Kovin voimakkaasti on vaadittu rakennettavaksi yksiöitä perheasuntojen sijaan, koska väestöstä niin suuri osa on sinkkuja. Sinkkuja ajatellaan usein nuorina naimattomina ihmisinä, mutta valtakunnallista sinkkutilastoa dominoivat naislesket. He taas eivät yleensä mielellään muuta vanhasta perheasunnostaan yksiöön.
Huomattakoon, että nuorempien kohdalla yksin eläviä miehiä on selvästi enemmän kuin yksin eläviä naisia. Eron jälkeen nainen asuu lasten kanssa ja mies yksin. Tosin hänkin tarvitsee lapsiaan varten usein huoneen.
Dinkkutilastoa taas dominoivat avioparit, joiden lapset ovat lentäneet pesästä.
Helsingissä vaaditaan, että puolet asuinpinta-alasta tehdään perheasuntoja – se tarkoittaa kahden makuuhuoneen asuntoja, yleensä 80 m2. Asuntojen lukumääräksi muutettuna tämä tarkoittaa, että joka kolmas asunto on perheasunto. Vaatimus ei minusta ole kohtuuton. Lapsiperheiden puolustaminen on aina ollut asuntopolitiikan keskeisiä periaatteita. Alue- ja korttelikohtaisia poikkeuksia tähän sääntöön voi tietysti tehdä.
Erinomaisia havaintoja.
Olet blogissasi useaan otteeseen vaatinut, että sellaisia asuntoja pitää rakentaa lisää joilla on korkein neliöhinta. Sinun logiikallasi se tarkoittaa pienten asuntojen lisäämistä. Miksi logiikka ei yhtäkkiä pädekään?
Yksi syy, miksi lesket eivät muuta pienempiin asuntoihin saattaa olla se, että pienten ja isojen asuntojen hintaero ei ole tarpeeksi suuri kompensoidakseen asunnon vaihdosta koituvaa hyvinvointitappiota. Jos pieniä asuntoja olisi tarjolla enemmän, hintaero isojen ja pienten asuntojen välillä kapenisi. Tällöin useampi leski muuttaisi pienempään asuntoon ja heidän asuntonsa taas vapautuisi lapsiperheiden käyttöön. Kaikki voittaisivat.
Miksi tämä pitää ratkaista politiikalla? Ja jos se nyt halutaan ratkaista politiikalla, miksei sitä voi ratkaista niin, että katsotaan mistä marginaalilla on kysyntää, lasketaan mikä on nettohyöty ja subventoidaan tai verotetaan vastaavasti?
Itse olet monessa yhteydessä puhunut normiohjausta vastaan. Miksi ei tässä?
Asuntopolitiikka nyt vain on asia, jolla on myös sosiaalipolittisia tavoitteita. Tuo esittämäsi ratkaisu ajaisi lapsiperheet jonnekin periferiaan, eikä se ole hyvä asia.
Paljon perheasuntojen kaavoitusta väkivaltaisempi asia on se, että kaavoitetaan omakotialueita paikkoihin, joissa kerrostalot maksaisivat samasta tontista enemmän.
Graafihan ei ota huomioon ikäluokan kokoa, joka luonnollisesti alkaa tippumaan kiihtyvää vauhtia 70 ikävuoden jälkeen. 85–90 vuotiaiden visuaalinen painoarvo on tuossa kohtuuton
Leskiä on enemmän kuin eronneita vasta 74 vuoden iässä ja tätä myöhemmin, enemmän kun eronneita ja naimattomia muutamia vuosia vanhempien ikäluokassa.
Ei toki muuta sitä, että tyypillinen väljästi asuva Helsinkiläinen varmaankin on perheen vanhassa asunnossa asuva kohtuukuntoinen leskirouva.
http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__vrm__vaerak/?tablelist=true
Siitä kuitenkin näkee, että 30–40 vuotiaista vain 15 % asuu yksin.
Jos asuntopolitiikalla halutaan vaikuttaa siihen, että rakennetaan isompia perheasuntoja, niin eikö ratkaisu olisi parempi tehdä siten, että isompien perheasuntojen sosiaaliset hyödyt leivotaan asuntojen rakennuskustannuksiin? Jos sosiaalinen hyöty perheasunnosta on kvantifioitu, niin tehdään kiinteistöverosta regressiivinen asuntojen keskineliömäärän suhteen johonkin rajaan saakka. Eli pienille asunnoille isompi neliökohtainen kiinteistövero.
Muuten olen kyllä sitä mieltä, että ainoastaan maapohjasta pitäisi peria kiinteistöveroa. Mutta senkin voi toteuttaa tällä, eli alentaa kiinteistöveroa asuntojen koon mukaan.
Nyt siis tilanne on se, että dinkut (joilla on siis eniten käytettävissä olevaa rahaa kaikista ikäryhmistä) valtaavat ne keskustoihin tehdyt perheasunnot, koska heillä on millä mällätä ja keskustan asunnot ovat kalliimpia kuin periferian perheasunnot. He ottavat mielellään ne pari lisähuonetta, joihin voivat majoittaa pesästä lentäneiden lastensa perheet tarvittaessa. He myös arvostavat keskustan sijaintia todennäköisesti enemmän kuin rauhallisemmasta ympäristöstä nauttivat pienlapsiperheet.
Lapsiperheet tyytyvät siellä periferiassa asumiseen, koska heillä ei ole varaa kilpailla dinkkujen kanssa kalliista keskustan perheasunnoista ja muutenkin heille neliöt ovat arvokkaampia kuin sijainti ydinkeskustassa.
Se leski sitten jää asumaan sitä dinkkuna hankittua perheasuntoa kaupungissa. Hänen ei kannata downshiftata, koska niistä neliöistä, joita hän menettäisi, ei makseta täyttä markkina-arvoa, vaan hintaa painaa alas nuo mainitut rakentamissäännöt.
Ja koko touhun maksajia ovat sitten ylihintaisissa kanakopeissa asuvat nuoret (ja köyhät) sinkut tai avioeron kokeneet miehet.
Eli yhteenvetona elämänkaari: Nuorena sinkkuna ylihintaisessa yksiössä, lapsiperheenä kauempana keskustasta rivarissa, lasten lähdettyä kotoa arvokkaaseen keskustan perheasuntoon, jossa sinnitellään loppuun asti, ellei sitten ihan loppuvaiheessa siirrytä palvelutaloon. Rakentamissäännöt suosivat kolmannessa vaiheessa olevia ja syrjivät ensimmäisessä.
Satun tuntemaan suuren määrän leskinaisia, eikä heistä kukaan ole muuttanut tai edes haluaisi muuttaa yksiöön. Ei pieneen asuntoon mahdu kymmenen hengen ruokapöytää, joka tarvitaan, kun lapset ja lapsenlapset tulevat vaikka sunnuntailounaalle. Ja kyllä vierashuonekin on hyvä olla olemassa.
Ja kuten jo mainittiinkin, niin hintaero suuremman ja pienemmän asunnon välillä ei ole niin suuri, että sen takia haluttaisiin muuttaa vaikka kaksioon siitä kolmiosta, joka hankittiin eläkkeelle jäädessä.
Meidän nuorimmainen(sinkku) hankki äskettäin ensimmäiseksi omistusasunnokseen 43 neliön kaksion(mh,tupakeittiö,s)Leppävaarasta. Itse asuintila tuntuu tosi pieneltä, sen sijaan kylpyhuone on suurempi kun meidän omakotitalon kylppäri ja käytävälläkin on leveyttä puolitoista metriä.
Miten soluasunnot ja kommuunit näkyvät tilastoissa?
Entä onko yksinhuoltaja yksin asuva?
Se, että varakkaat omistusasunnoissa asuvat mummot eivät jaksa ja viitsi muuttaa perheasunnoista pienempiin on minusta aika huono syy rakentaa ylipaljon perheasuntoja. Se vain lisää entisestään neliöhintaeroja isojen ja pienten kämppien välille ja vähentää kiinnostusta muuttaa pieneen asuntoon.
Näkee myös, että alle 45-vuotiaiden sinkkujen suhteellinen osuus ikäluokastaan on huomattavasti kasvanut 20 vuoden aikana…
Tuleekos tänne näiden leskinaisten yhteystietoja? Omistavatko metsää?
Siis nythän on sellainen tilanne, että nimenomaan pienistä, kohtuuhintaisista yksiöistä on selvästi eniten pulaa, kun kaavoitus on suosinut isoja asuntoja. Tämä virhe pitäisi nyt sitten korjata siten, että painotetaan jatkossa aiempaa vahvemmin yksiöiden rakentamista.
Tämä epäsuhta asuntomarkkinoilla näkyy hyvin esimerkiksi siitä, että jonotussysteemeissä, kuten kaupungin vuokra-asunnot sekä asumisoikeusasunnot, isomman asunnon voi saada melkein heti, kun taas jono yksiöihin on vuosia pitkä.
Tulisi myös selvittää 20 m² kokoisten yksiöiden kysyntä. Näitä ei ole pk-seudulla rakennettu juuri lainkaan 1950-luvun jälkeen, vaikka taatusti on paljon niitä, jotka katsovat ennemmin vuokraa kuin neliöitä.
Olisi tosiaan ihan hyvä nähdä kuvio myös absoluuttiisna lukuina. — Välttämättä naisleski ei enää asu perheen vanhaa suurta asuntoa.
Olisi myös kiva nähdä, miten suurkaupungit ja muut alueet eroavat toisistan. Mitenkäs jo muinaiset roomalaiet sanoivatkaan:“Suuri kaupunki, suuri yksinäisyys.”
Vielä parempi olisi, jos käyrästössä olisi ihmisiä eikä prosentteja.
Kuvan perusteella näyttäisi olevan merkittävää vajausta 22–54 ‑vuotiaista sinkkunaisista! Missä he ovat?
Tilanne kääntyy päälaelleen sen jälkeen, jolloin sinkkunaisia näyttäisi taas olevan paljon enemmän kuin miehiä? Johtaako naisen kaipuu/puute miehet ennenaikaiseen kuolemaan, siis nuoremmalla iällä ja naisia useammin?
Vai onko tänne otettu liikaa maahanmuuttajamiehiä? Asia lienee syytä selvittää …
22–54 ‑vuotiaiden sinkkunaisten vajaus johtunee avioeroista. Mies sinkku, nainen yksinhuoltaja.
Pari tilastotietoa Helsingin asuntokannasta: Yksiöiden ja kaksioiden (ml. 2h+k) osuus kaikista asunnoista on 60%. Tällä vuosikymmenellä rakennetuista asunnoista reilut puolet on yksiöitä ja kaksioita.
Ei välttämättä pidä paikkaansa. Olen kuvitellut ja kuullutkin, että monet yksin jääneet haluavat pienempään asuntoon, jossa on vähemmän siivoamista. Voi siis olla molemman laisia vanhuksia.
Sekään tilanne, jossa vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon lasten lähdettyä ei liene kovin harvinainen.
Tarkoitatko että rakentajat pakotettaisiin rakentamaan tietyn kokoluokan asuntoja enemmän kuin niillä olisi kysyntää markkinatalousmielessä, ja näin isoja asuntoja saa markkinoilta (lapsiperheet ja muun kiinnostuneet) poikkeuksellisen halvalla? Yksiöiden hinnat kai nousisivat tällä poilitiikalla.
Tämä olisi asuntopolitiikkaa, mutta aika mielenkiintoisen epämarkkinataloudellista sellaista.
Pakoptetaan rakentamaan perhe3asuntoja, vaikka pieneiswtgä kanakopeiusta saisi paremman neliöhinnan. Kyse on siitä, mitä sijoitetaan kantakaupunkiin. Espooossa esimerkiksi uusien asuntojen keskikoko on 90 neliötä, eikä kukaan näe tässä mitään ihmeellistä.
Tämä rakentajien parku on vähän suhteellista. Jos talon rakentaminen maksaa 3500 €/neliö ja yksiöistä saa 7000 € ja perheasunnoista vain 5500 €/neliö, tästä ei voi päätellä, että perheasuntojen rakentaminen on kannattamatonta.
“Satun tuntemaan suuren määrän leskinaisia, eikä heistä kukaan ole muuttanut tai edes haluaisi muuttaa yksiöön. Ei pieneen asuntoon mahdu kymmenen hengen ruokapöytää, joka tarvitaan, kun lapset ja lapsenlapset tulevat vaikka sunnuntailounaalle. Ja kyllä vierashuonekin on hyvä olla olemassa.”
Niinpä niin. Mutta ei huolta, koska tuollaiset kerettiläiset elämäntyylit tullaan joka tapauksessa jossain vaiheessa bännäämään nk. kestävän kehityksen (joka muuten on jotain, jota ei edes ole tähän mennessä tarkemmin määritelty) vastaisena. Joten toivotaan, että leskirouva ehtii edes kupsahtaa ennen sitä…
PS. zetee, palataan 😀
Näin on pienissä yksiöissäkin. Lainaan kirjailija Minna Lindgreniä: “Puolet asunnosta on oltava kylpyhuonetta siltä varalta, että sinne tulee joskus joku invalidi suihkuun.”
Näin käy, kun sinänsä hyvää tarkoittavilla esteettömyysmääräyksillä on täysin päinvastainen vaikutus.
Nämä pikkuyksiöt ovat kultakaivoksia. Ja ne revitään käsistä, vaikka asuntokauppa muuten kävisi miten kehnosti. Ei sellaisia voi enää nykypäivänä rakentaa, sillä niistä tulisi vain suuria kylpyhuoneita. Muuten ei mahdu sähköpyrätuoli kääntyilemään suihkussa.
Asuntomarkkinoille tulevista 20–30-vuotiaista näyttää olevan 20–30% sinkkuja, jolloin he tarvitsevat tarjolla olevista asunnoista 35–45% (kun pariskunnille riittää yksi asunto). Pariskunnatkin tyytyvät usein asumisuransa alussa yksiöön, eli yksiöitä kyllä tarvitaan. Onneksi “puolet asuinpinta-alasta tehdään perheasuntoja” ei koske opiskelija-asuntoja ja vanhusten palveluasuntoja. Joskus tuntuu, että keski-ikäiset päättäjät ja virkamiehet keskittyvät päätöksenteossa vain oman ikäluokkansa tarpeisiin.
Ajatus siitä, että poliittisesti voitaisiin ohjata asuntomarkkinoita paremmin kuin markkinamekanismi tekee, on teoriassakin absurdi. Poliittisella ohjauksella pitää huolehtia markkiniden toiminnasta. Tässäkin on ihan riittävästi tekemistä, koska rakentamisen pääomitus on pahasti vinoutunut ja muutama iso toimija on joillakin paikkakunnilla käytännössä monopoliasemassa.
Palaamme jälleen pääomaverotukseen, joka suosii rajusti korporaatioita kuten SATO tai VVO. Vain täydellinen idiootti tukee perintöveron tapaisia tapoja kupata yksityisiä pääomia. Eli toimenpiteinä kohdekoon pienentäminen kaupunkirakentamisessa, suurimpien rakennuskorporaatioiden pilkkominen ja pääomaverotuksen kohtuullistaminen auttavat kilpailun parantamisessa.
En tiedä, miten paljon asia näkyy kokonaiskuvassa, mutta ainakin minulla on jonkin verran ystäviä ja sukulaisia, jotka pendelöivät Helsinkiin töihin. Suurella osalla on pieni poikamiesboxi Helsingin keskustassa. Työ Helsingissä ja elämä muualla.
Argumenttisi on päälaellaan. Jos pperjeasuntojen rakentamisesta on sosiaalisia hyötyjä, pitää a) perustella mitä ne ovat b) osoittaa että ehdotettu keino tuottaa niitä hyötyjä.
Minusta se että leskiä on paljon, ei ole vielä perustelu. Hintasgnaali kertoo päinvastaista, ja pitäisi olla aika tiukat perustelut mikai se signaali on väärässä.
Asuntorakentaminen tai rakentaminen ylipäätään on itseasiassa niitä harvoja asioita, joissa markkinamekanismi ei toimi mitenkään idioottivarmasti. Rakentamisessa kun aikajänne on luokkaa 50–100 vuotta, ja kaupunkisuunnittelussa vieläkin pidempi; markkinatalouden vaatima iterointi ja yrityksen ja erehdyksen kautta optimin hakeminen ei toimi tehokkaasti näin pitkällä aikavälillä, vaan markkinatalouteen kuuluvat tappiot muodostuvat liian suuriksi.
Hyvänä esimerkkinä ihan markkinaehtoisesti rakennetut miljoonat vajaakäytöllä olevat kerrosneliöt toimistokompleksia kehäteiden varsilla.
Keskusjohtoisella, tutkimukseen ja ennusteisiin perustuvalla politiikalla voidaan edes teoriassa hallita kokonaisuutta tavalla, mihin markkinat eivät koskaan pysty. Tapahtuuko näin todellisuudessa on sitten tietysti toinen asia.
Hyvä kompromissi tässä nykyisessä asuntopula- ja taloudellisessa tilanteessa voisi olla erityyppisten yhteisasumisratkaisuiden suosiminen ja sellaisten perheasuntojen tekeminen, joista pystyisi pienellä vaivalla erottamaan yhden huoneen omaksi kokonaisuudekseen. Käytännössä tämä vaatisi keskitetympää omistusta, eli vuokra-asumisen nostamista verokohtelussa samalle tasolle omistusasumisen kanssa.
Leikittelen tässä vähän sillä ajatuksella, että kepu (kuulemma) pakottaa rakentamaan maaseudulle ja kaupungin laidoille väljiä ja tilavia asuntoja, ja pakottaa lopettamaan kanikoppien rakentamisen Helsinkiin. Millainen kaavoituspolitiikka lienee järkevintä, väljyyteen vai kanikoppeihin ohjaaminen? (vai vapaat markkinat)
Vaikka perheasunnot olisivat kannattavia, pitäisi rakentaa sitä, mistä on kovin pula eli suurimmat voitot.
Jos halutaan tukea lapsiperheitä, tuetaan lapsiperheitä, ei vain niitä, joilla on varaa suureen asuntoon Helsingistä.
Suurten asuntojen rakentamisen suosiminen pienempien asuntojen tarvitsijoiden kustannuksella suosii ylimpiä tuloluokkia (http://aijaa.com/Pr6tjz). Mitä suurempia asuntoja alueella keskimäärin on, sitä enemmän suurituloisimpia ihmisiä siellä keskimäärin asuu. Helsingin keskikokopolitiikka ja sen puolustelu näyttäytyy tässä valossa itsekkäältä “hyvien veronmaksajien” suosimiselta, joka vie aika lailla uskottavuutta valittamisesta ympäröivien kuntien “kermankuorinnasta”.
Keskituloisella lapsiperheellä ei ole varaa 80 neliön asuntoon Helsingistä. Moni tyytyy tämän vuoksi pienempään, joiden rakentamista suuria asuntoja suosiva sääntö rajoittaa. Hyöty valuu pääosin ihan muualle kuin lapsiperheille ja kärsijöinä ovat esim. ensiasunnon ostajat. Tilanne muistuttaa ruoan alennettua ALV:tä, josta suurituloiset hyötyvät monin verroin pienituloiseen verrattuna.
Myös vanha argumentti suuremmasta asumisväljyydestä pienemmissä asunnoissa ei ole postinumerokohtaisten tilastojen valossa (http://aijaa.com/pB8fso) toimiva. Mitä suurempia asuntoja alueella keskimäärin on, sitä suurempi asumisväljyys siellä keskimäärin on.
Miksi ei enemmän ihmisiä voisi asua samassa asunnossa. Välimeren maissa ei rakenneta yksiöitä juuri ollenkaan ja nuoretkin haluavat asua muiden nuorten kanssa. Suomalainen kaupunkilainen on luonteeltaan erakko ?
Tulit juuri kertoneeksi koko asuntopolitiikan ongelman.
Jos kaavoitusmonopoliolosuhteissa toimisi markkinatalous, niin rakentaminen maksaisi 3000 €/neliö, yksiöstä saisi 4000€/neliö ja perheasunnosta 3800€/neliö. Mutta kun markkinatalous ei toimi.
Miksi vihaatte markkinataloutta noin syvästi?
(Toki tiedämme vastauksen: markkinatalous asuntopolitiikassa laskisi sinun ikäluokan asuntovarallisuutta. Toisaalta se toimisi virkamiesten ikuiseksi tarkoitetun ja pitkillä palkallisilla lomilla höystetyn “ylempikeskiluokkaisuuden” uhkana. Maksajasta ei ole väliä)
Hiljattain markkinoiden toimivuuteen kuitenkin luotit kovasti? Kun keskustelu koski tarjonnan lisäämisen hintaa alentavaa vaikutusta?
Mutta varsinaisesti kiinnostaa se, mistä päättelet että pk-seudulla on asuntopula?
Vedä tosta yli sana kaupunkilainen niin olet jo aika lähellä totuutta…
Meillä on perinteisesti arvostettu yksityisyyttä vähän enemmän kuin monessa muussa maassa. Tai ainakin kantapeikkoja tämä koskenee, suomenruotsalaisiahan väitetään sosiaalisemmiksi. En menisi välttämättä vastaankaan väittämään.
Kyllähän hipit/bopot Suomessakin jonkin verran kimppa-asustelevat. Ja kuulemma kysyntää olisi enemmänkin varta vasten suunnitelluille kimppa-asumisratkaisuille.
Tiedä sitten mikä totuus tässä asiassa on.
Veikkaan, että se merkitsevin kriteeri kimppa-asumisessa johtuu just tosta asumisen kalleudesta. Bonarina joku keskimääräistä sosiaalisempi saa sitten juopotteluseuraa pimeisiin iltoihin.
Varmasti joukossa on sitäkin jengiä joka oikeasti kokee olonsa yksinäiseksi (vaikkei sitä ehkä haluakaan myöntää) — varsinkin siinä vaiheessa kun iso osa frendeistä ympärillä pariutuvat ja saavat lapsosia.
Joka tapauksessa puhutaan aika marginaalisesta ilmiöstä.
Opiskelijakommuunit ovat sitten asia erikseen. Se on käytännön sanelema juttu jos ei ole rahaa — tai kun sen haluaa laittaa mielummin juopotteluun. Tulee enempi juopoteltua muutenkin kun asustelee samanhenkisten kanssa — eli siinä on tuollainenkin bonus olemassa. 🙂
Tämä näyttää trollilta, mutta siltä varalta ettet oikeasti ymmärrä, niin vastataan. Asuntojen hinnoista. Kun tarjonta ei pysty vastaamaan kysyntään, ovat hinnat korkeat. Tämä nähdään pk-seudulla, mutta myös muissa kasvukeskuksissa (termi kasvukeskus ei muuten ole sattumaa).
Päinvastainen ilmiö nähdään haja-asutusalueilla. Ihmiset muuttavat tai kuolevat pois ja asuntoja on yli tarpeen. Hinnatkin ovat matalalla.
Ei sitä koko asuntokantaa vuodessa rakenneta, joten vaikka rakennusliikkeet saisivat rakentaa mitä vain, niin ei vuonna 2020 Helsingin kaikki asunnot olisi yksiöitä.
On ihan selvää, että jossain vaiheessa yksiöissäkin tulisi mitta täyteen.
Kahden pojan isänä tiedän, että yksinäisen miehen on todella vaikea saada vuokra-asuntoa. Olisikin mielenkiintoista tietää, missä nais- ja miessinkut asuvat. Kaiken järjen mukaan naiset — sinkut tai yksinhuoltajat — asuvat paremmilla alueilla.
Kyse ei ole ihan yhdentekevästä asiasta. Mitä enemmän huono-osaisempi sukupuoli kasautuu huonoille alueille, sitä todennäköisemmin slummiutumiskehitys kiihtyy.
Nuoret miehet myös huijaavat vuokranantajia suostuttelemalla naisen mukaan vuokrausneuvotteluihin. Näkyykö tuollaiset sinkkuasunnot tilastoissa sinkkuasuntoina vai minä?
Sääntelyn maksaa tässäkin tapauksessa asiakas. Eli yksi kolmesta asumiskustannuksia nostavasta tekijästä on tarpeeton sääntely. Uskooko kukaan, että Suomessa oikeasti olisi kanttia lähteä purkamaan vahingollista saati turhaa sääntelyä?
Taisit missata kuviostasi sen, että ne sinkut ovatkin itse asiassa niitä perheen isiä, jotka avioeron jälkeen tarvitsevat jonkin yksiön missä asua.
HS:ssa on erinomainen juttu rakentamisesta tänään. Siinä on hyvin eritelty parilla haastattelulla, miten ylisuojelu tuhoaa kaupungin. Turussakin on oireita ylisuojeluun, mutta rakentaminen on terveemmällä pohjalla kuin Helsingissä.
Eli siis samaan aikaan, kun yksinasuvien osuus väestöstä kasvaa, heille sopivien asuntojen osuus asuntokannasta pysyy samana tai jopa laskee vähän.
Niin, kuten tässä jo kirjoitettiin, perheet muuttavat mielellään kauemmas keskustasta halvempien neliöiden ja rauhallisemman ympäristön perässä.
Tietenkään kaikkialla ei perheasuntojen suhteellinen kysyntä voi olla pieniä asuntoja alempi.
Mitä tarkoitat suhteellisella? Noilla hinnoilla laskien rakentajan voitto lähes kaksinkertaistuu rakentamalla yksiöitä. Jos olisin yrittäjä, minäkin parkuisin, jos joku ajaisi politiikkaa, joka puolittaisi voittoni.
Logiikka on oikea, mutta vain sen takia, että Suomessa suositaan grynderivetoista rakentamista kaikin mahdollisin keinoin. Joku syrjäytyminen on ihan reppuluokan juttu verrattuna pääomaköyhyyteen. Pääomaköyhyys aiheuttaa osaltaan mm. asuntorakentamisen vinoutuneen rahoituksen.
Yhteisörakentaminen, millä on toteutettu pääosa Helsingin niemen asuintaloista, on askel oikeaan suuntaan. Mutta miksi sillä toteutettiin yksi vai oliko kaksi kohdetta Kalasatamassa. Visio puuttuu, näperrellään! Tehdään yksi tai kaksi kaupunginosaa tuolla rahoitustavalla.
Samuli Saarelma: Eli siis samaan aikaan, kun yksinasuvien osuus väestöstä kasvaa, heille sopivien asuntojen osuus asuntokannasta pysyy samana tai jopa laskee vähän.
Helsingissä yksinasuvien osuus asuntokunnista oli huipussaan vuonna 2008, lähes 50 %. Sen jälkeen osuus on laskenut hieman. Asuntokuntien keskikoko on myös kasvanut, kun koko maassa keskikoko pienenee. Helsinkiläisten keskimääräinen asumisväljyys ei ole enää kasvanut vuoden 2008 jälkeen, kun koko maassa väljyys kasvaa lähes entistä vauhtiaan.
Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö yksiöitä tarvittaisi reilusti lisää, kun muuttoliike tuo tuhansia uusia asukkaita kaupunkiin ja kotoaan muuttavia nuoria on pääkaupunkiseudulla omastakin takaa pilvin pimein.
Asunnoissa maksaa putket ja laitteet. Rehellisempää hinnoittelua olisi, jos laitettais keittiölle ja kylppärille hintalappu ja muut neliöt sitten neliöhinnalla.
Tyypillinen tilasto ei kerro todellisuudesta. Ikäluokan prosenttimärän sijasta pitäs käppyröidä ihmisten lukumäärää.
On aikamoista uskoa omaan supersankarimaiseen vahingoittumattomuuteen, että vastustetaan uudiskohteiden kph mitoitusta esteettömäksi. Puolen sekunnin virhe arjessa (oma tai toisen, se on yhdentekevää) riittää siihen että kenestä tahansa tulee pyörätuolin tarvitsija väliaikaisesti, viikoista useisiin kuukausiin; ellei pysyvästi. On järjetön inhimillinen menetys jos tuollaisen virheen takia kärsinyt joutuisi myös pika-aikataululla muuttamaan turvalliseksi koetusta kotiympäristöstään; jälkikäteen esteettömäksi remontointi paitsi maksaa moninkerroin, vaatii lupakierroksen ja on muutoinkin aikaavievää. Kun kotiutetaan sairaalasta, ei paljon lohduta jos vakuutusyhtiöltä voi lähteä hakemaan remontointikuluja ja muutostöiden kilpailutusta, kun pitäisi asua sinä iltana kotonaan.
Esteettömien kph suunnittelussa voi olla parannettavaa joissain tapauksissa, mutta sen tilan olemassaololla alusta asti on merkittäviä joskus realisoituvia vaikutuksia asukkaalle ja ulkoisvaikutuksia, jotka ensimmäiset ostajat aliarvioivat, joten yhteiskunnan on perusteltua pitää esteettömyysvaatimuksesta kiinni. Ja vaikka 1. asukas ei sitä tarvitsisi, rakennuksen elinkaaren aikana on merkittävästi suurempi todennäköisyys että joku myöhemmistä asukkaista tarvitsee esteettömän kph:n. En ole vielä nähnyt esteetöntä kph., jossa tuohon “kääntöympyrään” ei olisi voinut sijoittaa vaikka irtokaappia jos tykkää ahtaammasta; säilytystila auttaa muiden tilojen säilytystilan käyttöä. Tai ihan mitä vain sellaista mikä on omaan käyttöön tarpeellisinta.
Prosentti- tai lukumäärän sijaan pitäisi käppyröidä kysyntää.
Yhteisörakentaminen lienee tuohon maailman aikaan olleen enemmän tai vähemmän pakon sanelema juttu mikäli halusi päästä asumaan kivitaloon keskustassa.
Pankkien toiminta oli varmaan pari pykälää konservatiivisempaa mitä se nyt on. Ei noin vain kävelty pankinjohtajalle ja ilmoitettu lainatarpeen suuruus.
Lieneekö tuon ajan pankeilla monellakaan edes ollut liiemmin pääomia, ja jos jotain olikin, ei ehkä pidetty riskittömimpänä vaihtoehtona sijoittaa niitä sekalaisen seurakunnan kivitalon rakentamishankkeeseen.
Mutta jos ja kun tällainen sekalainen seurakunta kuitenkin kykeni rahansa poolaamaan siten, että sillä oli mahdollista toteuttaa hyvinkin näyttävän näköistä tönöä, niin rakentamisen kustannusten on täytynyt olla jotain ihan muuta mitä ne nyt ovat — varsinkin Helsingin ydinkeskustassa.
Ellei taustalta sitten useimmiten löytynyt kuitenkin joku yksittäinen raharikas tai raharikkaiden seurue joka on määrännyt rakentamistavasta ym. ehdoista, ja tuleville hyyryläisille on lähinnä ilmoitettu, että tollanen kämppä tollasella hinnalla (sekä mahdollisilla muilla ehdoilla), take it or leave it.
On oletettavaa, että koska vielä sotien jälkeenkin maaseutumaisessa idyllissä asuminen oli ihmiselle tunnetusti se tervein ratkaisu, niin keskusta-asumiseen tuskin kohdistui samalla tavalla intohimoja eli kysyntää vuosisadan vaihteenkaan tienoilla.
Joten vaikka ammattitaitoisesta työväestä ja rakennusmateriaaleista olisikin joutunut maksamaan jopa ihan riihikuivalla käteisellä, tonttimaasta ei ehkä kuitenkaan vielä pyydetty liikoja.
Toki kauppiaiden (herroista ja muista silmäätekevistä puhumattakaan) oli jo ihan logistisestikin järkevää asua mahdollisimman lähellä ostajia (ja muita silmäätekeviä) joten heille keskusta-asumisesta tuli oikeastaan itsestäänselvyys — tai pakon (ja “pakon”) sanelema juttu, tai miten asian sitten haluaakin ilmaista.
Joku lienee käyneen ulkomaillakin asti makustelemassa suomalaista kaupunkimaisempaa elämää.
Lukeneisto ylipäätään tiesi miten muualla maailmassa eleltiin sovussa ja kiihkeästikin vanhoissa kivikorttelikaupungeissa, joten ei haluttu olla pekkaa pahempia täälläkään.
Jos sekä tonttimaa että työvoima oli halpaa, tai ainakin edellinen, ja lisäksi ehkä paljonkin pystyttiin tekemään omallakin porukalla, niin näiden kivitalojen rakentaminen saattoi lopulta olla kustannuksiltaan melko maltillista.
Lisäksi moni vähävaraisempi/keskiluokkaisempi perhe saattoi tyytyä varsin pieniinkin asuntoihin kunhan saivat vastineeksi “modernit” mukavuudet lähtötasoa usein paljon arvostetummalta alueelta.
Se oli konkreettista sosiaalista nousua, jota pahimmatkaan irvileuat eivät voineet muuna esittää.
Nousu tuli siis kaikille näkyväksi, joten luonnollisesti tällaisesta mahdollisuudesta oltiin valmiimpia maksamaan mikäli siihen suinkin tarjoutui mahdollisuus.
***
Jotenkin kyllä ounastelen, että joukkorahoitusmallin suosio vähenisi enemmän tai vähemmän suoraan verrannollisesti asumisetäisyyteen kasvamisen kanssa kaupungin keskustasta mitattuna. Puhumattakaan siitä jos yhteisörakentamisella on tarkoitus myös luoda aidosti toiminnallisesti yhteisöllisempää asumista.
Kun Jätkäsaari, Kalasatama ja Keski-Pasila ovat valmiiksi rakennettu, yhteisörakentamista tullaan luultavasti näkemään ainoastaan yksittäisissä rivarihankkeissa. Ja niissäkin lähinnä siksi koska sillä on — ainakin teoriassa — mahdollista säästää rakentamiskustannuksissa (joka tosin voi mitätöityä hitaammalla valmistumisaikataululla tms. urakan ryssimisellä).
Periaatteessa toki kaikki rakentaminen joka tähtää useamman kuin yhden ruokakunnan majoittamiseen pitäisi toteuttaa yhteisrahoituksella.
Jos joku porukka katsoo etteivät halua maksaa yhdestäkään autopaikasta vaan preferoivat omistaa senkin vaatiman tilan mielummin yhteiselle pihamaalle, niin niille nurkille saataisiin varmaan normaalia vähän mukavampi piha aikaiseksi.
Jos taas jokainen osakas haluaisi itselleen vähintään kaksi autopaikkaa kera ison huoneistosaunan, niin sillä tontilla olisi varmaan aika vähän vihreää.
Mun olis helppo valita kumpaan haluaisin muuttaa (mikäli olisi varaa kumpaankin).
Vision puute johtunee enemmän asukkaiden omasta haluttomuudesta. Joskus myös pankkien. Osa jengistä ei varmasti edes oikein tiedosta, että kokonainen kerrostalokin on mahdollista rahoittaa omalla porukalla.
Joka tapauksessa puhutaan ihan eri kokoluokan riskeistä kun lähdetään sovittelemaan yhteen lopultakin ehkä hyvinkin erilaisia preferenssejä omaavia ihmisiä ja perheitä joiden omatkin talouden realiteetit voivat rakennusprojektin aikana mennä moneen kertaan uusiksi.
Kävin syksyllä tutustumassa Jätkäsaaren Malta-taloon.
Kyllä sellaisessa ihan mielellään asustelisi.
Lämmitysjärjestelmä oli toteutettu jotenkin epätyypillisesti ja siitä oli tullut jonkun verran palautetta. Varmasti ajatus oli kaunis, eli jonkin sortin ekoiluaatetta varmasti reilusti mukana, mutta jos kämpässä tulee aina aika ajoin liian kuuma, niin sellaista tilannetta voi olla aika vaikea jälkikäteen fixata tyydyttävällä tavalla…
Voi olla, että on vähän sisäänpäin lämpiävää asujaimistoa, mutta niinhän se on missä tahansa taloyhtiössä.
Ei ole pakko sosialisoida jos ei halua. Luulen, että riittävän moni kuitenkin haluaa — ainakin aluksi.
Minkälaiseksi yhteisöllisyys “lopulta” muodostuu, sitä ei tiedä varmaksi kukaan.
Kuulemma vain muutama yhteinen kokkausillallinen pitänyt peruuttaa 2–3(?) vuoden aikana, eli sen mitä talo on ollut pystyssä, eli toistaiseksi homma vastannee sitä mitä lähdettiin tavoittelemaankin pelottavankin hyvin.
Onko kyse vielä uutuudenviehätyksestä?
Vai onko “kieltäytymiskynnys” yhdessä touhuamiseen noussut liian korkealle kun on vuosikausia yhdessä projektin toteutumisen kanssa kuitenkin painittu?
Vai onko jo alusta saakka sattunut niin hyvä arpaonni, että on onnistuttu saamaan kasaan ehkä poikkeuksellisenkin samanmielinen porukka, joka projektin edetessä on hitsaantunut aina vaan paremmin yhdessä toimivaksi massaksi?
Karsiutuivatko kenties todelliset tai potentiaaliset penseyttäjät ja ankeuttajan projektin kuluessa kuka mistäkin syystä?
Vai onko samanmielisyys vain harhaa jota pidetään yllä itsesensuurilla ja/tai ylimielisellä yleistyksellä?
Voisiko kokoomuslainen talon asukas olla todellisuudessa paljon vihreämpi kuin talossa myös majaansa pitävä Krohnien klaani joka epäilemättä oikeissa ympyröissä on talon virallisesti vihreintä asujaimistoa.
Varmaan voi olla, mutta ei sitä ehkä kannata nostaa keskustelun aiheeksi yhteisellä iltapalalla… tai saunakaljan kanssa kattoterdellä.
Se, että Malta-talo vaikuttaa kaikin puolin onnistuneelta projektilta ei takaa, että vastaavanlainen rakennushanke sujuisi aina — tai edes useimmiten — yhtä kivuttomasti.
Maltalaiset olivat ja lienevät edelleenkin pretty well connected.
Heillä oli esimerkiksi ikään kuin ylimääräisenä konsulttina suurin piirtein joku YIT-tasoinen entinen rakennusjohtaja tms. joka sattui olemaan in-between-jobs, ja joka teki käytännössä heille x‑määrän ilmaista duunia.
Eli sellainen ryhmärakentamisen skenaario ei ehkä skulaisi aivan yhtä hyvin jossa sata kallion hipsteriä poolaisivat perintörahansa yhteen eikä kukaan tunne muunlaisia ihmisiä kuin pyörälähettejä, rättikauppiaita ja työttömiä taiteilijoita sekä jonkun tuttavan tutun joka on joskus saanut todistetusti pankista asuntolainaa jollain ehdoilla.
Heräävätkö maltalaiset jonain aamuna todellisuuteen jossa yhteisillallisia ei käytännössä enää ole, yhä useampi on lohkaissut asunnostaan tilan omalle saunalle, ja jossa yhä harvempi haluaisi maksaa asioista joita ei itse käytä?
Sitä todellisuutta jossa hallituksen puheenjohtaja on joutunut kiinnittämään nuppineulalla taloyhtiön ilmoitustaululle osakkaiden koollekutsumiseksi käsittelemään kannatusta saanutta ehdotusta yhteistilojen muuttamisesta asumiskäyttöön…
Ehkä, ehkä ei.
Maailmalta löytyy varmasti monenlaista kokemusta nk. yhteisöllisestä asumisesta. Osa lienee menestystarinoita, osassa sosiaalisuus muuttui sosiaaliseksi pakoksi, kyttäämiseksi, yleiskitinäksi sekä kompromissihaluttomuuteen, and it was downhill from there…
Viimeksi tullutta toki aina vähän katsastellaan, että onko tuo ihiminen, voiko tuon kanssa ellää.
Siinä on heti jo ihan eri tavalla painetta olla muiden silmissä tietynlainen kun tällaiseen talonrakennusprojektiin lähtee messiin.
Vaikka sosiaalisuutta enemmän kiinnostaisikin vaikka vain isot yhteiset tilat joiden toivoisi tarjoavan tavallaan hyvinkin konkreettisia lisäneliöitä kerrostaloasumiseen, ja ainakin potentiaalisesti hyvinkin hiljaista tilaa jossa voi lukea rauhassa tai vaikka upota kokonaan omiin aatoksiin.
Mikäli ymmärsin oikein, Maltan porukka oli ja on sillä tavalla kuitenkin homogenista, että valtaosalla oli varallisuutta jo ehtinyt kertymään sen verran, että tällaiseen projektiin oli ylipäätään ollut taloudellista mahdollisuutta ryhtyä.
Aika harvalla on varaa pitää useampi vuosi yhtä asuntoa sillä aikaa kun toista ollaan rakentamassa…
Eli voi tällaisia hankkeita toki ajatella niinkin, että eliittihän se siinä rakentaa itselleen mieluisia taloja joihin rahvas ei pääse milloinkaan tuomaan edes kuraa kengissään porraskäytävään ilman erillistä kutsua — paitsi siivoajan ja lehdenjakajan ominaisuudessa.
Eroaako tuo sitten filosofisesti yhtään ns. gated communitystä?
Horisontaalisen sijaan se on vain vertikaalinen suljettu paratiisi, jossa oikeastaan ainoa mielipahaa aiheuttava asia on pohjaan palanut cappuccino-keitin, jonka joku luovan luokan edustaja on jättänyt epähuomiossa päälle siirtyessään aamun brainstorming sessioon Sörsselssön et Strösselström raakakakkukahvilaan.… heti klo 12 jälkeen kunhan on ensin saanut kasatuksi riittävästi tahdonvoimaa noustakseen futonpatjalta kohdatakseen päivän moninaiset haasteet ja merkitykselliset kelat.
Varsinaista rakentamisaikaista säästöä maltalaiset eivät projektillaan tainneet saada, tai ainakin se oli riskiin nähden hyvin vähäistä.
Vaikka lopullinen hintalappu olisikin sama kuin perinteisesti tuotettuna, lopputulos on kuitenkin jotain aivan muuta: komeat yhteiset sauna- ja oleskelutilat kattokerroksessa, ammattilaistasoinen iso yhteiskeittiö ruokailu/juhlasalineen pianoineen, harrastetiloja, hemmetin tilava ja toimiva fillarivarasto jossa mahtuu säilyttämään vaikka kajakkiakin yms.
Joten ei käy kiistäminen etteikö olisi paljon josta pitää, ja vähän josta valittaa, mutta kokonaan toisen luokan kysymys on, kuinka paljon kysyntää Suomessa todellä löytyisi yhteisörakentamiselle — vaikka erilaiset rahoitusmallit, kaavoituskuviot yms. tehtäisiin mahdollisimman sujuviksi.
Oleellista on, ettei nykyine grynderivetoinen rahoitusmalli tuota haluttua lopputulosta. Grynderin intressi on vain maksimoida voittonsa lyhytaikaisesti rakennettaessa. Grynderiä ei kiinosta ratkaisuiden vaikutus kiinteistön arvoon 25 vuoden päästä. Hyvä jos näyttää kiinostavan takuuajan ongelmat. Kaikissa muissa rahoitustavoissa, jokin muu intressi on voimakkaampi.
Myös yksittäisen pääomasijoittajan rahoittaessa hankkeen vuokrayhtiöksi kilpailluilla markkinoilla, laadullinen tulos on parempi, koska sijoittajan on tahkottava rahaa kohteella seuraavat 25 — 50 vuotta. Tämä ei toki koske sosiaalista asuntotuotantoa, josta institutionaaliset sijiottajat käyttävät härskisti hyväkseen määräävää markkina-asemaansa.
Asiaa ei yhtään auta se, että kunnilla on nykyjärjestelmässä mahdollisuus välistävetoon. Ne tekevät yhteistyötä suurten rakentajien ja vuokrataloyhtiöiden kanssa. Asukas maksaa.
Ei mikään vaihtoehtoinenkaan malli varmista “haluttua” lopputulosta — harva asunnon ostaja tekee hankinnan loppuelämäkseen — ja rahastaa mielellään voitot, kun siihen on tilaisuus. Elämäntilanteetkin muuttuvat, joten “haluttu” lopputuloskin muuttuu ajan myötä.
Kenen sitten pitäisi maksaa, jos ei asukas?
Ja mikä se yhteistyö kuntien kanssa on? Rakentajat rakentavat, ei kunnat.