(Jatkan ilmastopolitiikkaa koskevaa sarjaa päästökaupan tarkastelulla)
Taloustieteen kannalta ensimmäiseksi mieleen tuleva keino vähentää hiilidioksidipäästöjä kustannustehokkaasti on asettaa niille niiden haitallisuutta vastaava vero. Pitää vain sopia, kuinka suuri haitta hiilidioksiditonnista syntyy ja sisäistää tämä ulkoinen kustannus hintaan verottomalla päästöjä.
Ilmastopolitiikan välineeksi on kuitenkin valittu hiilidioksidiveron serkku, päästökauppa. Se on tähän tarkoitukseen vähän erikoinen valinta, koska päästöoikeuskauppa (cap and trade) sopii parhaiten tilanteisiin, jossa päästöstä aiheutuva haitta on voimakkaasti epälineaarinen. Pienistä päästöistä ei ole juuri haittaa, mutta jonkin tietyn kynnysarvon jälkeen haitat kasvavat jyrkästi. Näin on laita vaikkapa yksittäiseen järveen kohdistuvien ravinnepäästöjen kohdalla. Pienistä ravinnepäästöistä ei ole suurta haittaa, mutta yli kriittisen rajan noustessaan ravinnepäästöt johtavat leväkukintoihin ja happikatoon tuhoten ehkä elämän koko järvessä. Tällöin on järkevää päättää, montako tonnia vaikkapa typpeä järveen saa päästää ja huutokaupata tämä päästömäärä halukkaiden kesken.
Huutokaupan sijasta päästöoikeudet voidaan jakaa vanhan saastuttamishistorian perusteella vanhoille toimijoille. Myös ilmaiseksi saadut päästöoikeudet kannustavat vähentämään päästöjä, koska yli jääneet oikeudet voi myydä. Järven kannalta päästökauppa on turvallisempi kuin vero, koska päästömäärä on kaikissa olosuhteissa rajoitettu turvalliseksi arvioituun määrään.
Ilmaisjako vanhojen syntien perusteella on tietysti vähän epämoraalista – siinähän palkitaan vastuuttomasta toiminnasta, mikä ei voi olla harmittamatta kilpailijaa, joka on rakentanut aikanaan suurella rahalla tehokkaan puhdistamon. On myös uutta markkinoille tulijaa kohtaan vahvasti syrjivää, jos ennestään toiminnassa oleva kilpailija saa päästöoikeutensa ilmaiseksi ja uusi tulokas joutuu ne ostamaan. Poliittisesti tämä on kuitenkin realistista, koska vanhat työpaikat ovat lobbauksen kohteena aina arvokkaampia kuin uudet, joissa ei vielä ole kukaan töissä. Ja syntyyhän päästöoikeuksien myynnistä puhdistamon rakentamiseen tulovirtaa.
Koko maailmaa ja seuraavia vuosikymmeniä ajatellen hiilidioksidipäästöillä ehkä on tuollainen kriittinen raja. Se voisi olla vaikka se Bill McKibbenin 575 Gt vuoteen 2050 mennessä. Euroopan Unionin päästöille vuonna 2014 ei ole mitään luonnontieteellistä kriittistä rajaa. Jokainen päästetty hiilidioksiditonni on aika suurella tarkkuudella yhtä haitallinen. Tämä puoltaisi selvästi hiilidioksidiveroa päästökaupan sijasta.
Totta toriset kuten aiemminkin.Perä edellä puuhun.
Valitettavasti, muuta vaihtoehtoa ei ole kuin suomalaisen tyhmyyden yksi huippu.Auttaako siihen valtionohjaus ja yheisten varojen käyttö.Sitä en tiedä?Koko Talvivaara työllistymisen ja ihmisten kannalta on valitettava. Olen se itskin kokenut.Aina pitää yrittää,ei tuhoamalla yhteiskuntaa vaan kehittämällä.Perä kuuluu niihin.
Päästökauppa ei ole epäonistunut, jos asiaa kysytään mafialta. Se on oiva keino tehdä epärehellisesti rahaa.
Mihin rehelliset ihmiset tarvitsevat päästökauppaa, en sen sijaan ole vielä keksinyt.
Maksulliset päästöoikeudet kannustaisivat säästöihin toki enemmän.
Ehkä toimii silloin, kun halutaan päästää juuri tietty määrä päästöjä. Fossiilisten rajoitustarve ei kuitenkaan noudata hyvin tuota järvimallia. Lisäksi EU:ssa taso jäi niin korkealle, että se ei kannustanut säästöihin lainkaan. Tuo määritellyn tason jäykkyys on siis haittakin.
Fossiiliveroakin voi muuten säätää niin, että sen taso nousee heti kun järven päästöt nousevat yli sovittujen tavoitekäyrien.
Liian mutkikas selitys. Oikeuksien myyjä ei tarvitse puhdistamoakaan. Puhdistamovaatimukset tulisi käsitellä erillisenä kysymyksenä. (Vero olisi muuten tosi simppeli ja reilu verrattuna kaikkiin näihin päästöoikeuksien koukeroihin.)
Jos vaikka onkin, me emme tiedä kuinka korkealla se on, eikä sitä voi siksi käyttää (rationaalisesti) päätösten perusteena.
Yksi keskeinen päästökauppamallin ongelma jäi mainitsematta. Päästökauppamalli on paljon veroa monimutkaisempi, ja mahdollistaa siksi päästövähennysten lykkäämisen niin energiateollisuuden lobbareillekin kuin hankalia aiheita vältteville poliitikoille. Jos EU olisi valinnut veron, säästötalkoot olisivat todenäköisesti jo huomattavasti pidemmällä kuin nyt.
Päästökauppa on poliittisesti mukavampi kuin vero. Nyt päästökaupalla on paljon ystäviä, kun se on hampaaton todennäköisesti vuodeen 2020 asti.
Päästökauppaa on myös mainittu tehokkaaksi. Teoriassa se sitä onkin, mutta mainintaa vähän häiritsee päästöoikeuden tämän päivän nollaa lähentelevä hinta. Sillä hinnalla ei aidosti pystytä päästöjä vähentämään — tai jos pystyttäisiin, puhuttaisiin päästöjen nollaamisessa muutaman kympin laskusta per kärsä per vuosi ilman mitään ihmeempiä elintapareivauksia.
Ja jostain syystä tätä päästökauppaa ei sitten kuitenkaan saanut kiristää, kun sitä ehdotettiin.
Päästökauppa olisi parempi kuin vero, koska päästökaupassa säädetään päästöjä. Päästökauppahinta on myös vähän suhdannepuskuri, koska se joustaa huonoina aikoina alas ja hyvinä ylös.
Päästökaupassa ei siis oikeastaan ole mitään muuta ongelmaa kuin se, että se saavuttaa poliittisen hyväksynnän vain ollessaan toimimaton. (Saksan päästömäärä on tänä vuonna noin 750 MtCO2, mistä tulisi vaikkapa 100 €:n tonnihinnalla 75 miljardia hyvää syytä saksalaisten olla pitämättä oikeasti toimivasta päästökaupasta.)
Vero tuskin olisi tässä parempi.
Dead duck.
Ylellä esitettiin noin viikko sitten dokumentti “likaista hiilipäästökauppaa”:
http://areena.yle.fi/tv/2049954
Itseäni häiritsi vaikenemisen ja salailun kulttuuri, joka on juurtunut eurooppalaisiin instituutioihin. Kaikki tiedot ovat salaisia, mitään ei voi paljastaa, virheitä ei ainakaan voi myöntää, ja joku tekee julkisiin järjestelmiin kohdistettavilla petoksilla hirveästi rahaa.
Jos dokumentissa esitetyt asiat ovat osaksikaan totta, päästökauppamekanismissa on teknisessä mielessä vakavia puutteita.
Ei kumpikaan toimi, koska olemme liian riippuvaisia hiilipäästöjä aiheuttavasta teknologiasta.
Ainoastaan halvempi teknologia, joka toimisi nykyisessä infrastuktuurissa, olisi nopea ja toimiva ratkaisu.
Sellaista ei ole olemassa.
Korkeat kuluttajahinnat aiheuttavat ongelmia kaikkein köyhimmille. Yksi ilmastonmuutoksen pysäyttämisen argumenteista on köyhien puolustaminen, mutta verot iskevät eniten juuri köyhimpiin. Tavallaan heille aiheutetaan kaksinkertainen harmi, koska ilmasto tulee joka tapauksessa lämpenemään.
Kaikki kustannukset jäävät lopulta kuluttajien maksettavaksi.
Päästökauppa on mielestäni selvästi toimivampi, sillä paitsi että se on kokonaistaloudellisesti tehokas ja lisää innovointia, se asettaa yritykset toisiaan vastaan. Lobbaus on ristiriitaisempaa, jolloin poliitikoille jää enemmän tilaa päätöksentekoon. Verotusasioissa rintama pitää.
Voisiko joku valistaa minua, miksi päästöoikeudet ovat EU:ssa on niin halpoja? Tuprutammeko laman takia vähemmän päästöjä kuin ennakoitiin, vai onko taas kysymys EU-poliitikkojen ja ‑virkamiesten ainutlaatuisesta kyvystä pilata hyvät ajatukset? Jos kysymys on lamasta, aika hoitaa ongelman nopeasti.
Ongelmaa tulee lähestyä toisesta näkökulmasta kuin mikä on näillä näkymin laskennallisesti edullisinta, koska on hätä. Pitää pohtia, mitkä keinot olisi mahdollista tulla hyväksytyksi, vaikka ne onkin kustannustehottomia, eli millä keinoilla on vähäisin vastarinta. Siksihän tuulimyllyjenkin rakentaminen lähti käyntiin. Pitää toivoa ja toisinaan näin on käynytkin, että alkuun päästyään yhä enemmän omalla painollaan keinoa parannellaan kilpailukykyisemmäksi, kuten ymmärtääkeseni aurinkopanelien kohdalla on onnistuttu melkoisella harppauksella.(Sitä paitsi, miksei aurinko- ja tuulienergian talteenotto voisi kokea yhtälaisen kehityksen kuin lieskeöljyn ja ‑kaasun hyödyntäminen)
Valtio maksaa syöttötariffien ja investointitukien muodossa uusiutuvalle energialle kuten tuuli‑, biokaasu‑, puupolttoaine- ja biopolttoainehankkeille. Se on kuitenkin pientä niihin miljardiluokan summiin verrattuna, millä valtiovalta tukee hiilivoimaa ja ydinvoimaa. Nämä tuet kuitenkin kiistetään tai niitä ei edes tajuta tueksi, koska niistä ei käytetä tuki-nimitystä. Näinkö se meni, että hiilivoima on tehty erittäin tuottoisaksi jakamalla alalle ilmaisia päästöoikeuksia, jotka ovat sitten myös polkeneet päästöoikeuksien markkinahinnat? Ydinvoima taas nettoaa ansiotta, kun windfall-veroa ei peritä kuten päästökaupan vallitessa kuuluisi tehdä vanhan ydinvoiman osalta. Lopputuloshan on tukea myös silloin, kun on räätälöity mittavat veroedut eli jättämällä Windfall-vero pois!
Jyrki, lokakuun loppuun mennessä Suomessa oli 366MW tuulivoimaa. Vuodessa lisäystä alle 100 MW. Suunnitteilla olevan yli 10 000 MW:n toteutuminen tällä vauhdilla kestää yli sata vuotta.
Tuulivoimaa vastustetaan joka suunnalta, jopa luonnonsuojelijat, lintuharrastajat etunenässä vastustavat hankkeita.
Lisäksi samaan aikaan on alkanut kuulumaan huolestuttavia väitteitä tuulivoiman vaikutuksesta eläimiin ja luontoon.
Suomi on harvaan asuttu maa ja tännekkään ei meinaa sopia tuulivoimaloita, koska ne vievät valtavasti pinta-alaa. Tätä en totta puhuakseni itse tajunnut. Mitä suuremmaksi tuulimyllyn koko kasvaa, sitä suuremmaksi kasvaa varoalueet, melu ja haitat.
Aurinkoenergian käyttö kannattaisi kyllä maksimoida. Sitä kannattaisi tukea tekemällä laitteistot verovapaiksi. Pelkään pahoin että verokarhu suunnittelee Espanjan tapaan aurinkoenergian asettamista verolle.
Hiilidioksidiveroa, joka olisi riittävän tuntuva ohjatakseen vähentämään päästöjä, yritettiin EU:ssa suunnilleen 10 vuotta. Se kaatui aina siihen, että EUn perussopimukset asettavat veropäätöksille korkeimman mahdollisen kynnyksen: kaikkien jäsenmaiden hallitusten yksimielisyyden = yksikin jäsenmaa voi torpata veropäätöksen.
Vielä 1999, kun oli Suomen ensimmäinen EU-puheenjohtajuus, hiilidioksidiveroa yritettiin ihan tosissaan. Vuonna 2001 komissio luovutti ja valitsi “veron serkun”, kuten Ode asian yllä ilmaisee, siis päästökaupan. Se voidaan säätää normaalissa lainsäädäntöjärjestyksessä, eli hyväksyntään riittää jäsenvaltioiden hallitusten määräenemmistö ja EU-parlamentin enemmistö.
Suuri osa päästöoikeuksista jaetaan ilmaiseksi eniten niitä tarviseville, suurimmille vanhoille saastuttajille, jotta heidän ei tarvitsisi vähentää tuotantoaan. Tämä rajoittaa kysyntää. Toisaalta päästöoikeuksien määrä on ylimitoitettu — ikäänkuin kasvu jatkuisi ikuisesti. Tarjontaa on yllinkyllin. Ilmaiseksi saatujen ylimääräisten päästöoikeuksien myynti on painanut hinnan nykyisessä kysyntä ja tarjonta tilanteessa lähelle nollaa. Lisäksi yritykset vähentää päästöoikeuksien määrää on torpattu tehokkaasti.
Poliitikot ovat tuhonneet toimivan idean jakamalla avokätisesti etuisuuksia omille eturyhmilleen — kukaan ei halua tinkiä omista päästöoikeuksistaan. Päästöoikeudet ovat poliitikoille ilmaisia, kun ei tarvitse budjetista rahaa niiden maksuun, joten niillä on helppo ostaa ääniä.
Eiköhän tuo ole nykyajan ane-kauppaa. Maksetaan hinta ja kumpikin osapuoli uskottelee itselleen, että on toimittu eettisesti oikein. Kumpikin osapuoli jatkaa luonnon tuhoamista. Laskun maksaa kuluttaja — hinta vain lisätään lopputuotteeseen. Koska mitään hintakattoa ei ole, ja koska tuloerot kasvavat, osa kuluttajista jää ilman hyödykkeitä ja osa saa niitä kulutushysteriaan asti.
Ainoa oikea tapa toimia olisi rajoittaa päästöjä aidosti ja merkitsevästi, ja kehittää luontoa suojelevia tuotantotapoja. Koulutukseen voisi panostaa jne. HIntapolitiikkakin voisi olla kohtuullisempaa.
Päästökauppa olisi huono vaikka se hinnan puolesta toimisikin, koska vapaakauppasopimusten vuoksi on sitten käytännössä mahdotonta asettaa hiilitulleja. Niiden hinta on “aina väärä”, koska päästöoikeuksien hinta kelluu markkinoilla, ja tämä sitten riitautetaan muiden maiden toimesta WTO:ssa ja muissa kansainvälisissä elimissä, joissa se roikkuu vuosikausia. Vaikka sieltä päätös joskus saataisiinkin, se on jo valmiiksi vanhentunut, koska tilanne on ehtinyt muuttua moneen kertaan juuri päästökauppahinnan volatiliteetin takia. Vai vaaditaanko maahantuojiakin ostamaan päästöoikeuksia?
Vero on ehkä teoriassa huonompi, koska se ei säädy automaattisesti ja vaatii poliittista tahtoa, mutta se mahdollistaa yksiselitteiset ja reilut tullit tuontitavaroihin. Päästökauppa vain ajaa teollisuuden kaupan ulkopuolisiin maihin.
Mikä estää asettamasta tullitariffeja päästökauppaoikeuksina? Tämän-ja-tämän tuotteen maahantuonti edellyttää, että ostat 2,37 tonnia päästökauppaoikeuksia / tonni tuotetta. Helppouden vuoksi tullilla voi olla myydä ko. oikeuksia johonkin päivän hintaan plus jotain pientä, jolloin pienten erien satunnaisten mahantuojien tai ‑viejien ei tarvitse murehtia markkinoista. Kyse on vain yhdenlaisesta valuuttamuunnoksesta.
Vastaavasti tuotteen vienti ulos alueelta tuottaa viejälleen saman määrän päästöoikeuksia.
Näin se päästökaupassa pitää tehdä, jotta cap-and-trade oikeasti toimii myös viennin ja tuonnin kanssa. Tullien määrä pitää laittaa sellaiseksi, että se vastaa päästökauppa-alueen tyypillisen teknologian tasoa, jolloin hiilivuotoa tulee vain huonon teknologian osalta.
Hyvä selitys asialle!
Toisaalta ilmastotalkoot ovat koko maapallon asia, ja edistysmielisten valtioiden tulisi toimia asiassa vaikka osa valtioista ei haluaisikaan seurata. Hiiliveron voisivat säätää ne maat, jotka sellaista tukevat. EU ei siis ole välttämättä oikea toiminta-alusta, eikä varmasti oikea toiminta-alusta veron tavoiteltavassa lopullisessa mallissa, jonka tulee kattaa koko maapallo.
No, hyvä että EU on edes yrittänyt tehdä jotain. Tuo on hyvä periaatteellinen saavutus, vaikka käytännön tulokset ovatkin vielä varsin vaatimatomia.
Päästökaupalla voi olla myös sellainen haitallinen vaikutus, että se estää päästöveron toteutumisen ja itse monimutkaistuu ja jähmettyy jotenkin toimimattomaksi. Aika näyttää toimiiko EU:n päästökauppamalli hyvin tilanteessa, jossa kiintiöt oikeasti rajoittaisivat jotain, ja jossa EU:n teollisuus uhkaisi tuosta syystä näivettyä. Energiateollisuuden lobbarit saattavat pitää nykyjärjestelmää hyvänä torjuntavoittona, joka ainakin viivyttää alan teollisuuteen kohdistuvia rasitteita mahdollisimman pitkään (tarjoamalla näennäistä todellisen sijaan).
Olisin siis mieluummin nähnyt edistyksellisten valtioiden hyvän ja toimivan mallin kuin kaikkien EU-valtioiden huonomman mallin. Mutta hyvä että jotain on ainakin yritetty.
Toivioisin että poliitikot kehittelisivät jo mallia, jossa maksimaalisen vapaaseen maailmankauppaan joudutaan puuttumaan asettamalla tulleja/maksuja maille, jotka eivät ole mukana päästövero- tai muussa saateita rajoittavassa järjestelmässä. Tämä voi olla tarpeen, jotta järjestelmä saadaan toimimaan tilanteessa, jossa osa valtioista ei halua osallisua. (Lentoliikenteessä on jo siemeniä.)
EU:n päästökauppamallin lisäksi kannattaa pitää muitakin malleja agendalla, ainakin puheiden tasolla, koska tämä kirittää myös EU:ta entistä parempiin suorituksiin. Tuudittautuminen siihen, että meillä on jo (muka) toimiva päästökauppamalli on ehkä jonkinasteista ympäristörikollisuutta.
Ehdotan uudelleenharkintaa. Haluaisitko että Suomen teollisuus saisi saastutaa vapaasti, jos tuotteet kulutettaisiin jossain kaukana?
Ei ihan.
Jos suomalainen teollisuus tuottaa tuotteita päästökaupan ulkopuoliselle alueelle, teollisuus saa päästöoikeuksista palautusta hyvän teknologian tason mukaan, ei todellisten päästöjen mukaan.
Tämä säilyttää teollisuudella insentiivin tehdä asiat mahdollisimman vähäpäästöisesti, koska jokaisesta säästetystä tonnista säästää yhtä paljon ja päästetystä kärsii yhtä paljon, meni tuotanto sitten vientiin tai ei.
Miksi ihmeessä suomalaisen teollisuuden pitäisi maksaa terästonnin tekemisestä päästömaksua, jos terästonni menee Yhdysvaltoihin? Yhdysvaltalainen tai venäläinen tehdas ei mitään päästöoikeuksia osta, jolloin päästökauppa tekee kovan paineen hiilivuotoon.
Ei tätä kannata kaikkiin jalkapalloihin ja sukkahousuihin laajentaa, mutta energiaintensiivisten bulkkituotteiden kohdalla tällä järjestelyllä poistetaan insentiivi hiilivuotoon.
Miten mallisi oikein toimii? Sanoit ensin, että viejä saa [tuontitulleihin verrattuna] saman määrän käyttöoikeuksia. Siten sanoit, että palautusta maksetaan vain “hyvän teknologian tason mukaan”. Et kuitenkaan ehkä tarkoita, että tuonnistakin perittäisiin vain “hyvän teknologian tason mukaan”. Ehkä noissa tariffeissa on ero.
Palautusten taso pitäisi määritellä niin, että myös ne kannustavat jatkuvaan päästöjen vähentämiseen, ja lopulta kai käytännössä nollaamiseen.
Pitäisi maksaa jonkinlaista päästömaksua myös Yhdysvaltoihin menevistä tuotteista, jotta päästöjä saadaan pienennettyä. Hiilivuoto pitää korjata muilla konsteilla kuin saastutusalella.
Pitää laajentaa myös pikkusälään, koska niidenkin tuotantoprosessi voi tuottaa päästöjä. Emme kai halua, että kaikki pikkusälä tulee jatkossa Kiinasta omien päästörajoitustemme vuoksi. Emmekä kai halua sitäkään vaihtoehtoa, että meikäläinen säläteollisuus jatkaa saastuttamista entiseen malliin.
Tariffien pitää olla samat kumpaankin suuntaan. Päästötaso pitää valita siten, että tullit ovat alan modernille laitokselle neutraaleja, huonolle laitokselle kalliita ja hyvälle edullisia. Se kannustaa hyvää teollisuutta Euroopassa.
Kaikki palautusten tasot kannustavat päästöjen vähentämiseen, koska palautus on samansuuruinen riippumatta päästöistä. Tällöin tietysti kannattaa minimoida tuotannossa tarvittavien päästöoikeuksien määrä. Jos oma tuotanto on erityisen hyvää, tuosta voi vielä jäädä vähän ylimääräisiä päästöoikeuksia käteen, jolloin vähäpäästöisyyteen kannattaa investoida.
Niistähän maksetaan ihan normaali päästömaksu tuotantovaiheessa. Kaikesta maksetaan. Mutta jos tuotanto menee päästömaksualueen ulkopuolelle, päästömaksujen palauttaminen ja ulkopuolelta tulevien tuotteiden päästömaksujen periminen parantaa kilpailuneutraliteettia.
Tässä suhteessa järjestelmä ei ole arvonlisäveroa ja tax free ‑järjestelmää ihmeempi.
Jos energiakustannuksen osuus lopputuotteen hinnasta ei ole merkittävä, on ihan turhaa vaivautua mitään tulleja rakentamaan. Suurimmat kilpailuongelmat ratkeavat sillä, että tärkeimmille energiaintensiivisille tuotteille säädetään tariffit.
Jos WTO ja protektionismisyytökset pelottavat, tariffit voi tehdä vielä vähän vähäpäästöisemmiksi kuin mitä realismi kertoo. Parempi korjata 80 % ongelmasta kuin ei ollenkaan.
Se ulkopuolinen teollisuus tosin silloim maksaa tuossa mallissa EU-alueen teollisuuden ominaispäästöjen mukaan, vaikka käyttäisi itse energiaa moninkertiasen määrän. Äärimmäisenä esimerkkinä, jos teollisuus olisi nollapäästöinen EUssa, mutta ei muualla (koska nollapäästöisyydestä saa maksaa investointeina tai jonkain muina kuluina), niin tariffin pitäisi olla nolla?
(Tämä kiistämättä sitä, että huonokin hiilitulli olisi oletettavasti parempi kuin ei tullia ollenkaan)
Mitään konstia päästä kiinni muualla olevan teollisuuden korkeapäästöisyyteen ei ole. Ainoa konsti on laittaa tariffit niin, että ne ovat realistisia.
Täydellinen ei tämäkään järjestely ole, mutta onpahan mahdollisesti vähiten epätäydellinen.
Ymmärtääkseni kuitenkin teollisuuden energiaintensiteetti ei vaihtele tärkeimmissä tuotteissa ihan hirvittävän paljon, erot ovat kuitenkin pikemmin kymmeniä prosentteja kuin kymmenkertaisia.
Oletan että “moderni laitos” tarkoittaa tässä laitosta, joka on saavuttanut päästömaksujen pakottamana taloudellisen optimin, jossa se ei enää maksa päästömaksuja, mutta sen kustannukset ovat nousseet modernisoinnin vuoksi.
Jotta EU:n oma vanha, nyt päästömaksuja maksava teollisuus ei joutuisi ulkopuolisten (samaa tekniikkaa käyttävien) tehtaiden yliajamaksi järjestelmän astuessa voimaan, kiintiömaksut eivät saisi olla suurempi rasite kuin tullit. Jotta järjestelmä kannustaisi päästövähennyksiin, kiintiömaksujen tulisi olla suurempia kuin tehtaiden modernisoinnin aiheuttamien kulujen. Jotta EU:n modernisoitu ja päästömaksuja maksamaton teollisuus ei jyräisi ulkopuolisten maiden teollisuutta niiden kotimarkkinoilla EU:n palautusten tuella, palutukset eivät saisi olla suurempia kuin modernisoinnin aiheuttamat kulut. Näiden perusteella tullien pitäisi olla suurempia kuin palautusten.
Tätä sääntöä voi kuitenkin yrittää kiertää. Voimme ajaa järjestelmää ylös varovasti niin, että laitoksilla on aikaa reagoida (=modernisoitua), ja noista kolmesta säännöstä ensimmäisen merkitys pysyy pienenä.
Edellä ehdotin, että palautusten taso ei saisi olla modernisoinnin kustannuksia korkeampi. EU ei siis tällä perusteella voi tähdätä nykyisen kaltaisten laitostensa suojelemiseen palautusten avulla, vaan vain modernisoitujen laitosten.
Oletin edellä, että nykyisen tasoisia laitoksia ei suojeltaisi täysin, eli niiden kilpailukyky laskisi alueen ulkopuolella. Vain modernisoitujen laitosten (jotka eivät maksa päästömaksuja) kilpailukyky turvattaisiin sataprosentisesti. (toistan jo itseäni)
Mutta eivätkö EU:n sälätehtaatkin ole tärkeitä. Osa niistä käyttää fossiileja niin paljon, että päästömalli vaikuttaa niiden kilpailukykyyn. Ei ole perusteltua ohjata tuotantoa alueen ulkopuolellekaan. Järjestelmää pitää soveltaa kaikkiin, jotka tuottavat saasteita ja jotka joutuvat järjestelmän vuoksi kärsimään kilpailusta EU:ssa tai alueen ulkopuolella. Valitettavasti kenttä on laaja. Ja tästä syystä järjestelmän pitää olla yksinkertainen.
WTO:ta ja muita vapaalaupasopimuksia kohtaan asenteeni on se, että hyvin perusteltuna, omaa teollisuutta liikaa sponsoroimatta, tllaiset toimet pitää hyväksyä. Ja jos muut eivät hyväksy, otetaan hieman takapakkia kaupan täydestä vapaudesta. Myös mainitsemani mahdollisuus palautusten ja tullien eri tasoihin voi tulla kyseeseen.