia on vielä suurin piirtein täystyöllisyyttä vastaava määrä.
Enemmänkin on kyse siitä, ettei akateeminen koulutus takaa eläkevirkaa heti valmistumisen jälkeen
Ja kun katsotaan, ketkä ovat työttömiä ja valmistuvat työttömiksi niin he ovat insinöörejä ja diplomi-insinöörejä. Heitä on työttömänä 10000
Sen sijaan taideaineissa työttömiä akateemisia on 900 ja luonnontieteissäkin vain 300
Toimitusjohtajiakin on enemmän työttömänä, vaikka eivät he varmana kaikki ole akateemisen koulutuksen saaneita
Se, että onko jokainen akateeminen koulutusta vastaavassa tehtävässä on arvostelulaji .
Mutta kun on otettava vastaan mitä työtä tahansa niin aina joku akateeminen on väärän koulutustason työssä. Ainakin hetken ja se on hyväksyttävä osaksi nykyistä elämää. Tilastoissa se tietysti näyttää rumalta,mutta yhteiskunta edellyttää näin olevan eli totorikin siivoaa, jos muuta ei ole saatavilla
No, en olettanut, että Aalto olisi täydellinen; hallintouudistusta pitäisi vain jatkaa. Aalto taisi kuitenkin olla ensimmäinen, jossa pantiin isot rattaat pyörimään. Nykyinen Tampereen aloite on huikea yritys siirtyä anglosaksiseen yliopistokulttuuriin.
Kaikella kunnioituksella tulosjohtamisen ideaa ja erilaisia ministeriöitä kohtaan, ministeriöiden laatimilla tulos‑, ja siis rahoitusmatriiseilla on suuri vaikutus yliopistojen toimintaan.
Tällaiset matriisit ja niiden perusteella annetut rahat varmasti parantavat määrällistä suoritusta. Laadullista suoritusta ne eivät takaa.
Käsitteenä huippuyliopisto on jargoniaa. Meillä on Aslak-varoilla lähetetty väkeä MIT:hen. Mitä on saatu? Ei edes varoitusta siitä, että USA:n talous romahti 2004, jolloin viisaat ymmärsi olla investoimatta USA:han. Lehman Brothers ja subprime jäi analysoimatta ja tieto siitä, että kuvio tuo ennennäkemättömät tappiot unohtui myös USA:n helppoon elämään Aslak-rahaston rahoilla sopeutetut.
Ei tuota saa sanoa ääneen. Kaiken maailman dosentit luulevat vielä, että he ovat parempia ihmisiä. Kunnollisen ihminen kunnia-asia on tehdä kaikki itse riippumatta siitä, osaako vai ei.
Vaikka tottahan se on, että Suomessa teetetään säästöjen nimissä valtavasti erilaisia rutiinitehtäviä (hallintoa, siivousta, datan hakua ja esikäsittelyä ynnä muuta) pitkälle koulutetuilla asiantuntijoilla sen sijaan, että annettaisiin asiantuntijoiden keskittyä siihen, missä he ovat hyviä ja teetettäisiin muut tehtävät niihin erikoistuneilla ammattilaisilla, joilta asiat sujuvat paremmin.
On oikeasti järjetöntä, että tutkijat käyttävät aikaansa tehtäviin, jotka vähänkään isommassa organisaatiossa voitaisiin teettää niihin erikoistuneilla ammattilaisilla. Rutiiniraportit voitaisiin kirjoituttaa ammattilaisilla ja jättää vain keskeiset ydinkohdat tutkijoiden kirjoitettaviksi. Matkajärjestelyt voitaisiin jättää matka-asioihin erikoistuneiden “matkasihteerien” hoidettaviksi, kunhan tutkija kertoo, mihin ja miksi on menossa. Erilaiset datanhakutehtävät ja datan esikäsittely voitaisiin jättää tutkijan ohjauksessa toimivalle tutkimusapulaiselle sen sijaan, että tutkija istuu itse koneella klikkailemassa data-arkistoista latauslinkkejä. Kaikenlaista byrokratiaa voitaisiin vähentää, kun ei olisi turhanpäiväisiä Kiekuja ja kaikuja, joihin tekemisten kirjaaminen saattaa viedä jo tunteja viikossa. Se kaikki on poissa varsinaisesta työstä tutkimustyöstä, joka ehkä tuottaa tuloksia, joita tarvitaan soveltamiskelpoisten innovaatioiden keksimiseen.
Mielestäni meillä on pyramidihierarkia kääntynyt väärinpäin. Ennenvanhaan vastaväitellyt jatko-opiskelija oli aivan kärjessä ja kuuminta hottia siinä aihepiirissä jota väitöskirja käsitteli. Ohjaava professori ymmärsi aihepiirin, mutta hänen osaamisensa oli aavistuksen verran vanhempaa. Osastonjohtaja/dekaani oli vielä hämärämmin substanssisisällöstä selvillä (hänen roolinsa olikin enemmän taata toimintaedellytykset) ja opetusministeriö huiteli missä huiteli.
Nykymeininkiä mielestäni kuvaa hyvin se että jatko-opiskelijoita kutsutaan nykyään ‘tohtorikoulutettaviksi’. Hittolainen, koiria ja kadetteja koulutetaan, muut opiskelevat.
Samoin erilaisilla keskustelupalstoilla olen huomannut titteleinä ‘Tutkijatohtorin’. Mielestäni korostaa muodollisen aseman etusijaa (tohtorius) substanssin (tutkijuus) kustannuksella. Ennen oli vain tutkijoita. Liekö substanssi rapautunut (HS-mielipide) tohtorien massatuotantomääräyksen myötä?
Soininvaara on oikeassa kritiikissään nykyhallitusta kohtaan.
Vähän koulutetun “lapiotyövoiman” tarve on vähentynyt tasaisesti jo 70-luvulta lähtien. 2007 jälkeen Suomea kohdannut negatiivinen shokki on osunut erittäin rajusti hyvinkoulutettuihin ihmisiin. Vastoin yleistä luuloa koulutus ei kuitenkaan tee ihmisestä fakki-idioottia tai muuten tyhmää. Työttömäksi jäänyt laskentaekonomi tai jopa humanististen tieteiden tohtori on joustavampaa ja helpommin uudelleenkoulutettavaa työvoimaa kuin peruskoulusta tehtaaseen kävellyt jantteri, joka kolmenkymmenen vuoden liukuhihnatyön jälkeen saa irtisanomislapun kouraan.
Aatteellisista syistä erityisesti pääministeripuolue haluaa syventää akateemisen työväestön ahdinkoa. Yliopistojen rahoitusta pitäisi lisätä työttömien uudelleenkouluttamiseksi ja uusien ideoiden saamiseksi. Surullista kyllä, tutkimusrahoitusta ja yliopistojen määrärahoja leikataan kuitenkin rajusti. Onneksi lisärahaa löytyy kuitenkin porotalouden sosiaalisen merkityksen tutkimukseen ja maakuntien infrahankkeisiin.
Opiskelijoiden läpivirtausta pitäisi edelleen tehostaa. Tämä ei todellakaan tapahdu opettajia ja tutkijoita irtisanomalla, vaan ajattelutavan uudistamisella sekä keppi-porkkana menetelmällä.
Aluksi lukioikoulutuksen pituus pitäisi palauttaa kolmeen vuoteen muuten kuin poikkeustapauksissa.
Yliopistojen pääsyvalinnoista tulee muokata soveltavien kokeiden suuntaan, jossa kirjojen pänttääminen ei ole pääasiassa. Ylioppilaskirjoituksen arvosanat voivat toimia toisena pääsykriteerinä.
Nopeaa etenemistä lukiosta yliopistoon tulee jatkossakin suosia esimerkiksi lisäpistein pääsykokeessa.
Opintotuki pitää saada vielä vahvemmin tukemaan tehokasta opiskelun etenemistä. Nopealle valmistujalle tulee antaa “ylijääneet” opintotuet puhtaana käteen tai osa opintovelasta anteeksi.
Yliopisto-opiskelijat ovat päätoimisia opiskelijoita. Nykyään osalla opiskelijoista opiskelu etenee työnteon ehdoilla. Työnteon tulorajat tulisi poistaa, mutta samalla vaadittava entistä tiukemmin opintojen etenemistä.
Osa opiskelijoista tekee selvästi vaadittua laajemman yliopistotutkinnon. Tätä tulisi rajata. Yliopisto-opiskelun lukuvuodesta pitäisi periä pieni maksu. Opiskelijat maksavat esimerkiksi pääkaupunkiseudulla julkisesta liikenteestä vuodessa 250–500 euroa vuodessa. Onko yliopisto-opiskelu sen arvottomampaa tai periaatteellisesti vaikeampi periä siitä maksua kuin julkisesta liikenteestä? Muutaman sadan euron maksun voisi yliopisto halutessaan “korvata” esimerkiksi antamalla tabletin tai tietokoneen opiskelijalle (kuten nykyäänkin usein tapahtuu). Pelkästään yliopistojen opiskelijoille tarjoamat nettipalvelut ovat varsin arvokas etu, jota voi hyödyntää myös muussa kuin opiskelussa.
Pieni lukukausimaksu nopeuttaisi valmistumista. Se mm. vähentäisi opintojen loppuvaihetta opiskelijaetujen takia pitkittävien määrää osalla opintoaloista. Opiskelijoiden kustannustaso nousee melkoisesti heidän valmistuttuaan, kuten opiskelija-asuminen, julkinen liikenne, bussit&junat, lehtien tilaushinnat, opiskelijaliikunta, firmojen opiskelija-alennukset jne. useat puoleen hintaan.
Yliopistosäästöt tulee pääosin perua ja sitouttaa kyseisellä rahalla yliopistot tarjoamaan vielä tehokkaampia opintopolkuja. Painotus tulee olla tutkimuksen lisäksi laadukkaaseen opetukseen. Säästöt uhkaavat viedä yliopisto-opetuksen pelkkien kirjatenttien lukemiseksi, mikä on toki edullista, mutta hyvin harvassa oppiaineessa perusteltua tai yhteiskuntaa hyödyttävää.
Esitit joukon toimenpiteitä, jotka etupäässä kasvattaisivat akateemista työttömyyttä ja heikentäisivät Suomen kilpailukykyä pitkällä aikavälillä.
Olennaista on ymmärtää, että vaatimusten mukaisen tutkinnon tavoiteajassa suorittanut on yksi keskinkertaisuus lukemattomien muiden joukossa. Akateemisesti koulutetut ihmiset taas työllistyvät pääasiassa asiantuntijatehtäviin, joihin ei haeta vaatimukset täyttävää vaan parasta tarjolla olevaa työntekijää. Hakijaa, joka ei eroa edukseen muista vastaavan tutkinnon suorittaneista ihmisistä, ei palkata. Tämä saattaa johtaa kierteeseen, jossa sama ihminen lähettää kymmeniä tai jopa satoja työhakemuksia saamatta töitä.
Millä ihmiset sitten työllistyvät? Hankkimalla alakohtaista työkokemusta opintojen aikana. Tekemällä minimiä selvästi laajemman tutkinnon, jossa on poikkeuksellinen oppiaineyhdistelmä. Järjestötoiminnasta saatujen verkostojen turvin. Poikkeuksellisilla akateemisilla saavutuksilla. Harrasteprojektien antaman näytön pohjalta. Eliittiyliopistoista valmistuneet myös yliopiston nimen avulla.
Töitä saa siis millä tahansa syyllä, joka auttaa erottumaan edukseen ainakin joitain paikkoja hakiessa. Jos maisterin tutkinnon suorittamiseen menee niiden takia viiden vuoden sijasta kahdeksan tai kymmenenkin vuotta, ei se oikeasti haittaa ketään. Tuoreella maisterilla on kuitenkin edessään 30–40 vuotta työuraa, joten muutama lisävuosi ei tunnu missään, jos se parantaa tuottavuutta edes pikkuisen.
Kui? Peruskoulusta tehtaaseen päässyt jantteri päättyy ministeriksi. Repikää siittä.
Useimmissa työpaikoissa käytännön työ opitaan tekemällä — myös akateemissa ammateissa. Kyllä viiden vuoden opintojen aikana pitäisi saada melko monipuolinen kattaus ja osaaminen työelämää varten.
Tieteellisesti pätevimpien kannattaa ajoissa suunnata tutkimusprojekteihin ja väitöskirjaan, eikä kasvattaa ylimääräistä opintopistekertymää.
Työkokemus on olennaisen tärkeää. Yliopistossa kontaktiopetuksen periodeja on 4 x 7 viikkoa vuodessa. Loppuvuosi on mahdollista harjoitustöiden, kirjatenttien yms. ohella hankkia työkokemusta (tai nopeuttaa opintojaan tenttimällä enemmän).
On kovin paljon helpompi “jatkaa” työuria alkupäästä. Vaikka keski-ikä kasvaa, eivät kaikki jaksa tai terveydellisesti voi puurtaa 7‑kymppisiksi. OECD-maiden tilastoissa hyppää poikkeavana esimerkkinä esiin Suomi, jossa yliopistoista valmistutaan 5–9 vuotta muita maita myöhemmin. Tähän luksukseen tuskin on jatkossa varaa.
En myöskään ymmärrä, miksi useimmissa muissa länsimaissa 3 vuoden opinnot antavat riittävän pätevyyden akateemisiin ammatteihin, mutta Suomessa pitäisi kouluttautua vielä ylimääräisesti viiden-kuuden vuoden tutkinnon päälle, jotta työllistyisi? Silloin suomalaisessa järjestelmässä on kyllä korjattavaa. Maisteritasoinen tutkinto on Suomen vahvuus, mutta rajansa kaikella!
Kyllähän viiden vuoden keskivertomaisteri on vallan mainio valinta useimpiin töihin. Se kahdeksan vuotta osa-aikaisesti opiskellut kilpailija vain usein menee keskivertomaisterin ohi muilla ansioillaan. Työnantajat kun eivät yleensä tyydy “riittävän hyvään”, vaan he pyrkivät valitsemaan parhaan hakijan.
Vähän kärjistettynä asiantuntijaksi hakeva on aina joko maailman paras tai liian huono kyseiseen tehtävään — mitään välimuotoja ei ole. Maisterin tutkinto ei ole mikään oikea ansio, sillä kaikilla varteenotettavilla kilpailijoilla on joka tapauksessa vastaava tutkinto. Jos hakijalla ei ole mitään, millä erottua näistä kilpailijoista, päätyy hän auttamatta kategoriaan “liian huono”.
Työurien pituus on melkolailla yhdentekevä asia. Siihen tarttuminen edustaa samaa ajattelutapaa kuin se, ettei työn tuloksilla ole väliä, kunhan työntekijä vain istuu ahkerasti kahdeksan tuntia päivässä työpaikalla pasianssia pelaamassa.
Uran pituutta olennaisempi asia on kokonaistuottavuus sen aikana. Jos kolmen vuoden lisäopinnot nostavat työn tuottavuutta esimerkiksi 20%, on kysymys vallan erinomaisesta investoinnista.
OECD:n tilastoista löytyy muuten merkkejä tuosta Suomen kohdalta. Suomalaiset valmistuvat yliopistoista keskimääräistä vanhempina (mutta eivät kuitenkaan poikkeuksellisen vanhoina moneen muuhun Euroopan maahan nähden). Jotenkin tästä kuitenkin seuraa se, että suomalaiset korkeakoulutetut päätyvät vaativiin asiantuntijatehtäviin poikkeuksellisen nuorina. Ehkäpä se nuoruuden haahuilu ja itsensä etsiminen auttaa valmistumaan paremmaksi asiantuntijaksi kuin pelkkä koulun penkillä ahkerasti istuminen.
Ruotsin kielen opiskeluun ajan tuhlaamista käsitellään toisessa aloituksessa.
Uskonnon opetus on toinen Tabu. Nimikkeen sisällä on joo muutakin ainesta kuin tunnustuksellista oppia. Jos verrataan pakollisiin luonnontieteen opintoihin tai vaikka kaiken muun kuin Mooseksen kansan historian opetukseen on uskonto-oppiaineen puolustajat pitäneet hyvin kiinni tunneistaan. Joku asiasta tietävä voisi kertoa muut sivistysmaat ovat tämän kouluissaan ratkaisseet.
Elämänkatsomuksen, etiikan, moraalin ja erilaisten kulttuurien ymmärtäminen on tarpeen. Ev.lut uskonnon opettajan opettamana kurkistusikkuna voi olla nuorille epäkiinnostavan ahdas.
Tarkoittaako tämä, että kohta tarvitsee opiskella 9 tai 10 vuotta, jotta pärjää jatkuvasti kovenevassa kilpailussa? Jos yhteiskunnalla ei ole tällaista pidennettyä tutkintoa varaa tarjota, aletaan pian kilpailla jollain muulla.
Minusta tuo on Suomen menneen kultakauden aatoksia. Ilmaisella opintotuella ja opiskelijaeduilla ryyditetty käytännössä ilmainen viiden vuoden korkeakoulutus on jo aika kova juttu. Saa nähdä, kuinka pian sitä yritetään karsia osalle opiskelijoita pelkkään kolmen vuoden kandidaatin tutkintoon.
Kutistetaan turhimpia aloja ja hallintotehtäviä, niin säästöistä huolimatta tärkeimmille riittää lisärahaa.
Ei. Se tarkoittaa, että työllistyäkseen täytyy tehdä jotain enemmän tai erilaista kuin muut täysin riippumatta siitä, onko tutkinnon nimellislaajuus 3 vuotta, 10 vuotta vai 30 vuotta. Tämä taas pitkittää usein opintoja.
Eikä kysymys ole kilpailun kovenemisesta vaan ylipäänsä siitä, että työnhaku perustuu kilpailuun. Jos firmat palkkaisivat kaikki kriteerit täyttävät hakijat, putkitutkinto olisi oiva tie työllistymiseen. Yleensä palkataan kuitenkin vain tietty määrä parhaita hakijoita, jolloin työn saadakseen pitää olla muita parempi.
Keskinkertaisuus ja kolme vuotta erikoistumista työpaikalla, tai sitten se sama keskinkertaisuus ja kolme vuotta erikoistumista yliopistossa. Kumman luulet potentiaalisen työnantajan valitsevan?
Oletit tuossa, että putkitutkinnon viidessä vuodessa suorittanut ylipäänsä saisi sen työpaikan jossa erikoistua. Kysymyshän oli juuri siitä keskinkertaisuudesta, joka on valmistunut vailla työkokemusta ja jonka ainoat näytöt ovat yliopistolta.
Olennainen pointtini joka tapauksessa oli, että iso osa työttömiksi valmistuvista on juuri niitä, joilla on vain tutkinto mutta ei muuta näyttöä. Työnantajat eivät kiinnostu heistä, koska kaikilla muillakin hakijoilla on vastaavat ansiot, mutta osalla hakijoista on muitakin ansioita.
Työllistymisessä auttavat siis muut ansiot tutkinnon lisäksi ja näiden ansioiden hankkiminen saattaa pitkittää opintoja. Kausaliteetti menee siis (muut ansiot -> pitkä opiskeluaika, työllistyminen) eikä (pitkä opiskeluaika -> muut ansiot -> työllistyminen).
Työllistymisessä auttaa osaaminen. Jos joku pystyy keksimään itselleen yritysidean, jolla ehkä voisi itsensä elättääkin, niin tällaisen ihmisen tahtovat myös työnantajat, koska hänellä on jotain oikeaa tarjottavaa.
Suomi kaipaisi osaamiskouluja, oppilaitoksia, joissa opeteltaisiin ydintaitoja, suoraan käytäntöön yhteydessä olevia taitoja. Suomessa on kuitenkin luja usko yleissivistykseen, joka ei valitettavasti ole edes todellista yleissivistystä vaan ainoastaan venytettyjä opintoja jos jonkinlaisten teemojen ympärillä, jotta organisaatiota voitaisiin paisuttaa ja tarjota ihmisille töitä.
Pakkoruotsin ja uskonnon opetus ovat vain pieni osa siitä turhasta, mitä opiskelijoilta vaaditaan ja jolla ei ole käytännössä mitään vaikutusta ihmisen kompetenssiin tai kykyyn työllistyä.
Oikeastihan korkeakouluopiskelijoiden työnteosta melkoinen osa (koulutusalaan liittyvä työ) lähinnä vain alentaa niitä pahamaineisia yksikkötyökustannuksia, kun itse työn kannalta sillä tutkinnolla on yksityisellä puolella aika marginaalinen merkitys (pl. muutamat säädellyt ammatit kuten lääkäri tai juristi) ja se pahvi yksin nostaa kk-palkkaa usein luokkaa 500‑1000 euroa, vaikka työntekijän tuottavuus olisikin ihan sama. Yksilölliset erot ovat kuitenkin asiantuntijatyössä paljon merkityksellisempiä.
Yllä on esitetty paljon hyviä puheenvuoroja, mutta minua henkilökohtaisesti ihmetyttää tämä vihamielinen suhtautuminen kielen ja kulttuurin osaajiin, joka joistain viesteistä kaikuu. Itse en filologiaa ole opiskellut, mutta minusta on päivänselvää pässinlihaa, että jos halutaan johonkin maahan jotain kaupata, niin sen maan kieltä ja kulttuuria olisi hyvä taitaa.
Ranska, Saksa ja Venäjä ovat vanhastaan olleet hedelmällistä maaperää, mutta tänä päivänä tuntuisi, että myös kiinalaisen ja japanilaisen kielen ja kulttuurin tuntemus olisi kovaa valuuttaa monesta muusta kielestä ja kulttuurista puhumattakaan. Esim. sen arabian kielen ja islamin tutkimus tuntuisi olevan kurantti ala, kun sen piiriin kuuluvalla alueella on monta maata, jossa on tällä hetkellä ihan kiitettävää talouskasvua. Toki luulisi edellämainitun olevan tärkeää myös Euroopassa tällä hetkellä vaikuttavien ilmiöiden ymmärtämiseksi.
Haluaisin lisäksi tuota kulttuurin osaamista painottaa siksikin, että ei tässä ole pelkästään kysymys siitä, että delegaatio osaa käyttäytyä sitten Venäjällä ja muutenkin tehdä fiksuudellaan ja filmaattiisuudellaan vaikutuksen isäntiin. Jos mietimme vaikka Nokian ja Applen vastakkainasettelua, niin en usko, että Nokia kaatui siihen, että suomalaiset diplomi-insinöörit ja tietojenkäsittelytieteiden maisterit eivät olisi osanneet koodata tai väkertää hyviä värkkejä. Nokian kilpailijat kykenivät Nokiaa paremmin ymmärtämään asiakaskunnan tarpeita, sekä toki myös luomaan niitä.
Tämä vastakkainasettelu yritys- ja yliopistomaailman välillä ja vastaavasti insinööritieteiden sekä kauppatieteiden ja humanististen ja ihmistieteiden tieteiden välillä elää ja voi harmillisen hyvin. Jo tuolla yliopiston käytävillä kuulee molemminpuolista vähättelyä, joka toki varmasti on myös osa sitä oman identiteetin rakentamista, mutta joka on pidemmän päälle hyvin vahingollista. Yksi osasyy tähän on varmaan se, etteivät opiskelijat ymmärrä muiden alojen metodologioita, koska ainakin omassa yliopistossani on luovuttu sellaisten kurssittamisesta.
Yo. koen, että jos minä haluaisin kaupata yritykseni palveluita maailmalle tai kehittää tuotteitani jonkin kulttuurin markkinoille, niin ottaisin tiimiini erittäin mielelläni kyseisen alueen kielen ja kulttuurin osaajia. Se ei vaan riitä, että tekee hyvän hilavitkuttimen, vaan pitäisi ymmärtää, että millaista hilavitkutinta (tai herranjestas — palvelua) se maailma kaipaa ja sitten kun sellainen löytyy, niin sitten se pitäisi myös pystyä myymään sinne maailmalle.
Ylen uutissivustolla kerrottiin, että Aalto-yliopisto sulkee pienyrityskeskuksensa. Valtion rahapula taitaa olla siis aika kova, mutta tällä menolla se taitaa muuttua tulevaisuudessa vain pahemmaksi, myös teknis-kaupallis-taiteellisen osaamisen avuntarjonnan ja saamisen mielessä.
Ao. keskuksen toimintaa kovin tarkasti lähemmin tuntematta voisin kuitenkin kuvitella, että pienyritysten tarpeet jostain tuollaisesta keskuksesta saatavan hyödyn osalta vaihtelevat varsin laajalla skaalalla huipun ja sen pikkufirman oman osaamisen välillä. Onko sille kaikkein terävimmälle piikille edes kysyntää, kun tavarat myydään usein vain hinnalla? No ehkä prototyypille, jonka joku kumminkin kopioi.
Voisi kuvitella, että tuollainen keskus oli monelle firmalle kuitenkin hyödyllinen linkki yliopiston tutkimusmaailmaan ja sen menetelmiin, joita ei ehkä yritysten kannalta ole syytäkään aina yrittää hallita kaikkea ihan itse. Vaan maailma muuttuu …
Nykymaailma taitaa jostain kumman syystä arvostaa vain niitä norsunluutornien “paperi- tai tohtoritehtaissa” laadittuja huipputieteellisiä näyttöjä. Niitähän kyllä syntyy, kun masiina saadaan kunnolla käyntiin ja ulkomailta rahdataan tänne väkeä riittävästi tai kymmenintuhansin. Eri asia on sitten se, miten ja millä aikajänteellä muuta yhteiskuntaa ne tekstit oikeastaan hyödyttävät, tässä ja nyt, kun on hätä lähellä.
Minusta on maassamme syntymässä (vai onko jo syntynyt) melkoinen vaara, jos yhteiskunnan kannalta kenties laaja-alaisemman ja syvemmän vaikuttavuuden omaavalle työlle ja kokemukselle ei anneta enää juuri mitään arvoa. Toki joskus ihka uusikin tieto on tarpeen, vaikka se kohta yleensä sitten laajemmallekin leviää.
Firmojen monasti paljon yksinkertaisempien ongelmien ratkaisuista, kyllin hyvillä tavoilla, myös se kansantalouden tulos monen pienen puron kautta syntyy. Täällä on tavoiteltu taivaita, mutta mitä tehdään sitten, kun ne monet purot ehtyvät?
Tällä palstalla on taidettu taittaa peistä mm. ruotsinkielestä. Jääkö tuossa kokonaan huomaamatta ne ongelmat, joita syntyy kun koko yliopisto- ja yritysmaailmamme vaihtaa tutun suomenkielen toivon mukaan vain vähän vieraampaan englanninkieleen, jota sitäkään ei kyllä kaikkialla niin järin hyvin osata.
Miksi yhteiskunnallinen (positiivinen) vaikuttavuus ei ole ollut etusijalla kun tuommoisia isoja (tai pienempiä) aaltoja pantiin aikoinaan alulle? Tietäähän sen jokainen muutenkin, että kun kirveensä kiveen iskenyt, sen tyyneen järveen heittää, niin kohta ne siitä ensimmäisen molskahduksen jälkeen ne rinkula-aallonhuiputkin taas vaimenee.
Hittojako se yrittäjä Raumalla, Pohjanmaalla, Näsijärven, Päijänteen, Keiteleen tai Kallaveen toisella puolella, jostain muualta tänne tulleiden tohtoreiden skopus-pisteistä (vai mitä ne ovat?) hyötyä saa. Niiden sijaan olisi kai enempi tarpeen saada hyvät neuvot pienten yritysten pieniin ongelmiin edes riittävän selkeällä suomenkielellä (tai sanottaisiinko vain kotimaisella). Jos täällä nykyjään opiskellaankin kohta vain englanninkielellä, eikä sitäkään kovin hyvin osata, niin mitäköhän tuostakin lopulta seuraa? Ehkä tämän blogin otsikossa on tosiaan käsittämätön nykyvisio!
Onko tuo Osmon toteamus neutraali, vai miten se pitäisi tulkita? Jos nuo yli 30 tiedottajaa osaavat hoitaa työnsä hyvin, voisin olettaa, että silläkin työllä voi olla paljon vaikuttavuutta:
1) He luullakseni auttavat (tai ovat toivottavasti auttaneet) tekemään selkoa yliopiston tekemästä työstä, mm. opetuksesta ja tutkimuksesta. on tärkeää kirjoittaa sellaisella kielellä (tai laajemmin ajateltuna, tavalla), jota tavallisen tallustelijan (tai jopa ministerinkin) on helpompi ymmärtää kuin jotain kovin tieteellisiä, monelle käsittämättömiä tekstejä,
2) Jos yhteistyö tutkijoiden kanssa sujuu hyvin, myös ehkä helpostikin oman ‘tieteellisen ajattelunsa vangeiksi’ joutuneet tutkijat voivat oppia tiedonvälityksestä ja sen mahdollisuuksista jotakin. En tiedä kuinka paljon tuonkaltaista yhdessä oppimista on tapahtunut, mutta suotavaa se voisi olla ehkä monen tutkijankin kannalta. Jo mahdollisten opetustehtävienkin takia. Hyvä yleistajuinen teksti tiedotteeseen ei synny aina hetkessä.
Tiedon välittämisestä kantavat tietenkin vastuunsa myös toimittajat, joiden työtä, ikävä kyllä, voidaan sitäkin joskus jopa väärin perustein aliarvioida. Lehdet sentään korjaavat virheensä, jos niitä joskus syntyy, aivan kuten tiedeyhteisö. Tuosta tavasta soisi muidenkin ottavan oppia.
3) Tiedottajan työ ja aikaansaanokset voivat tuoda tehokkuutta tutkimusta tai opetusta tekevien ajankäyttöön, kun jokainen voi parhaimmillaan keskittyä paremmin siihen mikä on päätyönsä.
Olen itse joutunut työssäni käyttämään itse suhteellisesti ottaen ehkä aivan liian paljon aikaa moneen sellaiseen tehtävään, jossa jo yhdestäkin työnsä hyvin osaavasta tiedotusalan ammattilaisesta olisi voinut olla paljon apua. Voi olla, että heidän avullaan myös monen muun tutkijan tie kohti kulloistakin tavoitettaan olisi ollut tai olisi voinut olla joutuisampi.
Tutkijan kyky kertoa työstään ymmärrettävästi on toki hyvä ja kunnioitettava taito. Ihmisinä olemme kuitenkin muun muassa kommunikaatiokyvyiltämme, kuten muidenkin taitojemme osalta, usein aika erilaisia. Oletan, että melko harva osaa olla monitaituri, vaikka joitakin poikkeuksia löytyy. Parhaiden kykyjen yhdistelmä, vaikka sitten tapauskohtaisen yhteistyön avulla aikaansaatu, voi olla jostus paras ja tuottoisin ratkaisu.
Työn tehokas organisointi ja yhteistyö on ollut yksi kaikkein tärkeimmistä ihmiskunnan menestyksen avaimista. Miksei se olisi sitä myös pienemmässä mittakaavassa, esim. Suomessa tai missä hyvänsä sen yliopistossa?
Hyvän yleistajuisen informaation tuottaminen on erittäin tärkeää, jotta muun muassa yhteiskunnan rahojen käytöstä päättävät saisivat edes vähän paremman mahdollisuuden hoksata, esim. säästöpäätöksiään tehdessään, mitä ovat tekemässä. Toinen, ikävämpi vaihtoehtohan on se, että he eivät tiedä, tai edes aavista, mitä kaikkea vain yhdellä päätöksellään toisinaan oikeastaan tekevät!
Ehkä tiedottajia tai ainakin yleisemmin ymmärrettäviä tiedotteita yliopistojen tärkeästä työstä (tutkimus ja opetus, sekä kaikki muu, niin siis mikä, kuka tuon tietäisi?) olisi pitänyt vain olla enemmän …