Jatkan keskustelua kirjastani. Tämä oli hetken tauolla, kun piti ruotia hallitusohjelmaa.
Viimeisen 15 vuoden aikana ministerien avustajien ja valtiosihteerien määrä jo merkitys hallituksen työeskentelyssä on kasvanut valtavasti. Tämä ei ole pelkästään ongelmatonta.
Parhaimmillaan poliittiset avustajat niin eduskunnassa kuin hallituksessakin parantavat päätöksenteon laatua huomattavasti. . . . Valitsemalla palkatun henkilökunnan taitavasti puolueet ja eduskuntaryhmät pystyvät parantamaan koko joukkueensa osaamista ja suorituskykyä melkoisesti. Jos pidämme kansanvaltaa arvokkaana mutta toivomme myös hyvää ja osaavaa hallintoa maallemme, on syytä hyväksyä se lopulta aika pieni rahamäärä, jota puolueiden avustajakunta merkitsee. Kunhan avustajakunta valitaan hyvin.
Kun kansanedustajat valitsee kansa ilman perusteellista tutustumista ehdokkaisiin, mutta avustajat valitaan suuresta hakijamäärästä henkilökohtaisen tuntemisen tai haastattelujen perusteella, käy helposti niin, että avustajat ovat kansanedustajia ja ministereitä pätevämpiä.
Ministerien erityisavustajien määrän kasvu ei ole yksi selitteisesti tehostanut ja parantanut valtioneuvoston toimintaa. Päätöksenteko on ajoittain puuroutunut, vas tuusuhteet ovat hämärtyneet, virkamiesvalmistelua on sivuutettu huonoin seurauksin, ja erityisavustajien taustat ovat herättäneet kysymyksiä jääviydestä.
Olen ollut yllättynyt huomatessani, että nykyisin hallituksen sisäisiä neuvotteluja käydään erityisavustajien kesken. Ministeritapaamisissa ministereitä sijaistaa valtiosihteeri tai poliittinen avustaja.
Avustajille on siirtynyt paljon valtaa, jos he käyvät aitoja neuvotteluja, joissa osa puolilla on oikeus tehdä myönnytyksiä puolueensa ja ministerinsä puolesta. Jos asavustajat voivat vain papukaijanomaisesti toistaa päämiehensä kannan, päätöksen teko hidastuu pahasti, sillä mikä neuvottelu sesellainen on, jossa kukaan ei saa tinkiä kannoistaan. Kuntauudistus ja sote jumiutuivat kuulemma osaltaan myös siksi, että kokouksissa istuvat sijaistaja teivät voineet sopia mistään.
Eivät ministerit oman osaamisensa varassa olleet silloinkaan, kun ei vielä ollut tällaisia poliittisten avusta jien armeijoita. Ministerin tukena olivat oman puolueen poliittiset virkamiehet, joihin ministerillä oli paljon luottamuksellisemmat välit kuin muihin virkamiehiin. Ei tämäkään järjestelmä mitenkään halvaksi tullut, koska ministeriöissä oli tavallaan kaksinkertainen tai jopa kolminkertainen miehitys.…Kerrotaan, että vielä 1980luvulla STM:n virkamiehillä oli maanantaiaamuisin poliittiset ryhmäkokoukset.
Avustajien taustaan liittyy paha jääviysongelma. Huomattava osa heistä on lainassa etujärjestöistä tai muista lobbausjärjestöistä. On aika vaikea toimia pysyvää työnantajaansa vastaan hallituspolitiikassa, kun joutuu kuitenkin palaamaan takaisin nuhdeltavaksi.
Ammattijärjestöissä koulutetut ovat erityisen taitavia neliraajajarrutuksessa. Se näkyi hallituksen toiminnan halvaantumisena. Ministeritkin osaavat tämän taidon. Paras varmaankin oli Krista Kiuru.
Ongelmana tässä on, että lobbausjärjestöt ovat päässeet suoraan vallan ytimeen. Se näkyi esimerkiksi yrityksenä antaa kaikille sivutulonsa tai jopa päätulonsa yhtiöittäneille lupa maksaa sivutulonsa pääomatulona verotettuina, mikä olisi alentanut esimerkiksi minun verojani kymmenellä prosenttiyksiköllä.
Ruotsissa oppositiolla on käytettävinään samanlaiset poliittiset avustajat kuin hallituksellakin. Tässä on hyvänä puolena se, että voi syntyä poliittisten avustajien ammattikunta, eikä avustajia tarvitse aliana etujärjestöistä. Joitakin tällaisia avustaja-ammattilaisia puolueilla on jo nyt. He ovat avustajakunnan parhaimmistoa.
Uuden “teurastajahallituksen” neuvotteluissa elinkeinoelämällä oli vahva edustus:
-Kaksi perheyritysten liiton pj:tä entinen ja nykyinen=Vanhanen ja Berner.
-Kaksi Valion maitotilallista laatimassa Lex Valiota joka parantaa firman asemaa muihin nähden.
-EK:n apupuolue eli Kokoomus vahvana tekijänä jne…
Oli hallitus mikä tahansa, aina on lobbareita.
Kuulisin mielelläni myös kommentteja tämänhetkisestä suuntauksesta, jossa poliittiset avustajat kuten myös osa poliitikoista siirtyy viestintä- ja mainosfirmojen palvelukseen. Vaikuttamisviestintä ulkoistetaan. Osa avustajista taas palkitaan ministeripostilla ilman minkäänlaista osaamista ko. hallinnonaloilta.
Maailma on monimutkainen ja jatkuvassa muutoksessa, mikä todellakin asettaa haasteensa.
Käsittääkseni on huutava pula poliittisten avustajien todellisesta ammattikunnasta, jossa on osaamista. Tarvitaan asiantuntijoita ja korkeatasoista sektoritutkimusta ja virkamieskuntaa.
Itselleni on kyllä yhä arvoitus, miten uusi hallitus oikein aikoo rakentaa uudistuvaa, välittävää ja turvallista yhteiskuntaa, jossa jokainen voi kokea olevansa tärkeä ja jossa vallitsee luottamus?
Pistetään talous ja kilpailukyky ensin kerralla kuntoon? Liikaväestö leipäjonoihin ja roskakoreja dyykkaamaan?
Miksi sitten suoraan nimitettäisiin varaministereitä ja vain kansanedustajien joukosta? Poliittinen vastuu säilyisi.
Ei kaikille, superministereille ainakin.
Pääministerin varahenkilö on myös erikoisesti toisesta puolueesta. Ei hyvä.
Toki ministeri tarvitsee oman määräaikaisen tukijoukon, niin yrityksissäkin uusi johto saa valita muutaman oman avainhenkilön tullessaan hommiin. Politiikan luonne olisi määräaikaisuus ja avoimuus.
Kevennyksenä. Ministerit on pika- ja kevytkouöutettu aikanaan, joten tutkintojen nopeuttaminen tuntuu varmaan hyvältä idealta?
Menevätkö sitten nopeutetun koulutuksen lääkäriin ja hammaslääkäriin? Kelpaako lyhyemmän tutkinnon suorittanut rakennesuunnittelija? Softa ihan harrastuspohjalta hallintoon?
Mielellään osaava ihminen hommiin, opiskeluajasta viis.
Kärsisikö eduskunnan toiminta, jos valtiosihteerit ja ministerien poliittiset avustajatkin otettaisiin kansanedustajien joukosta ministerien tapaan? Tällä tavalla saataisiin myös koulutettua päteviä tulevia ministereitä.
Tämä on todella tärkeä aihe, ja hyviä argumentteja Osmolta.
Kannatan siirtymistä Ruotsin mallin suuntaan. Ei ole ongelmatonta nimittäin sekään malli, jossa toisaalta ministeriön pysyvällä virkamiehistöllä on ainakin “heikon” ministerin aikaan todella paljon valtaa. Heitä ei ole kukaan äänestänyt virkoihinsa ja eroon pääseminen voi olla todella vaikea. Erityisen vaarallista on, jos ministeriön korkeimmille palleille saadaan istutettua vahvat ideologiset mielipiteet omaavia kavereita. Jos kyse on neutraalista virkamiehistöstä, asia on ongelmaton. Mutta näin ei todellakaan aina ole. Itsekin tiedän varsin hyvin, kuinka vahvoja poliittisia mielipiteitä ministeriöissä asuu, ja kaikki eivät tosiaankaan kykene työskentelemään objektiivisesti.
Urpilainen esimerkiksi nielaisi valtiovarainministeriön virkamieskunnan väitteet, että EU-lainsäädäntö jotenkin pakottaisi ottamaan käyttöön salaiset hallintarekisterit. Perusteluita tälle muutettiin sitä mukaa, kun osakesäästäjien keskusliitto tms. tahot ampuivat niitä täytenä höpön löpönä alas. Urpilaisella ei ollut kunnollisia henkilökohtaisia avustajia, se tuli näytettyä. Sitten taloon tuli Rinne, joka juristina tai joko erään uuden avustajansa ansiosta ymmärsi, että ministeriön väite ei perustu todellisuuteen, vaan taustalla tuoksuu raha, ja lopetti hankkeen etenemisen siihen paikkaan.
Saapa nähdä hoitaako Stubb kavereidensa asiat kuntoon.
Kaikista vaarallisimpia ovat ns puolueettomat virkamiehet.
Ei kukaan ole arvovapaa ja virkamiehet tekevät esityksiä omista poliittisista arvoistaan lähtien.
Ei poliittista päätäntää ja virkamiesvalmistelua voi erottaa toisistaan
Puolueeton virkamies on aika vaarallinen, sillä hänen todellisia tarkoitusperiään on vaikea arvioida
Toinen ongelma on heinäsirkat, jotka pomppivat liike-elämän ja politiikan välillä.
Tuskinpa Berner uskaltaa valmistella yhtään liike-elämän etujen vastaista esitystä ilman, että vaarantaa paluun liike-elämän palvelukseen
Avustajia on hyvä olla jos ei asioita itse ehdi tehdä tai ymmärrä. Jos ei ehdi pitää prioirisoida ja jos ei ymmärrä niin ei sekään kovin hyvä asia ole. Juoksevat asiat voi toki ulkoistaa mutta ei liene poliittista päätöksentekoa. Mielestäni tämä vain kasvattaa poliittista rälssiä ja takaa niitä suojatyöpaikkoja poliittisille broilereille. Ei synny kokemusta tavan elämästä.
Eikö riskinä ole myös se, että poliittisista imagonrakentajista ja kampanjaeläimistä tulee vain kulissi? Kenties olen liian naiivi ja asian tola on jo näin.
Minusta liike-elämän hyvät toimintaedellytykset ovat Suomen etu. Se ei ainakaan ole Suomen etu, että kaikki kynnelle kykenevät siirtävät koko toimintansa ulkomaille ja muut menevät konkkaat tai korkeintaan kituuttelevat vaivaisina.
Firmoja on niin monenlaisia eikä se vaikkapa varmasti ole kaikkien firmojen mielestä ollenkaan huono juttu, jos ulkomaisia työntekijöitä valvotaan ihan yhtä tiukasti kuin kotimaisia ja niille olisi pakko maksaa samaa palkkaa kuin suomalaisillekin. Nyttenhän siellä on ainakin mielikuvissa ihan viollin lännen meininki, jos vaikkapa Suomen tarkimmin tutkitulla työmaalla ydinvoimalaa rakentaessa tulee esiin vaikka millaisia epäkohtia ja puliveivausfirmoja. Eikä niille muka voida mitään.
Mihin parlamentaarista järjestelmää tarvitaan, jos lobbarit sopivat asioista kulisseissa keskenään?
Hyväveli & kepumafia voi hyvin ja paksusti.
> Huomattava osa heistä on lainassa etujärjestöistä
> tai muista lobbausjärjestöistä
Suomen parlamentti on tosiasiallisesti kaksikamarinen. Ylemmän kamarin muodostavat lobbausjärjestöt. Mikään lakiesitys ei vaan etene alemman kamarin, eduskunnan, käsittelyyn, jos riittävän vahvaa veto-oikeutta on käytetty.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/politiikka/675-miljoonan-euron-koneisto-suomi-maailman-lobatuin-maa/?shared=78577–517b37fd-500
Olisiko sitten lakiin kirjoitettu kaksikamarisuus avoimempi toimintatapa kuin nykyinen. En tiedä. Ja miten ylempi kamari sitten valittaisiin? Huutokaupallako, että peli olisi reilu ja valtio pääsisi rahastamaan lobbauksesta?
Julkisessa keskustelussa usein sekoitetaan keskenään Suomen etu ja valtion etu; yhteiskunnan etu ja valtion etu.
On ymmärrettävä, että talousvaikeudet koskevat nimenomaan valtiota, ei yhteiskuntaa. Ongelmat on ratkaistava muuttamalla valtion kulutustottumuksia, ei yhteiskunnan.
Ja tämähän seuraa olettamuksesta, että valtion tehtävä on palvella yhteiskuntaa. Ei päin vastoin, että yhteiskunnan tehtävä olisi palvella valtiota. – Tietenkin totalitarismin edistäminen on legitiimi poliittinen tavoite siinä kuin mikä tahansa muu, mutta sen pitäisi tapahtua parlamentaarisesti. Ei koulujärjestelmän kautta opettamalla vääriä käsitteitä uusille kansalaisille.
Berner on siitä onnellisessa asemassa, että omistaa oman työpaikkansa. Se on ollut perheyritysten liitossa ajamassa omaa asiaansa, toisin kuin vaikka Vanhanen, jolla on yritystä lähinnä naisten kanssa.
Kysmys onkin tasapainosta. Ei voi olla niin, että vain pienen joukon etu on niin arvokas, että 5 miljoonan etu saa aina väistyä
Sellainen yhteiskunta ei pysy kasassa, joka tuottaa hyvää vain harvoille
Tarkoitatko nyt ahtaajia vai kenties paperimiehiä?
Yritä siinä tehdä yhteiskuntasopimusta, kun tiedetään että jos palkkamaltilla tuottavuus nousee x %, ahtaajat kyllä ottavat siitä oman, lihavan siivunsa.
Kuten Shakeem jo totesikin, tämä on tavattoman tärkeä aihe. Osmo Soininvaaran pohdiskelu on fiksua, monipuolista ja vailla tarpeetonta kiihkoa. Miksiköhän tämä yhteiskunnallisesti merkittävä aihe ei silti herätä juuri keskustelua?
Pitäisiköhän tähän lisätä joku maahanmuuttoulottuvuus (tai “pakkoruotsi” tai autoilun säätely tai muu vastaava) niin johan tulisi puheenvuoroa. Ei vaiskaan, tietysti laatu on oikeasti tärkeämpää kuin määrä…