En seurannut millään tavalla neuvottelujen kulkua, kun päästökauppaan päädyttiin hiilidioksidiveron sijasta. Voin siksi vain arvailla, miksi tähän ratkaisun päädyttiin.
Yhdysvallat
Vaikka EU aloitti maailman ensimmäisen päästökaupan, ajatus ei tullut eurooppalaisilta, vaan Yhdysvalloista Clintonin hallinnolta. Yhdysvallat edisti silloin pontevasti ilmastopolitiikkaa, kunnes kaikki muuttui Floridan ääntenlaskennan tuloksena. Häviölle jäänyt Al Gore on omistanut koko tarmonsa ilmastokysymyksiin. Iso asia jäi kiinni aika pienestä.
Clintonin hallinnolla oli hyviä kokemuksia päästökaupasta rikkipäästöjen kuriin panemisessa; markkinoiden käyttö johti huomattavasti kustannustehokkaampaan politiikkaan kuin esimerkiksi Suomessa valittu jäykän normituksen tie. Yhdysvallat selvisi rikkipäästöjen vähentämisestä tämän ansioista paljon meitä halvemmalla.
Lupauksen täyttäminen
EU:n vuosittaisissa päästöissä ei ole mitään erityistä rajaa, jonka alapuolella päästöt ovat haitattomia ja sen yläpuolella vaarallisia, mikä vie pohjaa päästökaupalta keinona. Hallinto tekee kuitenkin kaikesta juridiikkaa ja siltä kannalta EU:n kansainvälisissä sopimuksissa antama lupaus on se raja. Päästöoikeuksia on liikkeellä määrä, joka vastaa EU:n kansainvälisissä kokouksissa antamaa lupausta. Jos kukaan ei fuskaa, päästöt laskevat automaattisesti EU:n lupaamalle tasolle, mikä on sinänsä hyvä asia, mutta toisaalta järjestelmä ei kannusta lainkaan alentamaan päästöjä tonnillakaan tuon rajan alle, vaikka se olisi kuinka helppoa. Ilmakehän kannalta rajan ylittävät ja alittavat päästöt ovat tonnia kohden aivan yhtä haitallisia. Tämä ongelma on hyvin ajankohtainen tätä kirjoitettaessa, kun päästöoikeuksien taso on laskenut nollan pintaan. Ongelmaa ei olisi, jos päästökauppa olisi globaalia.
Eurooppalaisen teollisuuden kilpailukyky
Yksi syy valita päästökauppa oli ehkä sinä, että pelättiin hiilidioksidiveron heikentävän eurooppalaisen teollisuuden kilpailukykyä. Päästöoikeudet saatettiin antaa teollisuudelle ilmaiseksi, jolloin niistä ei koituisi yrityksille kustannuksia. Päinvastoin, päästöjä vähentämällä yritys voisi paikata talouttaan päästöoikeuksia myymällä.
Tässä argumentissa on kaksi ongelmaa. Jos eurooppalainen yritys harkitsee tarjouksen jättämistä vientiprojektista Brasiliaan, vientituotteeseen kohdistuva miljoonan euron hiilidioksidivero tietysti heikentää sen kilpailukykyä miljoonalla eurolla. Tarjoushinnan on oltava niin korkea, että myös vero tulee katetuksi. Tilanne ei muutu miksikään siitä, että samaan projektiin kuluukin ilmaiseksi saatuja päästöoikeuksia miljoonan euron edestä. Tarjoushinnan on edelleen oltava niin korkea, että tuo miljoona euroa tulee katetuksi, koska muussa tapauksessahan yritys voisi myydä ne oikeudet miljoonalla eurolla. Korkeintaan yrityksen kannattaa käyttää arvokkaita päästöoikeuksia projektiin pelossa, että jos se myy oikeudet tänä vuonna tuotannon supistumisen vuoksi, ensi vuonna se saa niitä vähemmän.
Jos taas tämä seuraavien vuosien päästöoikeuksien suojelu on peruste, silloin päästökauppa ohjaa käyttäytymistä väärin. Vaikkapa betoniteollisuudelle annetut päästöoikeudet kannustavat kyllä valmistamaan betonia mahdollisimman pienin päästöin, mutta se ei kannusta vaihtamaan betonia rakennusmateriaalina puuhun.
Joustavat mekanismit
Kioton sopimukseen sisältyi kohta, jonka mukaan teollisuusmaat saavat helpotuksia päästötavoitteisiinsa, jos auttavat kehitysmaita vähentämään omia päästöjään. Tämä on helpoin toteuttaa päästökaupassa. Jos istut metsää jossain kehitysmaassa, saat sidotun hiilen verran päästöoikeuksia. Periaate oli teoriassa oikein hyvä, mutta käytännössä päästökauppa vuotaa juuri tässä kohdin pahasti. Osa toimista on silkkaa huijausta ja järkevistäkin toimenpiteistä moni on sellaisia, että ne toteutettaisiin joka tapauksessa.
Kuluttajan väitetty etu
Kun päästökauppaa valmisteltiin, moni päättäjä käytti puheenvuoroja, joista sai vaikutelman, kuin puhuja olisi ihan oikeasti kuvitellut, että päästöoikeudet eivät nosta sähkön hintaa, kunhan vain hiilivoimalat saavat päästöoikeutensa ilmaiseksi. Eihän ilmaiseksi saatu päästöoikeus voi olla mikään tuotantokustannus! Tässä on taustalla sama looginen virhe kuin rakennusliikkeiden väitteessä, että asuntojen korkea hinta johtuu korkeista tontinhinnoista.
Oli syy mikä hyvänsä, hiilivoimalat saivat päästöoikeutensa ilmaiseksi. Kun päästöoikeuksien hinta kuitenkin meni mikrotalousteorian mukaisesti sellaisenaan sähkön hintaan, päästökauppa, jonka piti rangaista kivihiililaitoksia, teki niiden omistamisesta todella kannattavaa.
On vaikea kuitenkaan uskoa, että EU:n päätöksentekoa valmistelevat eivät ymmärtäisi mikrotalouden alkeita. Jokin syy päästöoikeuksien ilmaisjakoon siis on oltava. Jos asiaa haluaa tarkastella hyväntahtoisesti, voisi ajatella, että energiayhtiöt ovat valtavien investointien edessä muuttaessaan tuotantotapaansa. Siksi on hyvä vahvistaa niiden taseita. Energiayhtiöt, Helsingin Energia niiden mukana, eivät suinkaan käyttäneet tätä rahavirtaa valmistautuakseen investoimaan uusiutuvaan energiaan, vaan jakoivat voiton omistajilleen. Vuodesta 2014 alkaen voimayhtiöt eivät enää saa päästöoikeuksia ilmaiseksi, vaan joutuvat ostamaan ne valtion huutokaupasta.
Voiko tosiaan olla niin, että Ode ei ole kuullut lobbauksesta? Tai poliittisista väännöistä? Se päätös, että kaikki päästöoikeudet annetaan ilmaiseksi kaudelle 2005–2012, ei syntynyt yksimielisesti, ei myöskään se päätös että 2013–2020 muu teollisuus paitsi sähköyhtiöt saavat ilmaiseksi suurimman osan päästöoikeuksistaan.
Tämän tyyppisiä väitteitä olen kuullut aiemminkin, ja joka kerta olen yhtä hämilläni. Miten muka voi olla merkittävästi helpompaa kuitata noilla vähenemillä päästöjään päästökauppajärjestelmässä kuin kuitata päästöjensä aiheuttamia veroja? Onko tässä jokin poliittinen kiemura jota en ymmärrä?
Yksi varma syy on se, että näin energiayhtiöt saivat ilmaisia päästöoikeuksia, eikä niille syntynyt paineita rajoittaa tuotantoa. Sitä en tiedä, paljonko energiateollisuuden lobbarit saivat aikaan Brysselissä, mutta varmaa on, että tilaisuuden tullen he kehuivat tätä nykyistä päästökauppamallia ja haukkuivat esim. päästöveromallia ja sellaisa päästökauppamalleja, joissa olisivat joutuneet maksamaan jotain.
Päästökaupasta tuli hiljakkoin dokumentti Ylen Ulkolinjassa. Kannattaa katsoa. EU:n päästökauppa on ollut huijareiden bisnestä. Sen lisäksi se on omiaan lisäämään hiilen kulutusta.
http://areena.yle.fi/tv/2049954?ref=leiki-ark
Hullukaan ei toimi niin tyhmästi kuin EU päästökauppa-asiassa.
Samassa ohjelmassa esiteltiin myös YK:n suojeluksessa tavallisille ihmisille suunnattua päästökauppaa. Ostamalla päästöoikeuksia eräältä yhtiöltä, joka jakaa ilmaiseksi Afrikkaan kotitalousveden puhdistuslaitteita, ihmiset voivat kokea hyvää omaatuntoa, sillä laitteiden mainostetaan vähentävän puunpolttoa veden lämmitykseen ja estävän sairauksien leviämistä. Ohjelmassa nämä laitteet todettiin täysin toimimattomiksi ja juuri kukaan ei niitä käytä. Täyttä huijausta tämäkin päästökauppa.
“..kunnes kaikki muuttui Floridan ääntenlaskennan tuloksena. Häviölle jäänyt Al Gore on omistanut koko tarmonsa ilmastokysymyksiin. Iso asia jäi kiinni aika pienestä.”
Kun USAn senaatti äänesti Clintonin aikana ilmastosopimuksen ratifoinnista, sitä puoltavia ääniä oli tasan nolla.
Aika vaikea olisi ollut Clintonin tai myöhemmin Gorenkaan ajaa sopimusta, jolla ei ollut yhtään kannattajaa. Clinton allekirjoitti Kioton sopimuksen, mutta ei edes yrittänyt tarjota sopimusta senaatille, joka oli päättänyt, ettei ratifoi sopimusta, joka “ei koske myös kehitysmaita”
Eli ei se nyt ihan pienestä kiinni ollut. Äänestystulos 95–0. Siinä ei uudelleenlaskentaa tarvita.
Paljonko muuten se merenpinta on nyt noussut Goren tarmokkaiden ennustusten mukaan tähän päivään mennessä?
OS: “On vaikea kuitenkaan uskoa, että EU:n päätöksentekoa valmistelevat eivät ymmärtäisi mikrotalouden alkeita.”
Minäkin luotin aikoinaan esittelijöiden ja päätöksentekijöiden pätevyyteen, kunnes vuonna 1996 opin tuntemaan joitakin Brysselissä työskenteleviä yhteiskuntamme superlahjakkuuksia. Siitä lähtien kyynisyyteni hyvää hallintoa kohtaan on kasvanut äärettömyyteen.
Jostakin syystä eduskunnan täysistuntoa ja kyselytuntia tai kaunpunginvaltuuston kokousta seuratessa tuntuu, että prosessi on oikeastaan rakennettu vain eräänlaiseksi demokratian kulissiksi. Edustajat vaikuttavat marjoneteilta kummallisessa leikissä, jota edustukselliseksi demokratiaksi kutsutaan. Kaiken taustalla puuhastelee tsaristinen virkakoneisto, jonka toiminnasta parhaimman aavistuksen saa lukemalla Kafkan romaaneja. Totuus on tarua ihmeellisempää.
En tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä enkä ainakaan kaipaa minkäänlaista teokratiaa tai asiantuntijavaltaa. Kun tuppaavat asiantuntijat olemaan useimmiten verraten putkinäköisiä.
Tätä blogia pidän kuitenkin siinä mielessä ansiokkaana luomuksena, että ahkeralla seuraamisella pääsee hallintoalamainen vaivihkaa arvioimaan päätöksentekijöiden ja hallintokoneiston kyvykkyyttä ja kyvyttömyyttä.
Toinen verraton tilaisuus ovat erilaiset tiedotustilaisuudet, joita kriisiorganisaatiot nykyisin tuntuvat järjestelevän julkisuuden paineesta viikottain. Eipä ole viranhaltijat paljoa muuttuneet sitten Rooman valtakunnan päivien.
OS kirjoitti: “Oli syy mikä hyvänsä, hiilivoimalat saivat päästöoikeutensa ilmaiseksi. Kun päästöoikeuksien hinta kuitenkin meni mikrotalousteorian mukaisesti sellaisenaan sähkön hinaan, päästökauppa, jonka piti rangaista kivihiililaitoksia, teki niiden omistamisesta todella kannattavaa.”
Kiitoksia, sain näin vastauksen aikaisempaan kysymykseeni, oliko kysymys päästömäärien väärästä ennakoinnista vai tumpeloinnista päätöksenteossa.
Olen edelleen sitä mieltä, että päästökauppa on verotusta parempi keino vähentää haitallisia päästöjä. Jos ajatellan talouden syklisyyttä, p.o. päästökauppa on eräs automaattisista vastasyklisistä vaikuttajista. Vero ei sitä ole.
No, ehkä veroissakin jossain tapahtuu huijausta.
Luulisi, että päästökaupassa tämän tyyppiset ongelmat voidaan ratkaista. Osakekaupassakin siihen on pystytty.
Ilmainen alkujako perustui erityisesti EUn päätöksentekosääntöihin. Eräät suuret jäsenmaat, UK etunenässä, olisivat vaatineet vero-oikeusperustan käyttöä jos alkujako olisi perustunut huutokauppaan muuten kuin minimaalisesti. Veroperusta tarkoittaa (edelleen) yksimielistä päätöksentekoa neuvostossa. Mitään edellytyksiä yksimielisyyteen jäsenmaiden kesken ei ollut.
Euroopan parlamentti kannatti jo järjestelmää pystytettäessä pakollista, vaikkakin pientä, huutokauppaosuuta. Heidi Hautalan laatima lausunto EPn sisämarkkinavaliokunnalle päätyi muistaakseni 15% pakolliseen huutokauppaan.
Toisaalta haittavero, joka kannustaa energiatehokkuuteen ja riippumattomuuteen fossiilisista energianlähteistä, johtaa siihen, että talous on kestävämpi ja riippumattomampi polttoaineiden hintakehityksestä, ja tämän voidaan ajatella olevan itsessään tavoittelemisen arvoista. Polttoainekulujen romahdus taantuman aikana johtaa siihen, että energiatehokkuuteen ei kannata investoida silloin kun raha olisi halpaa ja investoinneilla maksimaalinen lamaa torjuva vaikutus. Hiilivero asettaisi polttoaineille “takuukustannuksen” ja näin ollen kannustaisi säästämään niitä.
En voisi olla enempää samaa mieltä. Olen myös todella huolissani aidon edustuksellisen demokratian tilasta. Virkamiehet pystyvät vaikuttamaan ministeriin esimerkiksi esittelemällä mitä ihmeellisimpiä lainsäädäntöteknisiä tai tulkinnallisia “esteitä”. Ministeri usein nielaisee syötin ja selittää seuraavaksi kirkkain silmin julkisuudessa, kuinka joku tulkinnanvarainen EU-lainsäädäntö mukamas estää hankkeen.
Ministeri tarvitsee laajemman, itse nimittämän esikunnan. Pääluvultaan noin 10 hengen asiantuntijaorganisaation, jonka kanssa hän kävelee salkkunsa osoittamaan ministeriöön. Ministerin esikunta saavuttuaan muodostaa ministeriön johdon. Kunnollinen ja osaava ministerin avustajakunta pystyisi päivittäin puolustamaan ministeriä vallan kabineteissa ja torppaamaan tekaistut selitykset.
Nykyisen järjestelmän ongelma ovat ikuiset virat. Itsekin tiedän, että ministeriöihin nimitetään erittäin voimakkaan mielipiteen omaavia henkilöitä. Tällaiset tahot suosivat rekrytoinnissa todennäköisesti samanlaisia ja samankaltaisen taustan omaavia ihmisiä. Kauhuskenaariossa koko ministeriö on vuosikymmeniksi sementoitu tietynlaisilla ihmisillä. Ainoastaan erittäin voimakastahtoinen ja osaava ministeri pystyy murtamaan tällaisen joukon vastustuksen.
Haluan antaa tunnustusta Merja Kyllöselle, joka on osoittanut useita kertoja tällaista voimakastahtoisuutta. Merja on laittanut ukot kuriin.
Jos nyt oikein ymmärrän, päästökaupan hienous on siinä, että jos sinulla on päästöoikeuksia ja niillä hintaa, joudut harkitsemaan, onko kannattavinta jatkaa entiseen malliin, vai tehdä päästöoikeuksien myyntiä mahdollistavia toimenpiteitä tai peräti valmistautua hyppäämään bisneksestä pois ja myydä oikeudet. Tämä johtaa siihen, että halvalla toteutettavat parannukset tehdään heti ja hankalimmat tapukset poistuvat aikaa myöten bisneksestä. Oikeuksien myynti tuo riihikuivaa rahaa, joten sen kannustinvaikutus on voimakkampi kuin verotuksen.
Investointien ajoitus on sitten eri asia ja siinä ollaan yrittäjyyden ytimessä: Kvartaalikapitalistit (ja ymmärtääkseni myös Helsingin Energia) toimivat kuvaamallasi tavalla, kun taas viisas raskaan teollisuuden omistaja investoi juuri tässä vaiheessa, jos hän yhtään uskoo taantuman jälkeiseen elämään. Raskaan teollisuuden investoinnithan on tarkoitettu tuottamaan useiden syklien ajan.
Ihan pieni detalji. Ennen vaaleja kukaan ei tiedä tulevia ministerinimityksiä edes puoluetasolla. Ennen hallituksen nimittämistä kukaan ei tiedä nimityksiä henkilötasolla. Ja sitten oletetaan, että ministeri tempaisisi jostain aidosti asiantuntevan kymmenpäisen avustajakaartin parissa päivässä?