Olen vähän ymmällä mielin katsellut EK:n halua välttää kaikkia Tupo-sopimuksia.
Ymmärrän EK:n kantaa siltä osin, että palkkarakenteen pitäisi elää niin kuin hintojenkin, jotta ne ohjaisivat taloutta. Ihmisiä pitäisi voida houkutella työttömyysaloilta työvoimapula-aloille palkkaeroilla. Jos palkkarakenne ei elä, houkutin on vain työttömyys. Omalta alaltaan työttömiksi valikoidut eivät kuitenkaan ole otollisinta joukkoa oppimaan uutta ammattia.
Kansanvallan kannattajana olen tyytyväinen myös siitä, etteivät työmarkkinajärjestöt tupo-sovun hintana päätä eduskunnalle kuuluvasta lainsäädännöstä.
Miltä tuntuisi, jos tuposopimuksella päätettäisiin palkkojen alentamisesta muutamalla prosentilla ja sen jälkeen paikallisesti tai henkilökohtaisesti voisi sopia ylimääräisiä Tupon ylittäviä palkankorotuksia? Tupoaikana sopimukset olivat usein tällaisia. Usein yleissopimukset olivat pienempiä kuin toteutuva inflaatio eli jälkikäteen voitiin havaita, että oli sovittu reaaliansioiden alentamisesta. Palkkaliukumien ansiosta reaalipalkat kuitenkin nousivat. Liukumat taas olivat paikallista sopimista parhaimmillaan. Tupo-kaudella palkkarakenne eli voimakkaasti, paljon voimakkaammin kuin mistä työnantajat voisivat nyt edes haaveilla.
Tämän joustavuuden hintana oli korkea inflaatio. Inflaatio on tuhoisaa suomalaisen tuotannon kilpailukyvylle, mutta se voitiin palauttaa devalvoinnilla.
Nyt kun ei voi devalvoida ja kun palkat de facto ovat jäykkiä alaspäin, palkkarakenne ei pysty elämään riittävästi, oli sopimusmalli mikä hyvänsä. Inflaatio on paha asia, mutta hinta- ja palkkarakenteen jäykkyys on sekin paha asia. Kahden pahan välillä pitäisi tehdä kompromissi. Onko EKP:n kahden prosentin inflaatiotavoite liian matala?
En oikein jaksa ymmärtää EK:n halua välttää keskitettyä palkoista sopimista. Se on johtanut selvästi inflatorisiin palkankorotuksiin ilman mitään ala- tai yrityskohtaista joustoa. Euroaikana inflatoriset palkankorotukset ovat kuin ampuisi itseään jalkaan. Tupokauden palkkaliukumille ei jää tilaa, kun palkankorotukset jo sinällään ylittävät keskimääräisen kantokyvyn. EK ei saa maltillisia sopimuksia eikä joustoja.
On. Sen lisäksi että se vaikeuttaa palkkojen ja hintojen sopeutumista, se myös syö liikkumatilan rahapoliitikalta. Oma lukunsa on se että EKP haukkumaisesti ei tahdo edes pysyä siinä 2%, vaan pikemminkin vetää reilusti ali. Blanchardin ehdotus oli 4%, papru aiheesta, http://www.imf.org/external/pubs/ft/spn/2010/spn1003.pdf
Minä en ole ainakaan ymmärtänyt mikä mörkö se TUPO oikein on kun kuitenkin EK asettaa liitoille palkka-ankkurinsa. Sitä sitten liitot kuitenkin tarkoin pyrkivät noudattamaan ehdottomana maksimina. Onhan lopputulos käytännössä sama kuin TUPOssa sovittu yleiskorotus.
OS katselee TUPO-peräpeiiliin ja huokailee nostalgisesti: Kyllä se on niin käsittämättöman väärin, että EK ei halua TUPOA.
Meille, jotka olemme täällä viennin eturintamalla hakemassa lisää kauppoja Suomeen on yhtä käsittämätöntä, että tällaista ymmärtämättömyyttä esiintyy poliittisen eliittimme keskuudessa.
Maailmahan on TUPO-ajoista muuttunut ympärillämme niin rajusti, että olisi jo aika kääntää silmät suoraan eteenpäin, tulevaisuuteen!
Ongelmana taitaakin olla suomalaisten poliitikkojen ja ammattiyhdistysliikkeen jo groteskiksi käynyt, tulevaisuus-kauhun kangistama kykenemättömyys irtautua vanhasta.
Jos jatkamme ajoa katsomalla peräpeiliin, rystyset valkoisena ja tukka pystyssä, ajamme koko maan vauhdilla kasekseen!
Tiedämme kuitenkin tulevaisuudesta paljon, ja jos vaan haluamme, voimme tämän tiedon varassa kääntää nyt rohkeasti rattia tien suuntaan seuraavasti:
1) Julman rajussa, globaalissa kilpailu-paineessa suurteollisuutemme on jo joutunut suureksi osaksi hylkäämään Suomen.
Se on paljolti lakannut investloimasta tänne ja siitä on turha odottaa merkittävää lisätyöllistää tulevaisuudessa.
Tehdasteollisuuden elinehtoja pitää kiireesti parantaa, sillä muutoin se nostaa lopullisesti ankkurinsa.
2) Uusista pysyvistä yksityissektorin työpaikosita syntyy 80% PK-sektorille.
Dynaamisen menestyvä KP-sektori onkin siten käytännössä ainoa toivomme saada työllisyyttä ja talouskasvua, ja näin säilyttää arvokkaana pitämämme hyvinvointivaltiomme.
3) PK-sektorimme verotus pitää kiireesti remontoida kilpailukykyiseksi, vastaamaan globalisaatio-ajan vaatimuksia.
Nykyinen meno, jossa yrittäjiä raiskataan mennen tullen tuplaverotuksella saisi jo jäädä historiaan.
Nyt on kiire, sillä muuten Jutta saa kohta taas vetää verkkosukat jalkaansa ja mennä rähmälleen julmien markkinavoimien eteen.
Seppo Korppoo
Jonka edessä näkyy globalisaatio-viidakko, jossa asuu paljon hyviä asiakkaita
Juuri näin.
Edellisen kahdeksan vuoden aikana toki ay-liike piti huolta myös SDP:n poliittisista tavoitteista enemmän kuin omista jäsenistään.
Syvällisesti ay-liikkeen ongelmana on demokratiavaje. Järjestöjen rakenne pitää päätöksenteon itse itseään täydentävän johdon hanskassa. Samalla perustason työpaikkaosallistuminen on aika heikoissa kantimissa ja järjestökoneistossa on aivan liian vähän aktiiveja. Ylhäältä sanelevat liitot myös eivät ole kovinkaan kiinnostavia kansalaisaktiivisuuden foorumeja vaan pikemminkin vetävät puoleensa vain änkyröitä ja sopivia demareita. Muut myös savustetaan pois kuvioista.
Poliittisessa kielenkäytössä TUPO ja palkkaerojen kaventaminen tarkoittavat juuri inflaation ja tuottavuuden littäviä korotuksia.
TUPO:n pahin ongelma on, että sen aikana ei tapahdu sopimusten teksteissä rakenteellisia muutoksia.
Täysin käsittämätöntä oli, että paperitehtaiden piti olla seisoksisa kolme kertaa vuodessa kalenetrin vuoksi — eikä huoltoaikataulun ja kysynnyän mukaan. Jokaisella alalla on teksteissä menneen maailman jäänteitä — ja niiden muokkaaminen on sekä työntekijän että yritysten etu.
Tulossa lienee 4%:n korotukset sisältävä TUPO. Ei hyvä.
Hyvä teksti. Tämähän olisi viisasta talouspolitiikkaa: paluu tupoihin ja reaalinen palkanalennus kilpailukyvyn parantamiseksi. En ymmärrä, miksi EK:n herroille ei käy viisas palkkapolitiikka. Kyse on enemmän ideologiasta ja pyrkimyksestä ajaa ay-liikettä sivuraiteelle kuin järjenkäytöstä. Jos ennen vanhaan änkyröitä olivat taistolaiset, nykyään ovat eekoolaiset.
AYliikkeen ongelma on, että sillä suunnalla ei ole oikein mitään ideaa Suomen tulevaisuudesta. Tahotila on jatkaa loistoristeilijöiden tekemistä ja ylipäätään estää teollisuuden uudistumista.
Mikä on SAK:n, STTKK:n ja Akavan käsitys Suomesta 2020?
“Kansanvallan kannattajana olen tyytyväinen myös siitä, etteivät työmarkkinajärjestöt tupo-sovu hintana päätä eduskunnalle kuuluvasta lainsäädännöstä.”
Paljon mainostamassasi Tanskan mallissa työelämän lainsäädännöstä ja säännöistä päättävät työmarkkinajärjestöt.
Kyllä siinä Eduskuntakin tukehtuu oman mahdottomuuteensa kun se alkaa miettiä millaiset kaiteet kullakin raksatyömaalla pitää olla.
“Tämähän olisi viisasta talouspolitiikkaa: paluu tupoihin ja reaalinen palkanalennus kilpailukyvyn parantamiseksi. En ymmärrä, miksi EK:n herroille ei käy viisas palkkapolitiikka.”
Tuntematta EK:n herrojen mielenmaisemaa kovin tarkasti veikkaisin, että ongelmakohta on tuo reaalinen palkanalennus. Sitä on nykyisissä oloissa kovin vaikea saada aikaan, kun todellinen inflaatio on pientä.
Hintojen nousun aiheuttama palkan ostovoiman lasku ei hyödytä työnantajaa, jos ei hän saa omista tuotteistaan enempää rahaa. Jos öljyn hinta nousee, asunnot kallistuvat tai valmisteverot kiristyvät, se ei auta tavallista työnantajaa yhtään, vaikka ne kuluttajahintainflaatiossa näkyvätkin.
Kuluttajahintainflaatio ei siis ole tässä hyvä mittari. Eikä se ole juuri nyt hyvä mittari siinäkään mielessä, että juuri tällä hetkellä 12 kk:n inflaatiolukema on osin korjausta 2009 kuopasta; 24 kk:n lukema onkin sitten jo toisenlainen.
Työnantajaa kiinnostava inflaatiolukema on oman toimialan inflaatio. Se taas vaihtelee kovin paljon eikä mitenkään lähtökohtaisesti ole kovin suuri lukema. Tästä syystä nykyoloissa tupo tuskin tarjoaa negatiivista reaalista palkkakustannuskehitystä. Ulkoisista syistä johtuen voi käydä niin, että maailma menee ikävämmäksi sekä työnantajalle että työntekijälle, kun kummallakin kustannukset nousevat ilman tulojen nousua.
Liian vanha
Kyllä siinä Eduskuntakin tukehtuu oman mahdottomuuteensa kun se alkaa miettiä millaiset kaiteet kullakin raksatyömaalla pitää olla.
Jotenkin minun on hyvin vaikeata nähdä, että TUPO-pöydissä otettaisiin kantaa telineiden detaljeihin.
Sitäpaitsi eduskunta on miettinyt jo tuotakin asiaa:
http://www.telinekataja.fi/Download.aspx?id=11586&type=1
Valtioneuvoston asetus
rakennustyön turvallisuudesta
Annettu Helsingissä 26 päivänä maaliskuuta 2009
Osmon kuvaama Tupo-ajan tempoileva politiikka saattaa itse asiassa toimia psykologisesti tasaisen tahdin taloutta paremmin. Kun aina välillä ostovoimaa on enemmän, ei haittaa niin paljon, että välillä sitä on (devalvaation jälkeen) hetken aikaa vähemmän ja vyötä pitää kiristää, koska voi odottaa tilanteen taas paranevan tulevaisuudessa. Tasaisen tahdin taloudessa mitään parempaa ei ole luvassa, ja se mitä on jo saavutettu ei hetken päästä enää tunnu miltään…
“otenkin minun on hyvin vaikeata nähdä, että TUPO-pöydissä otettaisiin kantaa telineiden detaljeihin.”
Ei tuosssa asetuksessakaan ole otettu kantaa detaljeihin.
Yleensä nämä asiat käsitellään työmaalla ja mukana ovat eri osapuolten edustajat.
Tupo-pöydällä monet näistä asioista ovat todellakin mukana neuvotteluissa tekstikysymyksinä ja näitä yksityiskohtia siirtyy esim työsuojeluliitteeseeen
“Maailmahan on TUPO-ajoista muuttunut ympärillämme niin rajusti, että olisi jo aika kääntää silmät suoraan eteenpäin, tulevaisuuteen!”
Itse asiassa se on muuttunut suuntaan, jossa tarvitaan laajempaa palkka-jatyöehtojen koordinaatiota.
Tuotannon pilkkominen pitkiin alihankintaketjuihin on johtanut siihen, että yhden yrityksen palkkojen muutoksen vaikutus lopputuotteen hintaan on marginaalinen.
Etenkin kun Suomen viennistä suuri osa on keskittynyt investointituottesiin, joiden kohdalla muillakin tekijöillä on merkitystä kuin halpa hinta esim elinkaaren kulut, versioiden hallinta etc
Myöskin palkkarakenne on muuttunut, kun duunarityön osuus on vähentynyt ja toimihenkilöiden palkkaosuus kasvanut.
Jopa johdon palkkioilla on vaikutus palkkamenoihin.
Automaatio ja koneellistaminen on nostanut pääomakulujen osuutta kustannusrakenteessa .
Omistajaerät ovat muuttuneet kiinteiksi kuluiksi Palkkamuutoksilla pitäisi kattaa näidenkin osuus.
Tämä merkitsee, että yrityskohtaisila palkkasopimuksilla ei ole juurikaan merkitystä tuotteen hinnoittelussa
JTS: “TUPO:n pahin ongelma on, että sen aikana ei tapahdu sopimusten teksteissä rakenteellisia muutoksia.”
Tilanne oli kyllä päinvastoin: juuri tekstimuutoksilla ja valtiovallan tarjoamilla vero- ym. porkkanoilla ostetiin matalat korotukset. Tätä elementtiä EK:n palkka-ankkurilla ei ole. Toinen juttu on toki se, olivatko nuo tekstimuutokset hyödyllisiä.
On myös muistettava, että niin TUPOt kuin muutkin työehtosopimukset ovat minimisopimuksia, ja kuten todettua, liukumien avulla menestyvät ja työvoimasta kilpailemaan joutuvat alat maksoivat huomattavastikin yleistasoa parempia palkkoja.
Ja mainittava on myös se, että 90-luvun lamassa sovittiin yrityskohtaisesti myös palkkojen alentamisesta, vaikka ay-liike ei sitä hyväksynytkään.
“Tuotannon pilkkominen pitkiin alihankintaketjuihin on johtanut siihen, että yhden yrityksen palkkojen muutoksen vaikutus lopputuotteen hintaan on marginaalinen.”
Pengoin tuossa juuri yhtä suomalaista teknlogiaa vievää pk-yritystä. Putiikissa on muutama kymmenen työntekijää, tuotanto on vientiin meneviä teknovimpaimia, ostajina ulkomaiset yritykset. Toiminta on verkostoitunutta, suurin osa tuotannosta tehdään ulkoistetusti. Tyypillinen tämän ajan vientiyritys.
Numeroiden mukaan omien palkkakustannusten (palkat + sivukulut) osuus on noin kolmannes kuluista. Lisäksi tähän pitää lisätä ostetun kotimaisen työn osuus, joka on sekin suuri. Sitä tulee niin alihankkijoilta kuin vaikkapa mainostoimistolta tai lakimiehiltä. Kokonaisuudessa menoista selvästi suurin osa on suomalaista työvoimaa. Loppu on sitten tiloja, työkaluja, materiaalia, ulkomaista työtä ja matkakustannuksia. Ja jos oikein tarkasti raavittaisiin, niin kyllähän vaikka tilakustannuksistakin iso osa on suomalaista työtä.
Tämä on aika tyypillistä silloin, kun tehdään jotain muuta kuin massatuotantoa. Työvoimaa tarvitaan tuotekehitykseen ja ennen kaikkea myyntiin ja markkinointiin. Nämä funktiot eivät siirry Kiinaan. Tuotteen marginaalikustannus yritykselle on pieni murto-osa asiakkaan maksamasta hinnasta.
“Myöskin palkkarakenne on muuttunut, kun duunarityön osuus on vähentynyt ja toimihenkilöiden palkkaosuus kasvanut.”
Tämä pitää paikkansa, kun ylipäätään duunarityöllä on aivointensiivisessä vientiteollisuudessa aika pieni merkitys. Sillä ei taida kuitenkaan tupo-mielessä olla kovin paljon merkitystä, kun toimihenkilöillä ja ylemmilläkin palkat nousevat sopimusten mukaan. Tilanne olisi aivan eri, jos sopimukset määrittäisivät vain minimipalkat.
Bonukset ovat tietysti tästä hissistä ulkona, mutta oikein järjestetty bonusjärjestelmä ei ole yritykselle ongelmallinen. Jos bonuksia joudutaan maksamaan paljon, se johtuu siitä, että asiat ovat menneet hyvin. Silloin on varaa maksaakin. Veikkaisin, että kovin moni yritys maksaisi mielellään vaikka ihan suoraan liiketulokseen sidottua palkkaa.
“Automaatio ja koneellistaminen on nostanut pääomakulujen osuutta kustannusrakenteessa.”
Kyllä ja ei. Aika monessa hommassa on niin, että ne koneetkin ovat tulleet aikaisempaa halvemmiksi. Erityisesti teknologiasektorilla on niin, että hyvin suuren osan töistä voi tehdä hyvinkin edullisilla työkaluilla, kustannukset ovat siirtyneet erilaisiin ohjelmistopohjaisiin järjestelmiin. Niiden rakentaminen, kehittäminen ja ylläpito on aivotyövoimaintensiivistä toimintaa. Tässä suhteessa se Marxin Das Kapital pitäisi nykyään todella mieltää _pää_omaksi.
Mitä vähemmän me teemme rahaa viemällä raaka-aineita tästä maasta, sitä suurempi osuus viennistä on kotimaisen työvoiman hedelmää. Suuntaus on tietysti pääosin toivottava, mutta samalla palkkakustannukset ovat kilpailukykytekijänä tärkeämmässä asemassa.
TUPO merkitsi sitä, että sopimukseen kirjattiin korotusprosentti, johon aina sisältyivät tekstimuutokset.
Ei siinä silloin liitto / sopimuskohtaisest sen enempää nevotella vaan todetaan tupo hyväksytyksi.
Työntekijäpuolella toki raha on aina parempi kuin mikään tekstimuutos, joten kovin jäykkää touhua.
Liukumia taas on vain, jos alalla on työvoimapulaa ja kilpailua.
EK:n Pukkisen uusin heitto YYA-sopimuksesta jne. oli kyllä ala-arvoinen. Ehkä tällainen johto luo turhaa kitkaa järkevien ratkaisujen löytymiselle? Kokemukseni työmarkkinajärjestömaailmasta on, että johto uppoutuu liian usein keskinäiseen nokitteluun ja jopa reviirikiistoihin oman puolen kanssa. Mutta yhtä turhauttavaa on, kun pallille istutetaan kaveri suoraan hallitus- ja toimitusjohtajajengeistä saunanlauderetoriikkoineen.
Olen seuraillut tätä keskusliiton palkka-ankkurifilosofiaa ja miten se heijastuu liittotasolle, jossa varsinaiset TES neuvottelut käydään. Kyllä kaikkien tekstimuutoksien listannukset pyritään edelleen hinnoittelemaan ja laskemaan mukaan siihen palkka-ankkuriin. Ei ole mitään ‘ilmaista lounasta’ kuten joku kommentoija yritti esittää. Jotenkin tuntuu ettei useimmilla kommentoijilla ole konkreettista kokemusta tuosta neuvotteluprosessista. En ymmärrä kommentoinneistakaan mikä mörkö tuo TUPO on. Pelkkä sanallinen arvostelu taaksepäin tuijottamisesta ei minusta ole mikään argumentti. Tuijotetaan sitten eteenpäin ja unohdetaan nimitys TUPO. Voisihan siitä parhaat palat yrittää käyttää tulevaisuudessakin 🙂
Liian vanha
Tuotannon pilkkominen pitkiin alihankintaketjuihin on johtanut siihen, että yhden yrityksen palkkojen muutoksen vaikutus lopputuotteen hintaan on marginaalinen.
Mitä yrität sanoa, sitäkö että palkkakuluilla ei ole merkitystä?
Ei esimerkiksi siivousyrtys todellakaan mieti palkkakulujen suhdetta paperikoneen hintaan kun tekee siivousta jollekin Metson järjestelmätoimittajalle alihankintaa tekevälle insinööritoimistolle, vaan palkkakulujen suhdetta saamaansa hintaan ja kilpailutilanteeseen.
Eli alihankkijat kilpailevat toisiansa vastaan eikä niiden saama hinta noudata suoraan päämiehen tuotteista saamaa hintakehitystä. Siksi siivoojien palkkakehitys alihankintaympäristössä voi hyvinkin olla huonompi kuin jos ne olisivat päämiehen palkkalistoilla.
Ja itseasiassa metsäyhtiöiden palkkalistoilla olevien siivoojien palkathan ovat olleet aivan eri tasoa kuin muiden siivoojien, vaikka työ on ollut samaa.
JTS: “Työntekijäpuolella toki raha on aina parempi kuin mikään tekstimuutos, joten kovin jäykkää touhua.”
Voipi olla, mutta tekstimuutosten tärkeyttä työntekijöille perusteltiin juuri sillä, että rahan syö inflaatio, mutta teksti säilyy.
Ja niin ovat säilyneet loma(ltapaluu)raha, pekkaspäivät jne.
“Numeroiden mukaan omien palkkakustannusten (palkat + sivukulut) osuus on noin kolmannes kuluista. Lisäksi tähän pitää lisätä ostetun kotimaisen työn osuus, joka on sekin suuri.”
Ei yksi yritys voi sanella muiden firmojen maksamia palkkoja, se voi päättää vain omista palkoistaan
“Tilanne olisi aivan eri, jos sopimukset määrittäisivät vain minimipalkat.”
Sopimuhan nimenoman määrittää minimipalkat, yli saa maksaa vaikka kuinka paljon. Ei mahdollinen palkkaryhmittely muuta tätä tosiasiaa
Ilta-Sanomat: “Noin 20 vuotta palkansaajakeskusjärjestö SAK:n puheenjohtajana toiminut Lauri Ihalainen on profiloitunut hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen yhteistyön ykkösveturina.
Hän ei enää perää takaisin keskitettyjä tuloratkaisuja, mutta arvioi, että yhä epävarmemmiksi käyvät talousnäkymät pakottavat Suomen edelleen tukeutumaan entistä tiiviimpään kolmikantayhteistyöhön”
Ihalaisella on paha uskottavuusongelma seuraavista syistä:
1) Ylläoleva kommentti kuulostaa falskiskilta ja haisee pahasti vanhalta TUPOlta: ei haluta keskitettyä tuloratkaisua, mutta kuitenkin…
2) Ihalainen sanoo: “Muuttuviin tilanteisiinkin pitää reagoida..” Hän on kuitenkin ollut 20 vuotta työmarkkinapolitiikassa nimenomaan muuttumattomuuden ruumiillistuma. Nytkin kun pitäisi nimenomaan “hötkyillä”, hän sanoo että ei saa hötkyillä…
3) Ihalaisen pääviesti on: “Isot linjat täytyisi kyetä pitämään.” Hänen 20-vuotisen SAK-uransa aikana päälinjana on ollut pitää nimenomaan PK-yritykset TUPO-pöydän ulkopuolella. Siinä hän onkin onnistunut erinomaisesti.
Nyt kun ainoastaa PK-yritykset voivat pidemmällä tähtäyksellä pelastaa Suomen työttömyyskriisiltä ja antaa talouskasvua, Ihalaisella on vakava uskottavuus-ongelma: Voiko odottaa, että miehellä kykyä vaihtaa naamaria ja ruvetakin kaikkien hämmätykseksi PK-yritysten merkittävien ongelmien ratkaisijaksi?
4) Tässä siis Ihalaisen työlista:
— PK-yrittäjän verokohtelun parantaminen vastamaan kansainvälisten kilpailijoiden tasoa,
— lisätyövoiman palkkaamisen helpottaminen,
— yrittäjän sosiaaliturvan puute.
Ymmärrän hyvin, että Ihalainen haluaa palata tupakankatkuisiin saunakabinetteihin, kun muitakaan ideoita ei näytä olevan.
Ne kabinetit taitavat kuitenkin olla nyt tyhjiä, sillä vuorineuvokset ovat reissussa jossain Kiinassa ja PK-yrittäjällä menee aika firman pyöritykseen.
Seppo Korppoo
PK-yrittäjä, joka henkeä pidätellen odottaa Ihalaisen seuraavaa ulostuloa.
“Ei yksi yritys voi sanella muiden firmojen maksamia palkkoja, se voi päättää vain omista palkoistaan”
Me taidamme puhua eri asioista. Tuon esille sitä näkökohtaa, että palkkakustannuksilla on nykyään erittäin suuri merkitys suomalaisessa vientiteollisuudessa monella sektorilla. Suomen strategiakin tuntuu olevan se, että meillä pyritään lisäämään jalostusarvoa mahdollisimman paljon. Se tarkoittaa suomeksi palkkakustannusten merkityksen kasvamista.
Sen takia kysymys palkkojen joustavuudesta on ihan relevantti, se on tärkeä kilpailukykytekijä.
“Sopimuhan nimenoman määrittää minimipalkat, yli saa maksaa vaikka kuinka paljon. Ei mahdollinen palkkaryhmittely muuta tätä tosiasiaa”
Sopimus määrittää minimipalkkojen lisäksi palkankorotusprosentit. Jos määriteltäisiin vain minimipalkat, huonoina aikoina palkkakehityksen voisi jäädyttää (edellyttäen, että palkat pysyvät minimin päällä), hyvinä taas antaa enemmän.
Tämä ei sinänsä ole tupo-asia, koska sama prosenttiajattelu on alakohtaisissakin sopimuksissa. Lopulta kysymys on siitä, kuinka paljon sopimus jättää paikalliselle sopimiselle neuvotteluvaraa. Alakohtaiset kuitenkin ottavat edes hiukan paremmin huomioon eri alojen näkymiä ja tuottavuuskehitystä. Niissä on myös ollut alakohtaisia eroja paikallisen sopimisen valtuuksista.
Ylläoleva ei kuitenkaan estä sitä, etteikö tupokin voisi olla työnantajapuolen kannalta ihan hyvä sopimus. Jos tupo antaisi täällä väläytetyn mahdollisuuden reaalipalkkojen putoamiseen (työnantajan kannalta), niin eiköhän se kelpaisi hyvinkin. Siihen ei vain taida oikein kukaan Etelärannassa uskoa.
Oikeasti PK sektorista P on se osuus joka voi työllistää merkittävästi Suomessa. K‑sektori jo vie monet hommat muualle maailmaan. Ainakin itse olen tottunut siihen, että muutamassa vuodessa se että 90% palkattiin Suomeen on muuttunut siihen, että 10% palkataan Suomeen.
Osmo, muutama kommentti tähän ja muihin hiljan julkaisemiisi palkkarakenne-pohdintoihin:
Sinulla on mielestäni täysin yliampuva käsitys siitä, miten paljon työehtosopimuksilla voi vaikuttaa palkkarakenteeseen. Pitkällä aikavälillä markkinatalouksissa kaikki palkat nousevat täsmälleen samaa vauhtia, ja se vauhti vastaa täsmälleen elinkeinotoiminnan työn tuottavuuden kasvua. Tämä siksi, että ihmiset voivat tehdä valintoja (arbitroida) toimialojen välillä.
Ne alat jotka eivät pysy mukana keskimääräisessä palkannousussa KATOAVAT, oli maassa ay-liike tai ei. Me elämme yhteisillä pääomamarkkinoilla, ja pääoman tuottoasteen on oltava kaikkialla maailmassa sama. Saan vaikutelman, että ajattelet että ay-liike voi Pohjolassa eri toimialoilla hilata palkkoja markkinapalkan yläpuolelle. Mutta jos se näin tekee jollain toimialalla, tuloksena ei ole standarditalousteorian mukaan pienempi ja korkeapalkkaisempi toimiala, vaan se että koko toimiala katoaa.
Pohjoismaissa on toki pienemmät palkkaerot kuin USA:ssa, mutta tämä johtuu ennen kaikkea siitä että työehtosopimusten vähimmäispalkat ja parempi sosiaaliturva leikkaavat alhaisimman palkkatason työpaikat pois. Lisäksi valmiudet ovat meillä tasaisemmin jakautuneet, kiitos peruskoulun.
Työpaikkoja siirtyy tietysti myös USA:sta kovaa kyytiä Kiinaan, siitä huolimatta että ay-liike on siellä merkityksetön. Palkat nousevat myös USA:ssa jokseenkin samaa vauhtia kaikkialla, ihmiset liikkuvat toimialalta toiselle ja ne alat, joiden palkanmaksukyky ei riitä, yksinkertaisesti siirtyvät Kiinaan tai jonnekin muualle.
Tästä syystä Elinkeinoelämän Keskusliitto todella tuhlaa ruutia kun se kuvittelee sopimusteitse saavansa aikaan suuremman palkkadivergoitumisen Suomessa. Palkkojen nousuvauhtia liimaavat yhteen markkinatalouden rautaiset lait, ei Hakaniemi.
Jos siis työehtosopimuksista luovuttaisiin kokonaan, emme näkisi mitään vallankumouksellista palkkaerojen repeämistä. Yksilöiden välinen varianssi palkankorotuksissa tietysti kasvaisi, mutta palkkaerot tehtävien ja koulutusryhmien välillä olisivat silti kohtuullisen stabiileja. Jos alhaisimmista taulukkopalkoista luovuttaisiin, syntyisi tietysti jonkin verran enemmän matalapalkka-työpaikkoja. Niiden syntyä salpaa kuitenkin myös sosiaaliturva.