Lyhyt ja siksi puutteellinen vastaukseni HS-raadin kysymykseen on herättänyt sen verran vilkkaan keskustelun, että kirjoitan saman asian perusteellisemmin. Mitä tapahtuu, kun aiemmasta luokkayhteiskunnasta, jossa jokainen elää siinä ”kastissa”, johon on syntynyt meritokraattiseen yhteiskuntaan, jossa vanhempien status ei määrää lapsen tulevaa asemaa, vaan jokainen voi kilvoitella menestyksestä omien vahvuuksiensa pohjalta.
Aloitetaan äärimmäisistä oletuksista.
A: Täydellinen luokkayhteiskunta, jossa luokkien välillä ei ole liikkuvuutta
B: Täydellinen meritokratia, jossa vanhempien taustalla ei ole merkitystä ohi henkilökohtaisen kyvykkyyden.
1: Ihmisten välillä on lahjakkuuseroja ja ne periytyvät sataprosenttisen deterministisesti
2: Ihmisten välillä on lahjakkuuseroja, jotka määräytyvät satunnaisesti ja korreloivat vain osittain vanhempien lahjakkuuden kanssa.
Saamme neljä erilaista yhteiskuntaa.
A1: Luokkayhteiskunta, jossa ylemmän luokan edustajat ovat kyvykkäimpiä. (Tässä oletetaan, että historian kuluessa ihmiset ovat valikoituneet oikeisiin luokkiin)
B1: Täsmälleen samanlainen luokkayhteiskunta. Yhteiskuntaluokkien välillä ei ole liikkuvuutta vaikka voisi, koska lapset syntyvät siihen yhteiskuntaluokkaan, johon he ominaisuuksiensa mukaan kuuluvat
A2: luokkayhteiskunta, jossa eri yhteiskuntaluokissa on lahjakkaita ja vähemmän lahjakkaita jokseenkin samassa suhteessa. Haaskaa valtavasti voimavaroja
B2: Luokkayhteiskunta, jossa luokkien väliset erot ovat yhtä suuria kuin yhteiskunnissa A1 ja B2, mutta vanhempien sosiaalinen asema ei ennusta lasten asemaa vain osittain.
Vaihtoehdot A1 ja B1 eivät ole mielenkiintoisia, koska oletus deterministisestä periytyvyydestä on epärealistinen. Sosiaalisen liikkuvuuden olemassaolo osoittaa oletuksen epärealistiseksi. Se oli tarkoitettu osoittamaan, että koko kysymys meritokratiasta menettää merkityksensä, jos periytyvyys olisi niin voimakasta kuin jotkut olettavat.
Mielenkiintoista on verrata toisiinsa vaihtoehtoja A2 ja B2.
Vaihtoehto A2 on syntyvän lapsen kannalta epäoikeudenmukainen. Koko kansakunnan menestystä ajatellen se on myös aivan onneton, koska lahjakkuusreservejä haaskautuu valtavasti. Toisaalta sosiaaliset erot vaihtoehdossa vaihtoehto B2 saattavat olla suuremmat, koska yhteiskunnan pohjalle kasautuvat kaikki henkilökohtaiset onnettomuudet eikä alemmilla luokilla ole päteviä puolestapuhujia. En voi olla ajattelematta tätä, kun näen huono-osaisuuden kasautuvan ja periytyvän työttömyyden lisääntyvän. Tämä on meritokraattisen yhteiskunnan varjopuoli, mutta luokkayhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus ja lahjakkuusreservien haaskaus ovat vielä huonompi asia.
Toisinkin voi ajatella. Youngin kirja käänsi Britannian työväenluokan koulutusvastaiseksi, koska omista lapsista ei haluttu kasvattaa herroja ja luokkapettureita.
Seuraavaksi pitäisi avata se, mitä on “lahjakkuus” ja miten se periytyy, mutta liian pitkien jorinoiden välttämiseksi kirjoitan aiheesta omat postauksensa.
Olemme olleet jo jonkin aikaa jalostustilanteessa. Ei tarvitse olettaa 100% periytyvyyttä. Voitte itse laskea vaikutukset.
Alempien luokkien lahjakkuuksia ei juurikaan jää löytymättä, ja kun ihmiset pariutuvat suunnilleen samankaltaisten kanssa, meillä on kohta luokkayhteiskunta, jonka huippu on ominut lähes kaiken geneettisen potentiaalin, ettekä voi edes lämmitellä ajatuksella, että “onhan niitä kouluttamattomia nerojakin”. Pian ei nimittäin ole, ja kun nykyään hyvinvointivaltiossa ainoa valintaetua antava tekijä on pelkkä raaka lisääntymisnopeus (r‑strategia), ei tarvitse olla Einstein huomatakseen tuloksen.
Osmo:
Ai satunnaisuus maailmassa on epäoikeudenmukaista? Mistä sä tän päättelit? On tosi turhauttavaa, ku aina kaikki luulee olevansa niin oikeudenmukaisia ja vastustajien niin epäoikeudenmukaisia.
Eiks olis parempi sanoo, että hyvinvointi lisääntyy, jos syntymäarpajaisten varianssia pienennetään ja jättää epäoikeudenmukaisuuspuhe niille, joilla ei oo oikeita argumentteja?
Lahjakkuus (mitä lajia se onkaan) periytyy vähän Gaussin käyrä ‑tyyppisesti. Todennäköisimmin lapsi on samaa tasoa matematiikassa, urheilussa tms. kuin vanhempansa keskimäärin, mutta vaihtelua on kellokäyrän tyyppisesti.
Siis aivokirurgille ja matematiikan professorille voi syntyä vähemmän fiksu lapsi, mutta se on epätodennäköistä. Samoin siivoojalle ja roskakuskille voi syntyä huippuälykäs lapsi, mutta epätodennäköistä sekin on.
Suurvallan ja Suomen kaltaisen pienen maan välillä on myös merkittävä ero miten suhtautua ihmisiin. Suurvallalla on varaa haaskata kyvykkyyttä, pinellä maalla siihen ei ole mahdollisuutta.
Suomen pienenä maana on pärjättävä niillä ihmisillä ja sillä kyvykkyydellä, joka täällä sattuu olemaan saatavilla. Silloin ihan jokaisen kansalaisen tekemisellä on arvoa ja se yritetään myös saada kaikkien hyväksi.
Sota-ajan opetus kansalliseen perintöömme hyvässä mielessä oli se, että ymmärrettiin ihan jokaisen ponnistuksen, pienen ja suuren arvo.
Meritokratia — kun se tarkoittaa myös jonkinlaista fiksutta — on myös yhteiskunnan pohjaosan arvostamista ja ennen muuta mahdollisuutta edetä myös pohjalta iästä ja menneisyydestä riippumatta.
Demokrtaia ja meritokratia ovat lähellä toisiaan, ne antavat jokaiselle mahdollisuuden ja valinnanvapauden.
Älykkyydestä: käsitykseni mukaan (voi toki olla, että elän jossakin umpiossa) huomattavasti yli 50% väestöstä on riittävän älykästä hankkimaan maisterin paperit. En voi mitenkään pitää sitä, että on tavallinen ja osa keskiluokkaa lahjakkuutena tai erityisenä valikoitumisen aiheena.
Eikö nykyään ole enmmänkin ongelma, että saataisiin motivoituneita hakijoita ns. ei-kunnianhimoisille aloille? Toki on sitten se ei-keskiluokkainen joukko, joka on jo toista sukupolvea voimakkaasti syrjäytymässä, mutta tällä ei liene suurta tekoa sen kanssa, että älykkäin osa väestöstä tuskin tulee tulevaisuudessa lisääntymään heidän kanssaan.
Vaikka koulutus on kaikille ilmaista ja sitä kautta on mahdollisuus tehdä luokkaretki ylös (tai alas), niin silti juuri koulutus alkaa muodostaa ainakin tulevien luokkaerojen taustan.
Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla asuminen eriytyy kiihtyvällä tahdilla. Perinteinen vuokra-asuminen kontra omistusasuminen menee jossain määrin edelleen luokkarajojen mukaan, mutta yhä enemmän omistusasumisen osoite alkaa olla noita luokkaeroja aiheuttavaa. Vuokratalojahan on ripoteltu ympäri kaupunkia.
Helsingin poliitikkojen aikaansaman törkeän asuntopulan (kiitos siitä Osmollekin) seurauksena hyväksii koettu osoite korreloi suoraan asuntojen hintaan, ja asuntojen hinta on karannut joillakin alueilla (Helsingissä jo lähes kaikkialla) niin ylös, että niihin ei edes perinteisellä keskiluokalla ole enää varaa. Näin syntyy haluttuja eliittialueita ja toisaalta väheksyttyjä lähiöitä. Ilmiö heijastuu sitten eri alueiden peruskoulujen statukseen ja haluttuuteen, eriarvoistuminen alkaa jo ala-asteella ja jatkuu läpi nuoren kouluiän. Kaikilla vanhemmilla kun ei ole varaa hakeutua halutuimpien koulujen oppilaaksiottoalueille asumaan.
Helsinkiläisen kaupunkisuunnittelun luulisi pyrkivän ihan muuhun kuin luokkaerojen kasvattamiseen, mutta nyt kaupunkisuunnittelun heikko taso on yksi eriarvoistumista lisäävä tekijä.
Osmo:
Siis oletat, että ennen luokkien lukitusta ihmiset on valikoitunu luokkiin potentiaalinsa pohjalta? Mun mielestä parempi oletus olis ollu, et ne on valikoitunu sinne vaan osittain potentiaaliaan vastaavasti ennen luokkien lukitusta.
Ja vaikka tekis ton sun oletuksen, ei A1 ja B1 oo sama. A1:ssä luokat ei reagoi olosuhteiden muutoksiin mut B1:ssä reagoi. Kun jonkin yksilöllisen ominaisuuden arvo kasvaa olosuhteiden muuttuessa, sitä ominaisuutta omaavat yksilöt nousevat hierarkiassa ylöspäin B1:ssä mutta ei A1:ssä.
Käypä Osmo joskus kirjastossa, ja lukaise mietteitäni länsimaisesta kehityksestä — aika paljon laajemmalta jaksolta kuin, mitä tässä teet.
Minua on syytetty kapea-alaisuudesta teoriassani, mutta kyllä perusteista on aika ajoin puhuttava.
Nyt ne on kohta unohdettu länsimaissa.
Menestyksemme *ei ole* näin kevyissä kantimissa… ja pidemmällä tähtäimellä vain poliittisesti setvittävissä.
Pieneksi virikkeeksi: Nobelisteista 20% on vuosikymmeniä tullut juutalaistaustalta… ja juutalaisia on 0,2% ihmiskunnasta.
Uutta orientoitumista Uudelle Vuodelle!
Päiviö Latvus
Kuten Osmo mainitsi Englannin työväenluokasta, oman ryhmän asenteet voivat olla monen lahjakkaan menestyksen tiellä. Amerikassa japanilaistaustaisia on syrjitty jopa enemmän kuin mustia, heidät mm laitettiin leireille sodan aikana. Kovalla työllä ja äärimmäisellä koulutusmotivaatiolla he ovat kuitenkin nykyään enimmäkseen ylintä keskiluokkaa.
Englannissa on taas valtava ero intialais- ja pakistanilastaustaisten välillä (osin sama kulttuuri, eri uskonto.) Intialaiset saavat yhden lapsen, joka lukee itsensä tohtoriksi. Pakistanilaiset saavat monta lasta, ja elävät tukien varassa.
Myös täällä kotisuomessa mustalaiset/romanit ovat yliedustettuina tangokuninkaissa ja aliedustettuina lääkäreissä. Tämä tuskin johtuu geensitä vaan kodin ja perheen haluista.
Korrelaatio vanhempien lahjakkuuden kanssa voi toki syntyä joko geneettisten tai ympäristötekijöiden vaikutuksesta, ja näiden suhteellinen osuus vaihtelee huomattavasti ympäristöstä riippuen. Tästä lienen Osmon kanssa samoilla linjoilla, mutta alan tutkijana selitän hieman tarkemmin, miksi ominaisuuksien periytyvyys ei ole mikään ihmisgeneettinen vakio. Ominaisuuden välinen variaatio (Vtot) ihmisten välillä jaotellaan klassisesti näin (lisätietoja löytää mm. epidemiologian ja genetiikan oppikirjoista):
V(tot) = V(gen) + V(ymp)
Tässä siis V(gen) kuvaa kaikkia ihmisten välisiä geneettisiä eroja, jotka vaikuttavat kyseiseen ominaisuuteen. V(ymp) taas kuvaa kaikkia ihmisten ulkoisiin olosuhteisiin, ravitsemukseen, kasvatukseen, jne. liittyviä eroja. V(gen) ei käytännössä juurikaan muutu sukupolvesta tai ympäristöstä toiseen, vaan riippuu kunkin ominaisuuden syntyyn vaikuttavista biologisista mekaneismeista. V(ymp) taas vaihtelee huomattavasti, ja sen mukana myös V(tot).
Kuvitteellinen esimerkki vaikkapa ihmisten pituudesta, sanotaan että V(gen) = 2 yksikköä
Suomi 1900 — huomattavia eroja ravitsemuksessa:
V(tot) = 10 yksikköä
10 = 2 + 8 , joten kokonaisvariaatiosta 20% on geneettistä, eli pituuden periytyvyys (heritabiliteetti) on 20%.
Suomi 2010 — käytännössä tuskin kenenkään pituuskasvu jää vajaaksi heikon ravitsemuksen takia:
V(tot) = 5 yksikköä
5 = 2 + 3 , joten kokonaisvariaatiosta 40% on geneettistä, eli pituuden periytyvyys (heritabiliteetti) on 40%.
Sama pätee mm. lahjakkuuteen, miten se nyt sitten määritelläänkään. Länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa lahjakkuuden tai esim. koulutustason eroista paljon suurempi osuus selittynee geneettisillä tekijöillä kuin aiemmin. Kuten Osmo kirjoitti, alemmissa luokissa lienee jatkuvasti vähemmän todellisia lahjakkuuksia, koska heillä on nykyään mahdollisuus kouluttautua ja siirtyä yläluokkaan.
Henkisten ominaisuuksien periytyvyys on monille punainen vaate, mutta ei siinä pitäisi nähdä aihetta minkäänlaiseen syrjintään. Jos ihmisen lahjakkuuden määrää ympäristö eikä perimä, niin sehän vasta tarkoittaisikin, ettei huonoihin olosuhteisiin syntyvällä lapsiella olisi mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Satunnaisvariaatio on sitä paitsi suurta — lahjakkuuteen vaikuttavat niin monet geenit ja niin monenlaiset ympäristötekijät sekä näiden vuorovaikutus, että lahjakkuuden korkeahko periytyvyys ei silti tarkoita, että yksilön lahjakuus olisi ennustettavissa vanhempien perusteella.
Sanottakoon vielä, että lahjakkuudella ja ihmisarvolla ei tietenkään ole mitään tekemistä toistensa kanssa — kaikilla on paikkansa tässä yhteiskunnassa ja ihan sama arvo ihmisinä.
Hyvä yhteiskunta on lisäksi joustava, adaptiivinen ja robusti. Koska tulevaisuutta ei voi tietää tarvitaan monelaisia ihmisiä ja kyvykkyyksiä.
Esimerkiksi Suomi aivan perustellusti satsasi tietotekniikan osaamiseen. Samaan aikaan toki tarvitaan betonitekniikan ja korjausrakentamisen osaajia.
Moniarvoinen ja monikyvykkyyksinen yhteiskunta pystyy sopeutumaan tuleviin muutoksiin nopeasti. Hyvä koulutuspohja tarkoittaa myös sitä, että ihmsille annetaan valmiuksia uudelleenkouluttautua nopeasti uusien mahdollisuuksien luomien tarpeiden mukaan.
Tämä tarkoittaa sitä, että ‘meritokratia’ ei ole yksiulotteista touhua, jossa ihmiset ovat jonossa vertailtavina.
Kaikkien työn sisällt vaihtuvat elämän aikana kattavati, jolloin joustavuus on hyödyllistä yhteiskunnalle ja ihmiselle itselleen.
Koulutuspoliittinen erikoisusu ovat AMK:ien kouluttamat amk-taitelijat, jotka eivät ole siis tarpeeksi lahjakkaita taideyliopistoihin eivätkä oikein pysty hankkimaan toimeentuloaan taiteella. Olisiko ollut fiksumpaa yhteiskunnalle kouluttaa ennemmin taiteen harrastajia, joilla on koulutusta taiteessa mutta myös jossain muussa? (AMK:n tulomalli perustuu sisään saataviin opiskelijoihin, jolloin amk-taitelijakoulutuksella saadaan tupa täyteen rahaa taloon tuovia opiskelijoita.)
Virtanen kirjoitti: Lahjakkuus Samoin siivoojalle ja roskakuskille voi syntyä huippuälykäs lapsi, mutta epätodennäköistä sekin on.
Nyt menit metsään. matikan professori on ilmeisen älykäs, ja lapset keskimäärin myös. Sen sijaan siivooja ja roskakuski voivat hyvin kuulua Mensaan, mutta heidän kunnianhimonsa tai jotkut muut ominaisuudet eivät ole professorilta vaadittavalla tasolla.
Mikähän mahtaa olla pointti siinä, että B määritellään täydelliseksi meritokratiaksi ja kuitenkin B2 yllättäen onkin luokkayhteiskunta? B:n määritelmään nähden on outoa että B2:ssa ylipäätään on mitään luokkia, joiden kesken voisi olla luokkaeroja. Onko blogisti ajatellut että kyvyttömät muodostavat oman luokkansa ja kyvykkkäät omansa? Siinä tapauksessa ei olisi lainkaan samanlaista vaaraa luokkasorrolle, sillä jokaisella kyvykkäällä olisi myös kyvyttömiä ystäviä ja sukulaisia, joihin sorto kohdistuisi. Sanoisin, että blogin johtopäätös B2:n mahdollisesti suuremmista sosiaalisista eroista kuin A2:n on hataralla pohjalla, tai vähintäänkin epäselvästi ilmaistu.
Tuohon sisältyy aika vanhakantainen oletus, että “vähäarvoisemmissa” ammateissa ei voisi olla älykkäitä ihmisiä. Osin siitähän tässäkin on kyse: mitkä tekijät vaikuttavat ihmisten sijoittumiseen työelämässä ja yhteiskunnassa. Nykyaikaisessakin yhteiskunnassa on älykkäitä ihmisiä, jotka ovat vähemmän arvostettuissa ammateissa tai jopa työelämän ulkopuolella esimerkiksi omien valintojen, sairauden tai ulkoisten tekijöiden seurauksena.
Älykkyden noin vahvaan periytymiseen en ota kantaa, sen jätän sen alan tutkijoille, mutta onko sinulla tuon väitteen taakse jotain lähdeviittausta?
Eri ammateissa toimivilla on erilainen keskimääräinen älykkyys. Älykkyys asettaa toisaalta rajoja sille missä ammatissa voi toimia ja toisaalta suuntaa ihmiset sopivan vaativille aloille.
Toki siivoja ja roskakuski voivat olla huippumensalaisia, mutta se on erittäin epätodennäköistä. Ja toisaalta epätodennäköistä on sekin, että ihan tavallisen ei-lahjakas siivooja ja roskakuski saisivat huippuälykkään lapsen.
Tämä kuva antaa aika hyvin suuntaa ammatti ja äo ‑keskusteluun.
http://www.iqcomparisonsite.com/Images/OccsX.jpg
On loogisesti mahdotonta, että yhteiskuntaluokkien raja-aidat poistuivat, mutta eivät poistuneetkaan. Voidaan kyllä ajatella, että ne poistettiin ja pystytettiin myöhemmin uudestaan.
Tarvitsemme hyvinvointivaltion ja julkista työllistämistä. Siniset poliitikot ovat purkaneet molempia.
Periytyminen ei ole ihan kellokäyränomaista vaan vinoutunut kohti keskiarvoa. Jos huippuälykkäät tekevät sata lasta, lasten älykkyys jakautuu kyllä suurin piirtein kellokäyrän muotoisesti, mutta huippukohta eli keskiarvo asettuu hieman alle vanhempien tason (tai vanhempien keskiarvon jos eivät ole samat).
Kirurgin ja matemaatikon lapsi saa varmasti älykkyysgeenit, mutta tietysti raskausajan myrkytys tms. voi pilata kaiken. Siivoojan ja roskakuskin huippuälykäs lapsi on täysin mahdollinen, jos syy siivoojan ja roskakuskin ammatinvalintaan on ollut lahjakkuuksia tuhlaava sääty-yhteiskunta.
50 prosenttia on ÄO 100:n yläpuolella. Suurin piirtein se menee lukioon ja sen alittavat ammattikouluun.
Väittesi on että ÄO about 85–90 riittäisi maisterin papereihin? Väittäisin että useimmissa tiedekunnissa tuottaisi melkoisia vaikeuksia opinnoissa. Mutta onhan taiteen maistereita. Naistutkimuksessakin on tiettyä käsittämätöntä sisäistä logiikkaa, joka saattaa edellyttää 90–100, mutta ehkä filologioissa riittää kielipää ja perslihakset.
Ei aivan. Lapsi on todennäköisemmin aina keskimääräisempi kuin vanhempansa. Pitkille vanhemmille syntyy toki keskimääräistä pidempiä lapsia, mutta silti keskimäärin vanhempiaan lyhyempiä. Satunnaisvaihtelu ajaa keskimääräisyyteen, koska poikkeuksellisten geenien periytyvyys on epätodennäköisempää kuin tavallisten.
En tiedä miksi näin on, mutta käsittääkseni pituuskasvun osalta asia on tiedossa, ja melko varmasti liittyy myös muihin perintötekijöihin. Liittynee siihen, että varsinaiset ominaisuudet ovat monimutkaisten yhdistelmien tuloksia, ja geenimateriaalista syntyy siis aina todennäköisemmin tavallisia yhdistelmiä kuin poikkeuksellisia, vaikka vanhemmilla olisikin sattunut poikkeuksellisia yhdistelmiä.
Tässä ei tietenkään oteta luonnonvalintaa huomioon, minkä vuoksi poikkeukselliset ja menestyvät yksilöt ovat pitkällä aikavälillä pärjänneet lopulta paremmin. Evoluution aikavälit ovat joka tapauksessa niin pitkiä, että sosiaalisen ja teknologisen kehityksen vaikutus liikkuu ihan eri sfääreissä.
Lisäksi tässä ei oteta sitä ympäristötekijää huomioon. Vanhempiaan geneettisesti heikompi materiaali (sanavalinta leikittelevä) voi silti pärjätä paremmin, kun saa muuten massiivisesti paremman lähtökohdan. Siksi lahjakkuuden keskimääräisyyden tendenssi voi olla vaikeasti havaittavissa ja todistettavissa; pituuskasvussa se näkyy helpommin, koska nykyajan yhteiskunta on ravitsemukseltaan niin tasa-arvoinen.
Ihan huuhata Marko. Amiksesta pääsee myös yliopistoon ja jotkut niin tekevät. Yliopistosta päädytään niin tarjoilijoiksi kuin siivvoojiksi ja puhelimyyjiksi.
Aimkseen mennään myös kun on jokin käsitys siitä mitä haluaa tehdä, amateemisetn vanhempien tekemisiä pitää typerinä tai vain sattuu murrosikä sopivasti rajoittamaan valintoja. Lukioon mennään kun ollaan hämmentyneitä, eikä siellä sitten osata oikein valita mitään tai kirjoitetaan pitkästä matikasta appro.
Onnelisimpia ovat ihmiset, jotka ovat itse tehneet valintojaan. Ihmisiä on monelaisia.
Kaikilla aloilla on hyvää ja huonoa tutkimsuta, myös naistutkimuksessa (tai gener studies kännettynä sukupuolitutkimuksess) ja fysiikassa. Nuoremilla tutkimussuunnilla yleensä on enemmän geneettistä vaihtelua, siis myös huonojakin ideoita. Alan valinta korreloi varsin vähän mitattavan älykkyyden kanssa kuten myös onnellisuuden kanssa.
Pientä älykyyttä vaatii huomata, että se 50 sukupolvea laboratorion banaanikärpäsiä on ihmiselämässä sellaiset 1 500 vuotta. Täällä elämme luolamiesten ja ihmisapinoiden geeniperinnöllä.
1% ikäluokasta koulutetaan lääkäreiksi. Markon ideana se tarkoittaa, että sen verran on yli 120 ÄO:n omaavia.Meistä normaali-ihmisitä se tarkoittaa, että sen verran on varaa ja tarvetta kouluttaa lääkäreitä Suomessa.
Ihmisten onnellisuuden ja yhteiskunnan kannalta on hyvä, että erilaisia kokemuksia ja taustojaomaavilla on mahdollisuus päästä lääkäriksi tai ihan miksi tahansa, jos kyvyt ja motivaatio riittävät.
Pienessä maassa ei ole varaa hukata ihmisiä. Ode aivan oikein korostaa lapsia ja nuoria ei auta jättää oman onnensa nojaan, jos vahemmilla ei ole varaa valita kallista asuinpaikkaa.
Kolukaveristani muutama professoriperheen jälkeläinen on päätynyt pölynimurikauppiaaksi ja vastaaviin hommiin. Lisäksi viina ja huumeet tasoittavat “luokka” periytyvyyttä. Osa taas on päässyt varsin vaatimattomsita oloista pitkälle.
Marko Hamilo:
Löytyy myös paljon alisuoriutujia, esim. tohtoreita ja opintonsa keskeyttäneitä jatko-opiskelijoita, jotka työskentelevät siivoojina ja lehdenjakajina päätettyään opintonsa.
Itse kuulun älykkyydestäni huolimatta selvästi alaluokkaan eikä minulla ole koskaan mitään mahdollisuuksia nousta kuin korkeintaan alempaan työväenluokkaan eli tekemään erilaisia helppoja, huonosti palkattuja hanttihommia. Opiskelen tällä hetkellä Helsingin yliopistossa ja olen saanut erinomaisia arvosanoja ja kehuja vähäisestä panostuksestani huolimatta.
Jos onnistun jonain päivänä lisääntymään, teen sen todennäköisesti alaluokkaan tai alempaan työväenluokkaan kuuluvan älykkään henkilön kanssa.
Marko Hamilo kirjoitti:
”50 prosenttia on ÄO 100:n yläpuolella. Suurin piirtein se menee lukioon ja sen alittavat ammattikouluun.”
Asia ei ole aivan näin yksioikoinen. Tytöistä 60 % käy lukion, eikä välttämättä fiksuin 60 %. 40% pojista käy lukion. Monille pojille ammattitutkinto tarjoaa leveämmän leivän ja monipuolisemman työn kuin lukiokoulutuksen antama. – Sähkömiestuttuni tekee hommansa nopeasti ja varmasti. Vuosi sitten hän oli 2 kuukautta Aboa-asemalla Etelämantereella suorittamassa sähköasennuksia.
Mutta onko sillä lahjakkuudella 99% väestöstä edes niin väliä? Se paljon puhuttu tietotyö nyt esimerkiksi mitään ihmeellisiä hengenlahjoja vaadi, muutamia erikoisaloja lukuunottamatta tietotekniikka esimerkiksi on hyvin yksinkertaista, jopa insinööritkin ymmärtää sitä.
Ainakin ohjelmointityössä parhaimpien ja huonoimpien koodareiden tuottavuudessa voi olla luokkaa tuhatkertainen ero. Rohkenisin mennä väittämään, että tuo ero johtuu pääosin ellei jopa täysin lahjakkuuseroista.
Aika moinen osa tietotekniikan alan yritysten ongelmista mm. viivästyneiden projektien ja valtavien bugimäärien suhteen johtuneekin siitä, että isoissa organisaatioissa ohjelmoijat (ynnä ohjelmistosuunnittelijat jne.) koitetaan pakottaa samaan muottiin, joka ei sovi kenellekään. Lahjakkaimmat polttavat proppunsa jäykkään systeemiin välittömästi ja vaihtavat työpaikkaa — kun taas atk-merkonomitason peruskoodarit yksinkertaisesti ymmärrä mitä ovat tekemässä.
Alan kannalta olisi tietysti hienoa, jos joku joskus keksisi miten ohjelmistoja voitaisiin oikeasti tuottaa kuin halpaa lenkkimakkaraa. Itse olen kuitenkin vähän skeptinen, että sellainen tulisi ikinä onnistumaan.
Sinänsä voisi kyllä vähän kysellä julkisen sektorin roolia ohjelmistoteollisuuden merkittävänä asiakkaana. Nythän lähes kaikki tarjouskilpailut laaditaan tieten tahtoen siten, että tarjouksen voi käytännössä jättää vain ne pari jatkuvasti sutta ja sekundaa tuottavat isot “makkaratehtalijat”. Ehkä piennille ja innovatiivisille firmoille voisi edes joskus antaa mahdollisuuden.
Ilman raja-aitojakin ihmiset voivat ryhmittyä. Tämä on asia, jota tuntuu olevan vaikea hyväksyä ja ymmärtää, niin vaikea, että “naisten euro on 80 senttiä”-läppä edelleen elää, vaikka se on jo vuosikymmenen ajan tiedetty täysin virheelliseksi.
Oletetaan, että lähdetään tilanteesta, joissa ihmiset kasvatetaan 18-vuotiaaksi asti eräänlaisessa laatikossa. Laatikko toimii niin, että se estää ihmistä kasvamasta pidemmäksi kuin mitä laatikon pituus on. Jos ihminen ei kasva niin pitkäksi, että hän täyttää laatikon, viimeisen kolmen vuoden aikana hänet väkisin venytetään sen mittaisiksi. Populaatiossa laatikot ovat (osapuilleen) normaalijakautuneet.
Kun ihmisten kasvattaminen laatikoissa sitten lopetetaan, ja pituus edelleen on normaalijakautunut, väitteesi mukaan he siis kuitenkin edelleen kasvavat laatikoissa, koska muu olisi “loogisesti mahdotonta”?
Ei. Poikkeuksellisten geenien periytyminen on tarkalleen yhtä todennäköistä kuin kaikkien muidenkin. Jokainen geeni periytyy tai sitten ei ja todennäköisyys on aina 50/50. Pituuden ja älykkyyden kaltaisiin monimutkaisesti aineenvaihdunnasta ja kehityksestä riippuviin fenotyyppin ominaisuuksiin vaikuttavat geenit sijaitsevat vähän missä sattuu, joten iso osa niistä on toisistaan riippumattomia.
Se, että joku on poikkeuksellisen älykäs, tarkoittaa, että hänellä on harvinainen geeniyhdistelmä. Käsittääkseni monet älykkyyteen (ja pituuteen) vaikuttavat geenit toimivat niin, että älykkyys maksimoituu heterotsygoottisessa yksilössä, eli silloin kun yksilöllä on kaksi eri alleelia samasta geenistä. Kahden (samalla tavalla) heterotsygootin lapsista puolet on heterotsygootteja ja puolet homotsygootteja annetun geenin suhteen. Jos vanhemmat ovat poikkeuksellisen älykkäitä (tai pitkiä, pl. jotkut sairaudet), heillä on näitä heterotsygoottisia geenipareja monta, joten lapset ovat (lähes) väistämättä keskimääräisempiä kuin vanhempansa.
Kyse on siis yhdistelmästä, ei yksittäisestä geenistä. Ja juuri siksi populaatiossa esiintyy variaatioita paljon. Joissain suvuissa voi olla paljon poikkeuksellisen älykkäitä yksilöitä, mutta silti niissä on aina myös paljon keskinkertaisuuksia.
Varmaan noinkin, en ole suoranaisesti koodauksen kanssa niin paljoa tekemisissä. Mutta toisaalta, minun käytännön kokemus on että saman asiantuntijan tuottavuus vaihtelee riippuen siitä mitä, missä ja miten päätyy tekemään nollasta sataan. Voi olla että pykää vuoden jotain eikä tule mitään, voi olla että toinen vastaava asia hoituu parissa päivässä. Tällaista on vähän vaikea selittää henkilökohtaisilla ominaisuuksilla.
Hieman tätä tarkoitan. Mutta kun tuohon on syynsä. Perinteinen koodariperspekitiivi on toiminnallisuus, softa tekee jotain. Siinä vaiheessa kun sillä softala esimerkiksi pyöritetään liiketoimintaa niin tuo ei nyt vaan riitä, pitää jotenkin varmistaa että se softa pyörii nyt ja tulevaisuudessa, vaikka muut järjestelmät yllä muuttuu. Siitä softasta pitää tarvittaessa päästä eroon, jos esimerkiksi sen toimittaja menee konkkaan, rupeaa rahastamaaan liikaa, palkkaa huonommat koodarit, tms. Sitä softaa pitää pystyä muuttamaan jos se liiketoiminta muuttuu. Ja niin edelleen.
Tuo edellyttää prosesseja, dokumentaatiota ja muita formaaleja painajaisia. Olkoonkin että sitä byrokratiaa on aivan liikaa ja sen on useimmiten vielä pahempaa kuraa kuin softa keskimääriin, niin jotain kuitenkin tarvitaan. Ja se jotain tehdään pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan, ja varmuuden vuoksi vielä reilusti alle. Mistä varsinkin ne fiksummat tyypit sitten turhautuu, se stereotyyppi yksinäisestä väärinymmärretystä nerosta ei ole ihan vailla todellisuuspohjaa.
Vastaavan esimerkin saa vaikka urheilusta. Jääkiekkojoukkueen nelosketjun vasen laita joka pelää neljä minuuttia pelissä rikkovaa roolia, voi olla taidoiltaan vaikka ihan yhtä hyvä kuin ykkössentteri, mutta sillä ei ole juuri mitään merkitystä koska tusinakiekkoilija suoriutuu tuosta roolista ihan yhtä hyvin. Ja todennäköisesti paremmin, koska osaa asennoitua rooliin joka on hänen kykyjensä rajoissa. Ero on vaan siinä että jokaista ykkössentteriä kohden jääkiekkojoukkueessa on yksi nelosketjun vasen laita, kun taas muilla elämänaloilla tarve on pikemminkin 1:100.
Sähköasentajan koulutus kestää kolme vuotta. Eli suoraan peruskoulun penkiltä ammattikouluun mennyt nuori on valmis työelämään, kun ikätoverinsa saa vasta valkolakin. Ainakin pääkaupunkiseudulla työllistyminen on aika taattua ja rakennuksilla ahkera, nopea sähköasentaja voi päästä hyvässä urakassa yli 60.000 euron vuosiansioihin normaalilla kahdeksan tunnin työajalla. Rakennuksilla oppii yhtä sun toista muistakin rakennustöistä ja niinpä monet sähköasentajat rakentavat itse talonsa. Muutaman vuoden asumisen jälkeen talosta saaduilla myyntivoitoilla toinen talo alkaakin olla jo velaton. Siinä on monille akateemisille haastetta.
“Tämä kuva antaa aika hyvin suuntaa ammatti ja äo ‑keskusteluun.
http://www.iqcomparisonsite.com/Images/OccsX.jpg”
Aika mielenkiintoinen, hajonta näyttää olevan suurta eri ammetissa ja niinpä trukkikuskin älyllä voi aivan yhtä hyvin työskennellä finanssiasiantuntijana
Tai 95 ÄO:lla professorina
Keskiarvojen hajontakin on jos luin oikein taulukkoa vain n 20 pinnaa ja yleisimpien ammattien kohdalla vain 10 pinnan luokkaa
Nyt alkaa menemään ehkä vähän offtopikiksi…
Sanotaan nyt ensimmäiseksi, että on toki olemassa “koodarineroja”, joiden valtavasta tuottavuudesta ei vältämättä ole juuri hyötyä vaikeaselkoisuuden, uudelleenkäyttökelvottomuuden yms. vuoksi. Tämä on kuitenkin vain osatotuus.
Ohjelmistoalan yleisnerot pystyvät yleensä aivan hyvin hahmottamaan kaikki ohjelmiston elikaaren vaiheet ja ohjelmistoprosessin vaatimukset. Yleensä ne vähemmän tuottavat “aateekoo-merkonomit” ovat niitä, jotka pitävät mm. versionhallinnan käyttöä kiusantekona ja toteuttavat oman pikkuruisen ohjelmistopalasensa menemällä siitä mistä aita on matalin (heidän omasta vinkkelistä nähden).
Ongelma ohjelmistotuotannon prosessien laatimisessa onkin siinä, miten laatia säännöt siten, etteivät fiksut idiootit löydä keinoja soveltaa prosessia sille asetettujen tavoitteiden mitätöimiseksi. Ainoa taatusti toimiva ratkaisu olisi ohjemiston määritteleminen niin yksityiskohtaisesti, ettei määrittelyjä voisi tulkita väärin. Tämä taas on järjetöntä, koska ohjelmiston määrittelijä yleensä pystyisi koodaamaan itse ohjelmiston osan nopeammin kuin kirjoittamaan idiootin kestävän speksin.
Tätä voi sitten verrata parhaisiin koodareihin (tai siis ennemmin tietotekniikan yleisneroihin), joille riittää speksisksi “jotain tällaista pitäisi olla…” — ja tuloksena on kuitenkin selkeä, hyvin dokumentoitu, uudelleenkäytettävissä oleva jne. ohjelmisto.
Ehkä osa ongelmasta on siinä, että monet näkevät ohjelmistotuotannon jonkinlaisena modernina liukuhihnatyönä — liukuhihna tuo avokonttorissa istuvalle koodarikulille speksin pienestä ohjelmistomodulista, kuli koodaa modulia hetken ja laittaa tulokset takaisin liukuhihnalle eteenpäin vietäväksi. Näin se kuitenkaan toimi, koska itseasiassa kaiken suorittavan yksinkertaisen “koulutetun apinan” työn suorittaa tietokone ja alimman tason koodaajaakin pitäisi verrata lähinnä suunnittelutiimin jäseneen — jolla pitäisi olla joku käsitys siitä mitä ollaan tekemässä.
Luokka-asema liittyy paljon sosiaaliseen verkostoon. Siksi en voi kuvitella, että tämä melko hyvin sekoittunut Suomi ajautuisi spontaanisti joksikin äärimmäisen eriytyneeksi kulttuuriksi, jota voisi verrata kastilaitokseen.
Ei sähkömiehen elämä ole ihan niin auvoista kuin mitä Jouko Ollila kirjoitti.
Vesa on kyllä on kyllä aika poikkeuksellinen tyyppi. Kuten hänen kansakoulupohjalta teknisessä koulussa opiskellut isänsäkin, joka kertoo mainioita tarinoita neuvostoliittolaisista ydinvoimaloista jossain Uralin takana.
Ei tietysti kaikkien, mutta esimerkkini mukaisia tapauksia on. Itsekin tiedän useampia.
Pätevä yrittäjä pääsee miljoonien vuosiansiohin.
Eli kyseessä pitää todellakin olla nopea sähköasentaja ja huippu-urakka, ei tavanomainen sähköasentaja ja tavanomainen omakotitalo.
Lienee päivänselvää että huiput pärjäävät alalla kuin alalla, siivoojanero perustaa oman siivousfirman ja vetää haulit himaan, kirjailijoiden ykkösnimi myy miljoonilla kun taas tusinakirjailija ei elä työllään.
Sähköasentajat lienevät parturi-kampaajien ohella innokkaimpia yrityksen perustajia ammattikoululaisista ja luonnollisesti yrittäjän tulonmuodostus on erilainen kuin palkollisen, mutta se on ihan eri tarina. Pointtini on se, että ammattikoulua arvostetaan aivan liian vähän. Sitä kautta saa kelpoammatin suhteellisen lyhyellä opiskeluajalla ja joillakin aloilla palkka on ihan kilpailukykyinen moniin akateemisiin ammatteihin verrattuna.
Toki tuohon mainitsemaani yli 60.000 euroon yltävät vain harvat. Veikkaan, että pääkaupunkiseudun rakennustyömaille puhtaasti urakkaa tekevien sähköasentajien keskimääräiset vuosiansiot pyörivät reilussa 40.000 eurossa. Tähän kun lasketaan päälle vielä se, että sähköasentaja on ehtinyt helposti olla työelämässä 6–10 vuotta ennen kuin akateeminen astuu valmistuneena työelämään, akateemisella pitää olla paljon keskimääräistä korkeampi palkka, että ohittaa urakkasähkärin elinikäisissä ansioissa. Työn mielekkyyteen en ota mitään kantaa suuntaan tai toiseen.
Syyttäjänvirastossa näemmä ainakin pyritään huolehtimaan jälkeläisten pysymisestä samassa kastissa vanhempiensa kanssa:
http://www.finlex.fi/fi/viranomaiset/foka/2011/20111769
Tämä ei toki yllätä ketään. Esimerkiksi ministeriöissä virkanimitys on usein sovittu jo kauan ennen kuin virka julistetaan haettavaksi. Huolestuttavaa on se, että syyttäjänvirasto teki kaiken avoimesti. Maan tapa on jo niin syvällä rakenteissa, ettei menettelyssä nähty enää mitään väärää. Kulisseissa omien suosiminen on toki jokapäiväistä. Julkisella puolella nepotismi on saavuttanut jo vakavanlaatuisen korruption asteen. Vapise Kreikka.
Ihan vaan sivuhuomautuksena:
Rahaa tekevä kirjailija osaa kyllä kirjoittaa kirjoja jotka myyvät…
Eiköhän ne ole ihan muut kaverit jotka kirjoittavat jotain millä on jotain todellista arvoakin.