Juhana Vartiainen ihmetteli kommentissaan, miksi olen innostunut leppoistamisesta, vaikka muuten ymmärrän, että korkea työllisyysaste on tärkeä ylläpitämään julkista taloutta ja hyvinvointivaltiota. Hyvä, että hän muistutti tästä. Minun oli alunperinkin tarkoitus kirjoittaa leppoistamisesta toinen osa, sen vaikutuksesta verotuloihin.
Ensiksikin, ei ole käytännön merkitystä sillä, olenko innostunut leppoistamisesta vai ennustanko vain, että niin tulee käymään – ja on jo alkanut käydä. Pidän sinänsä hyvänä suuntausta, että tuottavuuden noususta otetaan kasvava osa ulos vapaa-aikana. Olen kirjoittanut tästä peräti kirjan Vauraus ja aika. Mutta sillä, mitä minä pidän hyvänä, on varsin vähän vaikutusta siihen, mitä tapahtuu.
Talouden kannalta leppoistaminen saattaa väärästä päästä; niistä korkeapalkkaisista, joilla on siihen varaa. He ovat juuri niitä hyvin koulutettuja, joiden työpanosta kansantalous eniten tarvitsee. Työmarkkinat ovat sillä tavoin epätasapainossa, että vähänkoulutetuista on ylitarjontaa ja hyvin koulutetuista ylikysyntää. Krugman tosin ennustaa, että tämä tilanne tulee muuttumaan. Pienipalkkaisilla ei ole varaa lyhentää työaikaansa, vaikka heidän työaikansa lyhenemiseen kansantaloudella olisi hyvinkin varaa.
Vaikka korkeasti koulutetuilla on henkilökohtaisesti enemmän varaa lyhennettyyn työaikaan, käytännössä akavalaisten työaika pidentyy ja sak-laisten lyhenee. Tämä ei perustu vapaaehtoisiin valintoihin vaan työ asettamiin vaatimuksiin.
Jos lyhentää työaikaansa omalla päätöksellään, saa myös vähemmän palkkaa ja voi syödä pienemmän siivun kansantalouden kakusta. Jos verotusta ei olisi, tämä olisi jotenkin tasapainossa. Kun hyväpalkkaninen alentaa kuukausipalkkaansa kuudesta tuhannesta viiteen tuhanteen, hän alentaa maksamiaan veroja viidellä sadalla eurolla ja kulutustaan viidellä sadalla. Hän siis osallistuu julkisten menojen kattamiseen vähemmän.
Sosiaalivakuutuksen osalta kaikki on melkein kunnossa. Kun alentaa tulojaan vakuuttaa myös alemmat tulot ja saa aikanaan pienempää eläkettä ja työttömäksi joutuessaan vähemmän työttömyyskorvausta. Palvelujen, koulutuksen ja sairaanhoidon, rahoittamisessa tämä ei päde. Taakkaa siirtyy muiden maksettavaksi.
Sosiaalivakuutuksessakin on pieni indeksiongelma. Jos työaikaa lyhennetään kollektiivisella päätöksellä, tämä näkyy alentavasti ansiotasoindeksissä, mutta jos täsmälleen sama työajan lyhentäminen tehtäisiin yksilöllisillä päätöksillä, se ei näkyisi ansiotasoindeksissä. Asia kannattaisi korjata, ennen kuin meillä siirrytään vaikkapa ruotsalaiseen tasoon osa-aikatyön tekemisessä.
Mitään ongelmaa ei olisi, jos meillä olisi henkilökohtainen päävero, jolla leikittelen kirjassa SATA-komitea, mutta sehän on siis mahdoton.
Suomessa ja Ruotsissa tehdään henkeä kohden yhtä paljon työtä. Ruotsin työllisyysaste on niin paljon korkeampi, että Suomessa sama merkitsisi 250 000 työllistä enemmän. Ruotsalaiset ovat kuitenkin leppoistaneet työaikansa niin lyhyeksi, että lopulta työtä tehdään molemmissa maissa yhtä paljon. Julkisen talouden kannalta ruotsalainen ratkaisu on paljon parempi.
On aika avuton ajatus, että meidän on tehtävä työtä ja kulutettava kaiken maailman krääsää vain, jotta tästä saataisiin kerätyksi veroja. On siirrettävä verotuksen painopistettä pois ansiotuloista kohden valmisteverotyyppisiä kulutusveroja, kiinteistöveroja ja muuta sellaista.
Sen verran tulen Juhanaa vastaan, että minusta ei ole perusteltua sentään subventoida leppoistamista enempää kuin mitä progressiivinen verotus tekee jo nyt. Siksi suhtaudun vieroksuen sellaiseen lomailuun toisten kustannuksella, jota vuorotteluvapaa ja osa-aikaeläke edustavat. Vuorotteluvapaa on ihan hyvä, jos sen tekee omilla rahoillaan, mutta huono, kun sen laskuttaa muilla.
Sillä vaikka Juhana saisi minut vakuuttuneeksi pitkän työajan sankarillisuudesta, koko kansaa hän ei saa.
sinkku pärjää noin 2000 e/kk asumismenojen lisäksi hyvin. Lapseton pari ehkä tarvitsee 3000 e/kk. Nämä siis nettosummia.
Hyvinkoulutettu saa 2000 e/kk alle kahdessa viikossa, kaksi hyvinkoulutettua tarvitsemansa vielä nopeammin.
Ainoa keino saada hyvinkoulutettu raatamaaan 40h/vko on pitää asuntojem hinnat korkeina. Silloinhan on tarve noin vuosikymmenen verran tehdä töitä 40h/vko.
Pitäisi vain estää hyvinkoulutettuja perimästä asuntoja.…
Osmo on tehnyt hienon havainnon. Meidän on tehtävä enemmän työtä, jotta voimme maksaa enemmän veroja. Tämä on seurausta siitä, että marginaaliveroprosentteja ei enää voi nostaa.
Ansiotyö johtuu siitä, että työntekijällä ei ole varaa olla vapaa. Pitää olla riittävästi varallisuutta, jotta voi jättäytyä pois ansiotyöstä.
Kun työntekijä ansaitsee riittävän hyvin, lisäansiot eivät enää kannusta, koska verotus kasvaa kohtuuttomaksi. Tämä johtaa siihen, että vapaa-ajan merkitys korostuu. Otan mieluummin viikon vapaata kuin teen ylityötä. Niin ikään vaihdan lomarahat vapaaksi.
Akavalaistenkin työajan piteneminen on näennäistä. Työaikaan luetaan paljon muutakin kuin työaikaa. Ajanvietto työpaikalla osoittaa työntekijän sitoutuneisuuden. Kun akavalainen laskee työaikaa, hän ei vähennä lyhyempiä työpäiviä eikä omien asioiden hoitamista. Jos työpäivän pituus on keskimäärin 10 tuntia päivässä, se merkitsee noin 12 tunnin ajankäyttöä joka päivä. Pääkaupunkiseudulla ruuhka-ajat sijoittuvat 8–9 ja 16–17 välille. Vaikea on 12 tunnin päivää sijoittaa näille ajankohdille. Myös toimistot ovat hyvin hiljaisia ennen 8 ja 18 jälkeen. Ei taida akavan työaikatiedot pitää paikkansa.
Osmo:
Onks sun mielestä elämän tarkoitus saada mahdollisimman iso kansantalous? Miks olis jotenkin huonoo, että ne jotka eniten arvostaa vapaa-aikaa sitä myös eniten kuluttaa?
Tarkoitat varmaan sanoa, että pienipalkkaiset arvostavat enemmän materiaalista hyvinvointia suhteessa vapaa-aikaan?
Millä perusteella? Se, että koulutetut saa enemmän palkkaa kuin kouluttamattomat ei riitä.
Se olis jo hyvä todiste tuon väitteen puolesta, jos pystyt näyttämään, että korkeakoulutus nostaa korkeakoulutetun palkkaa enemmän kuin mitä kouluttautumisen kustannukset on.
Eli toisin sanoen jos koulutusta ei tuettais niin koulutuksen tuotto-odotus olis huomattavan positiivinen.
Mitäs Soininvaara ajattelee näistä The Zeitgeist movementin skenaarioista? http://en.wikipedia.org/wiki/Zeitgeist_movement http://vimeo.com/13726978
Nämähän liittyvät tähän leppoistamiseen ja “vähän” muuhunkin.
“Suomessa ja Ruotsissa tehdään henkeä kohden yhtä paljon työtä. Ruotsin työllisyysaste on niin paljon korkeampi, että Suomessa sama merkitsisi 250 000 työllistä enemmän. Ruotsalaiset ovat kuitenkin leppoistaneet työaikansa niin lyhyeksi, että lopulta työtä tehdään molemmissa maissa yhtä paljon. Julkisen talouden kannalta ruotsalainen ratkaisu on paljon parempi.”
Osmo, en ymmärrä. tehdäänkö maissa henkeä kohti vai kokonaisuutena “yhtä paljon työtä”? Vai onko ruotsalaisten tuottavuus (työtä/tunti) korkeampi?
Työn jakaminen useammalle on kaunis ajatus, mutta ei aina helppo toteuttaa. Täytyy esim. pitää yllä kahden ihmisen osaamista siinä missä ennen riitti yhden kouluttaminen ja muu “päivittäminen”. Kahden ihmisen välillä voi tulla informaatiokatkoksia, jotka näkyvät työn jäljessä. Joskus vastuukysymykset muodostuvat hankaliksi, jos tehtävää hoitaa kaksi ihmistä. Työnantajalle on usein taloudellisesti edullisempaa pitää vain yhtä työntekijää. Jne. En ollenkaan väitä, että tällaiset tekijät kokonaan vesittävät tasaisemman jakautuvan työtaakan idean, mutta ne on hyvä pitää mielessä. Tuloskaalan alemmilla portailla jakaminen saattaa onnistua helpomminen kuin asiantuntijatehtävissä yms., mutta siellä työn vähentäminen saattaa taas edellyttää lisää julkisen sektorin tukea leppoistetuille.
Valmisteveroista ja muista kulutusveroista tuleva verokertymä todennäköisesti laskee myös, jos ihmiset ansaitsevat vähemmän. Eli julkisen talouden ongelma ei koske pelkästään tuloveroja. Ongelmaa helpottaa, jos työllisyysaste nousee, mutta tällä suunnalla on siis pieniä kantoja kaskessa.
Sinkku pärjää 2000 e/kk ihan hyvin, asumismenot mukaanluettuina. Siis bruttona. Mutta eipä kyllä paljon matkustella — ainakaan ulkomaille. Autonkin sinkku kyllä omistaa, mutta käyttää sitä vain kesäisin mökki- ja marjamatkoilla, kaupunkimatkat polkupyörällä. Leppoisaa elämää.
Osmo: et käsittele tekstissäsi julkisen sektorin ongelmia esimerkiksi riittävän suuren terveydenhuollon henkilöston saamisessa, kun henkilökunta haluaa leppoistaa elämäänsä lyhempiin työviikkoihin. Oletko ajatellut kirjoittaa myös tästä puolesta jossain välissä?
Artturi: “pienipalkkaiset arvostavat enemmän materiaalista hyvinvointia suhteessa vapaa-aikaan?”
Kyllä. Hengissä pysyminen on arvostetumpaa.
Arto Tukiainen: “Työnantajalle on usein taloudellisesti edullisempaa pitää vain yhtä työntekijää.”
Varmaankin. Mutta työnantajanäkökulma ei ole ainoa — eikä varsinkaan ainoa oikea.
Kokonaisuus olisi tärkeämpi, mutta SATA-komiteahan jo osoitti, että kokonaisuutta eivät ajattele ne, jotka päättävät.
Mikko Särelä, kysymys on kysytty useamman kerran. Vastausta ei ole tullut aiemmin, joten turha odottaa sellaista nytkään. Tuskin haluaisimme myöskään lääkärien, opettajien, bussikuskien jne. ottavan leppoisammin. Näitä voisi luetella tusinoittain.
Pikemmin voi kysyä, mitkä ovat sellaisia ammattiryhmiä, että tämä ajattelu yleistäen soveltuisi niihin.
Ranskassa kokeiltiin työviikon lyhentämistä ja työn jakamista, kokeilu oli ymmärtääkseni kansantaloudelliselta tulokseltaan fiasko.
Se “krääsä” ei edelleenkään ole tehdyn työn määrän kysymys, vaan kysyntämme kysymys, kulutusvalintojemme, kulttuurimme jne.
Jos olisimme ihmisinä fiksumpia, niin kysyntämme kohdistuisi erilaisiin tuotteisiin, näitä tuotteita silloin tuotettaisiin, eikä “krääsää”. Voisimme toki kuitenkin tehdä enemmän töitä. Eri kysymys. Näiden sekoittaminen missaa pointin pahasti.
Leppoisammin ottava yhteiskunta on jossakin suurten ikäpolvien, globaalin vaurastumisen ja teknologisen kehityksen tuolla puolen.
Osmolla on seassa hyviä ajatuksia, mutta kokonaisuudesta puuttuu konkretia.
Henkilökunta hakeutuu pois terveydenhuollon tehtävistä, koska työtehtävien ja työstä maksetun palkan välillä on liian suuri kuilu.
Tuottavuuden lisääminen on siis terveydenhoitoalan työvoimapulan syy.
Siis: joko lisää palkkaa eli lisää kustannuksia tai vähemmän töitä, enemmän hoitajia ja vähemmän kustannuksia. Työajan lyhentyessä voidaan alkaa puhua todellisesta tuottavuuden kasvusta, sillä nyt tuottavuuden kasvun tuloksellisuutta vähentää tuottavuuden kasvun aiheuttamat haitakkeet: sairaslomat, mielenterveysongelmien lisääntyminen, henkilöiden turha kouluttaminen heidän hakeutuessa muille aloille jne.
Ongelmana on, ettei kokonaisanalyysiä eri sektoreiden ristikkäisvaikutuksista ole tehty ja otettu huomioon kokonaiskustannusten arvioinneissa.
“Täytyy esim. pitää yllä kahden ihmisen osaamista siinä missä ennen riitti yhden kouluttaminen ja muu “päivittäminen”. Kahden ihmisen välillä voi tulla informaatiokatkoksia, jotka näkyvät työn jäljessä. Joskus vastuukysymykset muodostuvat hankaliksi, jos tehtävää hoitaa kaksi ihmistä. Työnantajalle on usein taloudellisesti edullisempaa pitää vain yhtä työntekijää. Jne.”
Suurin osa näistä voidaan korjata tekemällä kouluttaminen ja sivukulut sellaisiksi, että useamman ihmisen palkkaaminen on myös työnantajan kannalta järkevää tai ainakin yhtä hyvä vaihtoehto kuin ylityöllistää yksi ihminen. Nytkin “työtä” tekee useampi ihminen (useimmissa yrityksissä, ilmeisesti nyt ajattelet että työ jakautuu luonnollisesti yksittäisiksi “töiksi” jotka on annettavissa yhdelle ihmiselle. Tosin näyttää uutisten perusteella siltä, että ylitöitä teetetään “paljon” maksamatta ylityökorvauksia, kyllähän se työnantajalle kannattaa.…
Ristikkäisvaikutusten analyyseistä,
Syy miksi eri tekijöiden keskinäisiä vaikutuksia ei ole analysoitu, on, että tällaista analyysiä ei voidä tehdä tieteellisesti mielekkäästi, koska vertailusta tulee tilastollisesti liian monimutkainen, jolloin sen luotettavuus kärsii.
Tällöin ainoa mahdollisuus on käyttää ns. tervettä järkeä, mutta koska tätä ei voida käyttää budjettien laatimisessa, joiden tulee perustua perusteltuun tietoon, olemme varsin kummallisessa tilanteessa.
Tilanne on analoginen koko 1900-luvun jatkuneelle tilanteelle, jossa kuluttamisen haittavaikutuksia ei ole laskettu osaksi BKT:tä.
Voimmeko siis vain päättää, että tulee halvemmaksi maksaa laitoshuoltajalle työstä kuin työttömyydestä lieveilmiöineen?
En tiedä yhtäkään menestynyttä yhteiskuntamallia, joka olisi perustunut muuhun kuin vahvaan julkiseen kuluttamiseen yksityisyrittämisen ohella. Näin on siksi, että markkinat eivät yksin pysty hoitamaan suuren mittaluokan resurssien allokoinneista. Näin on siksi, että markkinat eivät välitä tietoa epäkohdista. Ne eivät kerro, mihin kysyntää ei tahdota kohdentaa. Markkinat välittävät tietoa ainoastaan siitä, mitä tahdotaan kuluttaa. Tästä ei seuraa, että tieto siitä mitä ei tahdota kuluttaa välittyisi sen informaation avulla mitä tahdotaan kuluttaa.
Tieto siitä mitä ei tahdota kulutttaa välittyy siis verotuksen kautta. Tämä on myös intuitiivisesti totta. Verothan ovat jotain mitä emme tahdo, koska ne kulutetaan kohteisiin joihin emme haluaisi niitä käyttää. Näin ollen veroja käytetään johonkin epämiellyttävään. Emme lähtökohtaisesti halua tiedostaa ongelmia, koska ne tuntuvat epämiellyttäviltä.
Verotulojen minimoiminen on siis häiriö markkinamekanismissa.
“Tarkoitat varmaan sanoa, että pienipalkkaiset arvostavat enemmän materiaalista hyvinvointia suhteessa vapaa-aikaan?”
He arvostavat lämmintä asuntoa ja ruokaa. Pienituloisen kulutuksesta 60–70 % menee asumiseen ja n 20 % ruokaan
Miksi työaikojen lyhetessä eli leppoistettaessa verotulojen kertymän tulisi pysyä ennallaan? Downshiftauksen logiikkahan on esimerkiksi siinä, että jos nyt olen 8–9 h töissä, lapseni on tarhassa saman ajan, ja tarhantädille täytyy maksaa veroista palkkaa 8–9 h. Jos olen töissä 4–5 h tai töissä vain kolmena päivänä viikossa, lapsenikaan ei ole tarhassa tuolloin, ja tarhantädillekään ei tarvitse maksaa palkkaa.
OK, erittäin suoraviivaistettu esimerkki (eikä minulla edes ole lapsia). Mutta työaikojen lyhentämisessä on se perusidea, että myös julkisten palvelujen kulutus vähenee ja verovarojen kulutus pienenee. Silloin pienemmät verokertymät eivät haittaa.
Suurimman ymmärrysongelman minulle tuottaa se, että miksi työtehon ja tuottavuuden kasvu ei nykyään lainkaan näy lisääntyneenä vapaa-aikana. Tuottavuus on kasvanut 70-luvulta kaksin‑, tai kolminkertaiseksi, mutta silti ihmiset tekevät ihan yhtä paljon tai enemmän töitä kuin silloinkin. Voisiko joku perehtyneempi valaista, mitä tai ketä me oikein ruokimme tällä kasvaneella tehokkuudella?
az: “Tuskin haluaisimme myöskään lääkärien, opettajien, bussikuskien jne. ottavan leppoisammin. Näitä voisi luetella tusinoittain.”
Minä kyllä haluaisin, että minua leikkaava lääkäri ei olisi stressaantunut ja univajeesta kärsivä, siis olisi leppoisammin ottava. Sama koskee bussikuskia jne.
Näitä voisi luetella tusinoittain.
Kuinka sattuikaan, juuri äskettäin oli juttu korkeasti koulutettujen palkattomista ylitöistä.
http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/11/17/2800-ekk–nain-paljon-tyohullu-menettaa/201015960/139
Eli voisiko ns. leppoistaminen olla käytännössä kieltäytymistä palkattomasta työnteosta? Tai sopeutumista siihen, että töitä ei olekaan tarjolla? Eikö “leppoistamalla” itsensä työkunnossa pitäminen ole parempi vaihtoehto kuin palaa loppuun töissä tai masentua ja tylsistyä työttömänä?
Mitä työn jakamisen esteisiin tulee, kommunikaation kehittämiseen on olemassa paljon hyviä keinoja ja korkeakoulutetut, alastaan kiinnostuneet ovat oppimiskykyisiä ja koulutusmyönteisiä.
Asiantuntijoilta ei tarvitse ottaa asiantuntijan töitä pois, sillä jos asiantuntijoilta otetaan pois kaikki OTO tehtävät hallinnolliset ym. jutut, löytyy töitä jollekin hallinnon ammattilaiselle. Ja taas saatiin töitä jaetuksi.
Kuinka työn jakaminen voi tulla kalliimmaksi, jos kahden tai kolmen ylityöllistetyn työt jaetaan yhdelle lisäihmiselle, jolloin väsyneen ryhmän sijasta saadaan virkeä, tuottava ryhmä, valtio säästää tukikulut ja saa verotulot? Yritykset saavat omansa pois kohonneena tuottavuutena, sillä ylityötunteja harvoin tehdään täydellä työteholla.
Ruotsissa ja Suomessa tehdääntyöikäistä kohden yhtä paljon työtunteja vuodessa. Suomessa yhtä työssä olevaa kohden työteunteja tulee enemmän, mutta Ruotsissa useampi on töissä.
Lääkäripula johtuu suurelta osin tästä. Lääkärit ovat lyhentäneet järjettömän pitkiä työviikkojaan lähemmäs normaalia.
az:
“Ranskassa kokeiltiin työviikon lyhentämistä ja työn jakamista, kokeilu oli ymmärtääkseni kansantaloudelliselta tulokseltaan fiasko.”
Ranskassa on maailman korkein työn tuottavuus. Jos kysymys on fiaskosta, syytä pitää etsiä muualta kuin taloudellisista syistä.
Raimo K,
Kuinka moni bussikuski on ajanut ojaan sen takia, että tekee liikaa töitä ja on sen takia väsynyt? Jos bussikuskit tekisivät 30 tunnin leppoista viikkoa, niin tuloksena olisi julkisen liikenteen kriisiytyminen.
Kirurgeille voi sattua joskus väsymyksen johdosta hoitovirheitä, mutta paljon pahempi olisi terveyden kannalta tilanne, jossa kirurgien ottaessa leppoisasti esimerkiksi syöpä- ja sydänleikkausten jonot rupeaisivat pidentymään.
Entä sitten hoitajien lepposteluun vaihtaminen ja sen vaikutus esimerkiksi vanhustenhoidossa?
Opettajien leppoisasti ottaminen virkavapaita lisäämällä, jolloin joudutaan joko palkkaamaan kouluttamattomia sijaisia tai kasvattamaan luokkakokoja, jotka jo nyt ovat pedagogisesti kestävyyden rajoilla tai ylitse?
En usko, että saat tästä uskottavaa argumenttia aikaiseksi.
Leppoisan yhteiskunnan sijaan pitäisi keskustelu kohdistaa kulttuuriin. Se on tarkoitetun ilmiön kannalta paljon tärkeämpi ja hallitsevampi tekijä.
“Lääkäripula johtuu suurelta osin tästä. Lääkärit ovat lyhentäneet järjettömän pitkiä työviikkojaan lähemmäs normaalia.”
Jouduin käymään ovaniemellä yksityisen lääkäriaseman vastaanotolle, eihän se Suomessa käy, että voi käydä julkisella muualla kuin yhteiskunnan määräämällä asemalla.
Katselin siinä seinällä olevaa lääkärilistaa ja tunnistin suurimman osan julkisen sektorin lääkäreiksi.
Eli lääkärit ovat leppoistaneet julkisen sektorin työtä ja siirtäneet vapaa-ajan yksityiselle vastaanotolle.
Kärjistetysti voi sanoa, että aamulla pistetään potilaita jonoon ja iltapäivällä katsotaan monellako oheistä on varaa tulla yksityiselle vastaanotolle.
Mieslääkärein työaika näkyi olevan nelisen vuotta sitten 43 ja naislääkärien 39 tuntia. Naisten ja miesten työajan ero on yleisesti ottaen samaa luokkaa. Naisilla on myös selvästi enemmän vuosi- ja muitakin lomia. Vuorotteluvapaata naiset esimerkiksi käyttävät kaksi kertaa useammin kuin miehet.
Naiset ovat onnellisempia kuin miehet, mikä varmastikin johtuu osin pienemmästä työtaakasta. Leppoistaminen ei sinänsä ole huono idea.
Ongelma on, että naisten leppoisampi elämä ei ole ilmaista, vaan se pitää maskaa yksityisillä ja julkisilla tulonsiiroilla. Jos miehet ryhtyvät leppoistamaan naisten tavoin, on kai selvää, että tulonsiirtojen maksajia ei löydy. Ei voi löytyä, jos sitten naisten työtaakkaa ei lisätä, mikä on kai mahdoton ajatus.
Miehillä leppoistaminen sujuukin usein eri latuja. Jäädään työttömiksi, tulee avioero, asunto menee alta ja niin pois päin. Sitten on aikaa leppoisille perusharrastuksille. Tutkimusten mukaan vain miehen onnellisuuden ja terveyden kannalta kaikkein tuhoisinta on sosiaalisen aseman menetys. Toki on toisessa ääripäässä muutama kourallinen rikkaita tai muuten hyväosaisia miehiäkin, jotka osaavat leppoistaa hallitusti ja joilla on siihen varaa.
Tässä saattaa olla tasa-arvokysymys, joka pitäisi ottaa huomioon: tapahtuuko leppoistuminen niin, että naisten hyvinvointi lisääntyy ja miesten vähenee?
Pisto: “Asiantuntijoilta ei tarvitse ottaa asiantuntijan töitä pois, sillä jos asiantuntijoilta otetaan pois kaikki OTO tehtävät hallinnolliset ym. jutut, löytyy töitä jollekin hallinnon ammattilaiselle. Ja taas saatiin töitä jaetuksi.”
Ei toimi noin. Viime vuosikymmennet hallinnon resursseja on julkisella sektorilla lisätty yli kaiken kohtuuden, lopputuloksena suorittavalla portaalla ml. asiantuntijat on entistä enemmän hallinnollista työtä eikä loppua tälle kehitykselle näy. Hallinto generoi työtä itselleen, ja nyt tekniikan kehittyessä ulkoistaa suorittavat työt palvelujen käyttäjille voidakseen itse keskittyä mukavampiin tehtäviin.
Kjr63,
Miksi syitä pitäisi etsiä muualta kuin taloudellisista syistä? Taloustutkijat nimenomaan sekä työnantajapuoli ovat syyttäneet 35-tunnin työviikkoa epäonnistuneeksi, ja lakia on sittemmin (vuoden 2000 jälkeen) lievennetty. Kritisoijat katsovat, että työviikon lyhentäminen ei juuri lisännyt työpaikkojen määrä, johtuen osin siitä, että se teki yrityksille työntekijöiden palkkaamisen aiempaa kannattamattomammaksi. Toisekseen yritykset, jotka kilpailevat globaaleilla markkinoilla (ja toisiaan vastaan) eivät halunneet kuitenkaan tinkiä tuloksentekemisestään, ja tämä johti paineisiin kiristää työtehokkuutta työtuntia kohden (tästä osin johtuen tuo mainitsemasi ranskalaisen työn tuottavuus).
Onhan tästä väitelty paljon. Minusta tilastot (ja ihan perusjärkeily) tukevat kriitikoiden kantaa.
Yritys leppoisamman työntekemisen pakottamiseksi lainsäädännöllisesti, kuten Ranskan vasemmisto yritti, ei ole järkevää.
Osmo, mukavaa että kommentoit. Haluan täsmentää omasta kannastani seuraavan asian. Minähän en vapaamielisenä ekonomistina ole oikeastaan mitään vahvaa mieltä siitä, tuleeko yhteiskunnan olla työhullu pitkän työajan yhteiskunta vai lepppoisampi lyhyen työajan yhteiskunta (viihdyn ehkä henkilökohtaisesti työyhteiskunnassa, luulen että se tekee hyvää minulle, mutta se olkoon sivuasia). Enkä minä aio ketään yrittää “vakuuttaa” pitkän työajan/työuran välttämättömyydestä. Mutta ekonomistin velvollisuus on tietysti muistuttaa tällä hetkellä ilmeisestä ulkoisvaikutuksesta jota sinäkin ansiokkaasti pidät esillä: vapaa-ajan privaatti kustannus on alhaisempi kuin yhteiskunnallinen kustannus. Siksi kansalaisten preferenssit eivät toteudu optimaalisella tavalla. Toisin sanoen, voisi olla kaikille hyödyllistä että jotenkin sovittaisiin pitemmmästä työajasta/työurasta sekä alhaisemmista veroista ja/tai paremmista palveluista.
Lisäksi minusta näyttää siltä, että suomalaisilla on myös hyvin korkea ambitiotaso julkisten palvelujen suhteen. Koen tarpeelliseksi muistuttaa siitä, että tämä ambitio ei ole konsistentti leppoistamispyrkimyksen kanssa. Edessä voi muuten olla sellainen julkisen infrastruktuurin ja palvelujen rappeutuminen rahoituskriisin kautta, jota kukaan ei itse asiassa halua.
Tällä ei tietysti ole mitään tekemistä krääsän kuluttamisen kanssa, tavaroiden ja palvelujen kulutusosuudet etenevät omia latujaan. Mutta minun kantaani vahvistaa se, että hoitopalvelut ovat potentiaalisesti äärettömän lisäkysynnän kohde: vanheneva väestö haluaa yhä sofistikoituneempia ja kalliimpia syöpä- ja muita hoitoja, ja julkinen valta joutuu niitä tarjoamaan. Sama koskee muita vanhusten auttamiseen liittyviä palveluja, joista olet ansiokkaasti kirjoittanut. En näe tulevaisuudenkuvaa, joissa nämä vanhenevan väestön preferenssit ja leppoistamispyrkimykset olisivat sopusoinnussa budjettirajoituksen kanssa.
Yksityistäminen on tietysti yksi hyvin todennäköinen tie. Mutta jos ollaan enenevästi yksityisten hoitopalvelujen varassa, pitää markkinamekanismi todennäköisesti huolen siitä että aika pitkää päivää saadaan paiskia ja kauan. USA:ssahan palvelut ja eläkkeet ovat enemmän privaatilla pohjalla, ja siellä ei totisesti ilmene ihmeempää leppoistamista.
Suomi lyhetää työaikaa myös työttömyyden kautta. TEM tilastojen, Heikki Räisäsen esityksen, mukaan työttömyysjaksoja alkoi vuonna 2007 n 800000 kun vastaav luku oli 1980 luvulla n 400000.
Tämä työapaikkojen kirnuaminen vähentää työmäärää vuosittain 215000 htv eli n 340 miljoonaa työtuntia.
Työurasta tulee n 3–4 vuotta lyhyempi.
pääelle tulevat syrjäytyneet ja pitkäaikaistyöttömät .
Suomen julkinen sektori on reilusti pienempi kuin Tanskassa tai Ruotsissa . Koska julkinen sektori on vakaampi työantaja niin muissa Pohjoismaissa ikääntyneiden ja vajaakuntoisten työssäkäyntiaste on korkeampi ja sitä kautta myös työllisyysasteet.
Suomessa työkuorma jakaantuu huomattavasti epätasaisemmin ja eläkkelle työnnetään aikaisemmin
“Ranskassa kokeiltiin työviikon lyhentämistä ja työn jakamista, kokeilu oli ymmärtääkseni kansantaloudelliselta tulokseltaan fiasko.”
Tuosssa hyvä artikkeli Ranskan työajan lyhennyksestä.
Työaika lyheni vain vähän, koska lyhennystä ei sovelleta pikkuyrityksiin, joiden palveluksessa on puolet työvoimasta
http://www.talouselama.fi/uutiset/article160299.ece
Kjr63: “Ranskassa on maailman korkein työn tuottavuus. Jos kysymys on fiaskosta, syytä pitää etsiä muualta kuin taloudellisista syistä.”
Ranska on vasta kuudentena — hyvä saavutus sekin. Ykkösenä on Luxemburg ja kakkosena Norja. Aikaisemmin esittämäni käsitys hinnoitelusta tuottavuuden edistäjänä näyttäisi vahvistuvan.
az: “Raimo K, Kuinka moni bussikuski on ajanut ojaan sen takia, että tekee liikaa töitä ja on sen takia väsynyt? Jos bussikuskit tekisivät 30 tunnin leppoista viikkoa, niin tuloksena olisi julkisen liikenteen kriisiytyminen.”
En tiedä, kuinka moni on ajanut ojaan — kuinka monen pitäisi?
Yksittäisten kuskien työajalla ei ole paljokaan tekemistä liikenteen kriisiytymisen kanssa.
TomiA: “Jos miehet ryhtyvät leppoistamaan naisten tavoin, on kai selvää, että tulonsiirtojen maksajia ei löydy.”
Mitäs selvää siinä on? Sinänsä toki on selvää, kuka tulonsiirrot maksaa: veronmaksajat.
Vielä selvempää on todeta, että eihän siitä mitään tulonsiirtoja tule: lyhyempi työaika, ohuempi palkkapussi — kuvaannollisesti, tietenkin.
Osmo, mukavaa että vastaat. Täsmennän vielä vähän kantaani. Minulla ei vapaamielisenä ihmisenä tietysti ole mitään vahvaa näkemystä siitä, millainen yhteiskunnan “pitäisi” olla — siis kovan työn yhteiskunta vai leppoisa lyhyen työajan yhteiskunta. Minulla ei vallankaan ole ihmeempiä haluja “vakuuttaa” ketään työyhteiskunnan ihanuudesta. Itse viihdyn työyhteiskunnassa, luulen että se tekee minulle hyvää, mutta tuo olkoon sivuasia.
Mutta ekonomistina pidän tarpeellisena korostaa nyt vallitsevaa ilmeistä eksternaliteettia eli ulkoisvaikutusta: vapaa-ajan privaatti hinta on nyt varmasti paljon alhaisempi kuin sen yhteiskunnallinen hinta. Siksi talous voi tuottaa lopputuloksen, joka ei vastaa kansalaisten toiveita. Voisi siis olla Pareto-parannus, jos jotenkin sovittaisiin pitemmästä työajasta/työurasta ja samalla alhaisemmista veroista ja/tai paremmista palveluista. Ainakin voisi luopua ilmeisistä vapaa-ajan subventioista kuten vuorotteluvapaasta tai työttömyyseläkeputkesta.
Kansalaiset toivovat paljon vapaa-aikaa. Mutta he näyttävät toivovan myös hyviä julkisia palveluja ja sosiaaliturvaa. Minusta ekonomistien pitää muistuttaa, etteivät nämä toiveet ole keskenään konsistentteja, tai ainakaan minä en tiedä miten ne yhdistettäisiin julkisen talouden budjettirajoitukseen (joka ei voi joustaa, muuten on edessä Kreikan tie).
Tällä ei ole mitään tekemistä “krääsän” (tavaran) kuluttamisen kanssa, tavaroiden ja palveluiden kulutusosuudet kehittyvät omia latujaan. Mutta minun näkemystäni tukee mielestäni se, että terveyspalveluissa on potentiaalisesti ääretön kysynnän lähde. Kansalaiset haluavat pysyä hengissä pitkään ja kysyvät entistä kalliimpia syöpä- ja muita hoitoja. Sekä myös muita vanhuuteen liittyviä hoivapalveluja, kuten olet ansiokkaasti kirjoissasi analysoinut. Tämä kasvava kysyntä ja eliniän piteneminen edellyttävät eläkeiän nousua eivätkä anna juuri tilaa keskityöajan lyhentämiselle. Olen huolissani siitä, että tätä ei oikein tiedosteta ja edessä on sellainen palvelujen ja infrastruktuurin rahoituksellisen rapautumisen tie jota itse asiassa myöskään kansalaiset eivät halua.
Leppoisuusyhteiskuntaa toivovien on siis hyvä tiedostaa, että toiveen toteuduttua voi tulla ikäviä yllätyksiä: ei olekaan varaa siihen kalliiseen syöpähoitoon, ja vanhainkodissa saa virua vaipoissaan ilman hoitoa.
Palvelujen yksityistäminen on varmaan yksi todennäköinen tie. Mutta silloin varmaan paiskitaan myös pitkää päivää ja vanhaksi asti, jotta nuo palvelut olisi varaa ostaa. Katso vaikkaa USA:ta, jossa palvelut ja eläkkeet ovat enemmän yksityisiä järjestelyjä: siellä ei voi havaita ihmeempää leppoistamista!
“Mitäs selvää siinä on? Sinänsä toki on selvää, kuka tulonsiirrot maksaa: veronmaksajat.
Vielä selvempää on todeta, että eihän siitä mitään tulonsiirtoja tule: lyhyempi työaika, ohuempi palkkapussi – kuvaannollisesti, tietenkin.”
Sovitaan ensin, että pidetään työajan pituutta leppoistumismittarina (kuten täällä tehdään ja mikä toimii kai aika hyvin).
Sitten katsotaan, mikä mahdollistaa naisten lyhyemmän työajan. Kuten kirjoitin, vastaus on osin yksityiset ja julkiset tulonsiirrot. Näitä tulonsiirtoja tapahtuu esimerkiksi mieheltä vaimolle, valtiolta äideille (ja muutenkin naisille enemmän kuin miehille, esimerkiksi opiskelijoille) ja yksityiseltä sektorilta julkiselle (päivittäinen työaika usein lyhyempi, lomat pari, kolme viikkoa pidemmät ja pitenevät työntekijöiden vanhetessa).
Väitteeni siis kuului, että miehet eivät voi leppoistaa “samalla tavalla kuin naiset”. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että vaimot eivät suostu elättämään miehiään samalla tavoin kuin päinvastoin (empiirinen fakta), eikä naisvaltainen julkinen sektori kykene rahoittamaan miesvaltaisen yksityisen sektorin lisääntyvää vapaa-aikaa (taloudellinen mahdottomuus paristakin syystä). Luulen myös, että poliittinen järjestelmä ei ryhdy voimakkaasti ajamaan miesten leppoistamispyrkimyksiä julkisilla tulonsiirroilla (lasten saantiin liittyvissä lomissa tosin voi tapahtua muutoksia).
Kysymykseni siis kuului, muodostuuko tuosta eriarvoisuudesta leppoistumista koskeva trendi, joka tulevaisuudessa heikentää huono-osaisemman sukupuolen keskimääräistä asemaa entisestään.
Toki on myös naisia, jotka eivät tulonsiirtoja saa ja jotka kärsivät lyhyemmän työajan täysmääräisenä tilipussinsa koossa. En puhunut heistä.
Vaikka tämä ikuinen, aika tylsä kisa siitä, millä summalla kukin pärjää, ei ole keskustelun varsinainen aihe, haluaisin komapata sinkkua, vaikka 2000 nettona on yhdelle aika paljon, jos ei maailmalla matkusta.
Matti Kinnunen sanoi lapsettoman parin tarvitsevan 3000 euroa nettona elääkseen. Ihan uteliaisuuttani kysyn, mihin sitä keksisi työntää 3000 euroa kuussa? Meidänkin vastike nousee yli seitsemäänsataan, mutta jos sen jälkeen käteen jäisi 1300, sehän tarkoittaisi, että molemmat oltaisiin (ainakin lähes) kokoaikatyössä. Millon ja kuinka nuo rahat tuhlaisi? Ja mihin? Ja miksi ihmeessä?
Vartiainen:“Olen huolissani siitä, että tätä ei oikein tiedosteta ja edessä on sellainen palvelujen ja infrastruktuurin rahoituksellisen rapautumisen tie jota itse asiassa myöskään kansalaiset eivät halua.”
Tämä on hyvä pointti. Pari huomiota asian tiimoilta:
1- keskustelua johtavat valtavirrasta poikkeavat ideologit
2- suuri yleisö helposti myötäilee näitä näkymyksiä, mutta ei aina ymmärrä, mitä epämiellyttäviä seurauksia taloudellisen kasvun puutteella on käytännön elämässä
Eihän nämä ajatukset vielä ole paljoa vihreän liikkeen ulkopuolelle (ja vastaavien) levinneet. Ehkäpä ne jäävätkin vain teoreettisiksi pohdiskeluiksi.
Soininvaara näyttää tarjoavan työn jakamiseen perustuvaa “ruotsalaista” ratkaisua Vartiaisen ongelmaan: verotulot pysyvät tarpeeksi korkeina, koska leppoistettujen tilalle tulee toisia tekijöitä. Tätä Vartiainen ei oikein kommentoi.
Vielä pari sanaa naisten ja miesten leppoisuuserosta, tällä kertaa koko eliniän ajalta.
Ensimmäinen ero kai tapahtuu kouluiässä. Pojat leppoistuvat selvästi tyttöjä enemmän jättäessään useammin koulun kesken ja ryhtymällä kokopäivävelttoilijoiksi.
Seuraava ero lienee armeija, joka ei ole kovin leppoisaa. Tytöt viettävät usein leppoisamman välivuoden.
Jos peruskoulun jälkeistä koulutusta ei pidä työnä, tytöillä on leppoisampaa. Nykyisellä trendillä korkeakouluissa ei ole poikia lainkaan muutaman vuosikymmenen kuluttua.
Toisaalta poikien leppoisa nuorisotyöttömyys on selvästi tyttöjen yleisempää.
Ongelma korjautuu myöhemmällä iällä. Vaikka miesten työttömyys on naisten työttömyyttä suurempaa, työllisyyden suhteen on päinvastoin.
Työaika on naisilla selvästi lyhyempi, kuten yllä tuli jo mainittua, ja vuosilomat pidempiä. Lisäksi naisilla tuppaa olemaan kaikenlaisia ylimääräisiä tai poikkeuksellisia lomia miehiä selvästi enemmän.
Ja sairaspoissaoloja.
Naiset eläköityvät hiukan miehiä aikaisemmin ja elävät vuosikausia pidempään.
Tosin miesten kuolleisuus on kaikissa ikäryhmissä suuremaa ja sanotaanhan sitä, että kuolema kuittaa univelat. Siinä mielessä miehillä on keskimäärin selvästi leppoisampaa.
marguiles kysyy:“mitä tai ketä me oikein ruokimme tällä kasvaneella tehokkuudella?”
Ja az vastaa:“Se “krääsä” ei edelleenkään ole tehdyn työn määrän kysymys, vaan kysyntämme kysymys, kulutusvalintojemme, kulttuurimme jne.…Jos olisimme ihmisinä fiksumpia, niin kysyntämme kohdistuisi erilaisiin tuotteisiin, näitä tuotteita silloin tuotettaisiin, eikä “krääsää”. Voisimme toki kuitenkin tehdä enemmän töitä.”
Kysyntä kohdistuu sellaiseen, jota markkinoidaan ja mainostetaan riippumatta siitä, kuinka tarpeellista tai tarpeetonta se on. Markkinat pystyvät manipuloimaan tarpeettoman krääsän tarpeelliseksi, jos sen tuottaja saa saa siitä voittoa, jopa niin että sen omistamisesta muodostuu kulttuurimme osa. Siis enimmäkseen tässä järjestyksessä: ensin luodaan tuote ja vasta sitten tuottaja luo sille tarpeen.
Vaikkapa merenrantatontin korkea hinta on toki aineettomasta, eikä sitä ole tapana krääsäksi kutsua. Se on kuitenkin suurelle joukolle omistajiaan krääsään verrattava, koska se sellaisenaan tuo nautintoa kenties harvalle omistajalleen — ainakaan hintansa edestä. Vasta sitä kautta syntyy omistamisen motiivi, että se on statussymboli, jolla osoitetaan paremmuutta muihin nähden, mikä on myös monen krääsän tarkoitus.
Tontti on toki välttämätön kuten myös asunto, mutta kuinka suunnattomasti tontin lisäksi asunnon materiaaleissa ja varusteissa voi olla krääsää. Ja pitkälti siksi syntyvät asuntokuplat seurauksineen.
Koska olemme ihmisiä meidän kulttuurissamme, emme voi olla niin fiksuja, ettei aina jostain omistamisesta tai kohteessakäynnistä muodostuisi muoti-ilmiö. Sitten joku alkaa sillä rahastaa niin, että sen eteen sosiaalinen paine pakottaa käyttäjät leppoistamisesta lisätienestiin — ja lisäveroihin.
TomiA: “Toisaalta poikien leppoisa nuorisotyöttömyys on selvästi tyttöjen yleisempää.”
Mihin perustuu ajatus, että työttömyys olisi leppoisaa? Oletko kokeillut?
Osmon kirjoituksessa en tällaista leppoisuuskäsitystä havainnut.
TomiA: “Tosin miesten kuolleisuus on kaikissa ikäryhmissä suuremaa ja sanotaanhan sitä, että kuolema kuittaa univelat. Siinä mielessä miehillä on keskimäärin selvästi leppoisampaa.”
Ja tämäkin vielä! Leppoisuus ilmeisesti saavuttaa optiminsa, kun kaikki ovat kuolleet — ja saavat tulonsiirtoja.
Olen myös melko varma siitä, että monikaan ei pidä univelan kerryttämistä leppoisuuden lisäämisenä.
Täytyypä tähän kommentoida, miten lepposasti meillä työtaakkaa kevennetään. Minä olen osittaisella hoitovapaalla (30h/vko), mies tekee täyttä päivää. Tästä hyvästä:
- lähdemme yhtä matkaa päiväkodin kautta töihin
- minä lähden töistä kolmen aikaan: haen lapset päiväkodista, valmistan päivällisen ja yritän pitää nälkäiset lapset rauhallisina
— mies lähtee töistä puoli viiden aikaan, tulee valmiiseen ruokapöytään, missä lasten kanssa yleensä jo syömme päivällistä
Että tosi “leppoisa” puolitoistatuntinen, joo. Uskaltaisin väittää, että työaikaansa lyhentävä nainen kyllä vähentää myös miehensä työtaakkaa, kun kotityöt otetaan laskuihin mukaan.
Miksi muuten se, että meillä käy siivooja kerran viikossa tekemässä viikkosiivouksen on näissä laskelmissa työtä, mutta itse tehtävät kotityöt eivät työtä olekaan?
Ja toisin päin tietty myös, ja silloinkin, jos puolisot ovat samaa sukupuolta ja toinen puolisoista “leppoistaa”. Kun mies oli hoitovapaalla, oli ihana tulla töistä valmiiseen pöytään. 😉
Vapaa-aikakin voi olla hyödyke siinä kuin mikä vain muukin hyödyke. Aika usein vapaa-aikana kulutetaan enemmän kuin työaikana, joten kansantalouden kannalta kyse voi olla oikein positiivisesta asiasta.
Moralistiset kysymykset liittynevät siihen, että kun yhteiskunta ilmaiseksi kouluttaa ihmisiä, heillä olisi velvollisuus tehdä täysi työura tai että kuin annetaan ilmaiseksi palveluita, kaikkien pitäisi vastineeksi kantaa kortensa yhteiseen kekoon sataprosenttisesti. Nämä kyllä taitavat kummuta jo menneestä maailmasta.
En nyt ehtinyt lukea kaikkia kommentteja joten tämä pointti saattoi jo tulla, mutta oma empiirinen havaintoni on ollut se, että ainakin lähipiirissäni nämä kovatuloise leppoistajat ovat ryhtyneet leppoistamaan isolta osin sen takia, että heillä olisi enemmän aikaa nauttia työnsä hedelmistä ja tämä näkyy nimenomaan lisääntyneenä kulutuksena (enemmän ulkona syömistä, lisää rahaa harrastuksiin jne.)
>Matti Kinnunen sanoi lapsettoman parin tarvitsevan
> 3000 euroa nettona elääkseen. Ihan
> uteliaisuuttani kysyn, mihin sitä keksisi työntää 3000 euroa kuussa?
en minä tiedä. Ajattelin vain laittaa sen verran yläkanttiin, että varmasti piisaa. Ajatukseni oli ja on edelleen, että kahden hyvinkoulutetun ei tarvitse tehtä kokopäivätyötä saadakseen yhteensä 3000 euroa kuussa nettona — eihän siihen mene koko kuukautta yhdeltäkään.
Siksi vaan tuumasin, että leppoistaminen on jo nyt useimmille hyvinkoulutetuille mahdollista, jos vain halua ja intoa on.
(3000 euroa saa toki kulumaan, jos on auto ja vene ja ties mitä harrastuksia. Itsellä ei ole, joten minulla tuskin menee 3000 euroa kuuussa — en tosin ole tarkistanut paljonko menee)
Juhana Vartiainen ja O.S. kirjoittivat vapaa-ajan privaatista ja yhteiskunnallisesta hinnasta.
Leppoistaminen ei tosiaan ole täysin ilmaista yhteiskunnan kamnnalta, sillä osa menetetyistä veroista pitää kerätä toisilta. Mutta pidän suomalaisia niin rikkaina, että leppoistamiseen on kyllä varaa. Emme ole tilanteessa, jossa kaikki työhön kelpaavat pitäisi pakottaa tekemään päätyössään pidempiä päviä kuin mihin he kokevat voimiensa ja intonsa riittävän.
Vastuuntuntoinen leppoistaja voi myös pitää huota siitä, että leppoistaa vain sen verran, että maksaa leppoistamisesta huolimatta veroja ainakin oman osuutensa valtion menoista. Näin hän kantaisi yhä kortensa täysimääräisesti yhteiseen kekoon.
Yhteiskunnan tulisi tuottaa jäsenilleen hyvinvointia. Leppoistaminen olisi monille tällainen nautinto. Tätä hyvinvointia ei kannata ehkä maksaa heikentyneillä terveys‑, sosiaali- tai koulutuspalveluilla (jotka ovat myös aika keskeisiä suomalaisen hyvinvoinnin tuottajia). Parempi leikkausten kohde voisi olla yleinen kulutus. Tätähän monii leppoistajakin tietoisesti leikkaa. Tämä tarkoittaa toki korkeampia veroja. Mutta jos tämä uusi tasapaino on kansalaisille kokonaisuutena aiempaa malllia parempi, niin tätä tietä on hyvä kulkea.
Leppoistamisen myötä katoavaa työpanosta voisi myös korvata. Ensimmäisenä hakisin uutta työtä työttömistä. Suomi voisi siirtyä nykyisestä työttömyysturvavetoisesta mallista työllisyystakuuvetoisempaan malliin (kaikille taattaisiin työpaikka sopivalla peruspalkalla; täysin työttömäksi jäämällä saisi käteen vähemmän rahaa). Nykyinen työttömyyden taso on melkoista kansantaloudellista tuhlausta (leppoistamista pahempaa). Myös moni eläkeläinen voisi olla halukas tekemään osa-aikaista työtä (varsinkin jos on jo leppoistellut aiemmin ja säästellyt voimia).
Monet leppoistajat siirtyisivät myös tekemään jptain hyödyllstä (yhteiskunnan tilaa kohentavaa työtä) eikä vain laiskottelemaan ja yhteiskunnan palveluita kuluttamaan. He voisivat kasvattaa omat porkkanansa, hoitaa omia lapsiaan tai vanhempiaan, rakentaa taloa, tehdä vapaaehtoistyötä, tai avoimia ohjemia. Joku voisi myös siirtyä leppoistamisen kautta yksityisyrittäjäksi. Ja moni leppoistaja palaisi takaisin täysipäiväiseen työhön entistä virkeämpänä.
Joku leppoistaja varmasti ajautuisi myös kaljakapakkaan ja rappion tielle (jätettyään elämää koossa pitävän täysipäiväisen työn), mutta ehkä joku toinen taas välttyisi leppoistamisen avulla lopppuunpalamiselta ja sitä seuraavalta syöksykierteeltä.
Uuden leppoistamalla menetettyä työtä korvaavan työn lisäksi voisi myös karsia tuottamatonta verorahoja kuluttavaa työtä kuten byrokratiaa, mutta tämä on jo toinen juttu ja oma tarinansa. Mainitsen tämän tarpeen siksi, että molemmilla aloilla tavoite on sama, yhteiskunnan rakenteen parantaminen kansalaisia paremmin palvelevaksi. Ja molemmissa suuri osa vaikeuksista tulee vaikeudesta purkaa vakiintuneita huonsti toimivia rakenteita. (Nojailen tässä optimismin suuntaan yhteiskuntakehityksen suhteen, mutta yrittää pitää jos joskus aikoo maaliin päästä :-).)
Yritin hahmottaa mallia, jossa myös rankan päätoimisen työnteon ulkopuolella on paljon mahodllisuuksia hyödylliseen työhön — ei vain laiskotteluun ja kuluttamiseen. Parhaimmillaan leppoistaminen voi myös rentouttaa yhteiskunnan ilmapiiriä ja tehdä (kaikenlaisesta) työnteosta entistä nautinnollisempaa (ei vain 8 tunnin piinaa ennen vapaa-ajan lepoa ja kulutushuumaa). Näin myös tehdyn työn määrä ja työn tehokkuus voisivat nousta.
Ei yhteiskunnan tarvitse houkutella kansalaisiaan joutilaisuuteen, mutta joustavuus yksilöiden työjärjestelyissä olisi ehkä hyvöksi, myös työnteolle.
Ensinnäkin tuo kokeilu alkoi vasta 10 vuotta sitten ja on vieläkin menossa. Ranskassa tiputettiin työviikon pituutta 40:stä 35:een, eli ennen oltiin pidemmässä viikossa kuin Suomessa, nyt huimat 2.5 tuntia alle. Olin Ranskassa töissä pari kuukautta heti tuon muutoksen voimaantulon jälkeen ja jonkin verran pääsin seuraamaan julkista keskustelua sen tiimoilta ja vähän sen jälkeenkin. On totta, että työttömyys ei laskenut samalla tavalla kuin mitä vasemmisto oli lyhyempää työviikkoa ajaessaan uumoillut, mutta työntekijöiden tuottavuus lisääntyi roimasti ja kuroi tämän eron käytännössä umpeen.
Se, että eri aloilla ei työllisyys ole lisääntynyt sen jälkeen on selityksenä osittain sama kuin täällä Suomessakin, eli yritykset eivät uskalla palkata kysynnän lisääntyessä koska työntekiöistä ei pääse eroon jos tulee taantuma. Mutta joka tapauksessa, en todellakaan puhuisi tästä “kokeilusta” fiaskona.
Se, että väärät ihmiset leppoistavat elämäänsä, on myös tulonjakokysymys. Kun kengäntekijä on laitettu kilpailemaan kiinalaisten kanssa, on hiukan vaikea leppoistaa elämäänsä muuta kuin työttömyydellä, olipa millainen ammattilainen tahansa. Koulutetummalla porukalla mallia terveydenhuolto on suojanaan lukuisia rautaovia, joilla voi kasvattaa reaaliansioitaan ja leppoistaa elämäänsä sekä mankua verotuksen kireyttä. Lekurit ei kyllä ole olleet vaatimassa työurien pidentämistä, mutta se johtuneekin siitä, että ne tekee oikeita töitä. Nojatuoliteoreetikoilla ei ole ongelmana kuin peräpukamat.
Spottu,
En tiedä sitä aikaisemmasta, mutta ainakaan viimeiseen 15 vuoteen hallintoa ei ole missään lisätty, pikemminkin karsittu koko ajan. Sen sijaan hallinnolliset tehtävät eivät ole kadonneet minnekään, vaan ne on lykätty organisaatioiden muille jäsenille, joille jää vähemmän aikaa varsinaisiin tehtäviinsä.
Valtion tuottavuusohjelma on pahamaineisin tässä suhteessa. Sitä mukaan kuin työntekijät jäävät eläkkeelle, heidän virkansa ja toimensa lakkautetaan, jmikä karsii kyllä hallintohenkilökunnan määrää, muttei työmäärää.
“En tiedä sitä aikaisemmasta, mutta ainakaan viimeiseen 15 vuoteen hallintoa ei ole missään lisätty, pikemminkin karsittu koko ajan. ”
Eliitin ja suuryritysetn turvallisuuteen on lisätty valtavasti panoksia.Myös henkilökuntaa ja se näkyy näiden kulujen räjähtämisenä esim pankin ryöstön tutkintaan riittää kymmeniä poliiseja vaikka saaliit ovat mitättömiä.
Miljonäärin ryöstön tutkimiseen valjastetaan koko poliisikunta,tukitaan ilmatilakin, tavikselle sanotaan, että ehkäpä joku löytää ruumiin ja palauttaa
[quote]Juho Laatu: Vastuuntuntoinen leppoistaja voi myös pitää huota siitä, että leppoistaa vain sen verran, että maksaa leppoistamisesta huolimatta veroja ainakin oman osuutensa valtion menoista. Näin hän kantaisi yhä kortensa täysimääräisesti yhteiseen kekoon.[quote]
Eihän tämä valitettavasti riitä. Osan on pakko maksaa yhteiskunnalle enemmän kuin oma osuutensa — muutenhan jotkut eivät voi maksaa vähempää kuin osuutensa. Ellemme sitten siirry joko “maksa kulutuksesi mukaan” tai “kiinteä henkilövero” ‑järjestelmään.
Henri Weijo:
Totesin sen kyllä alkaneen vuonna 2000, ja sittemmin sitä jo on poikkeamista mahdollistaen muutettu, joten aivan alkuperäisessä muodossaan se ei ole enää menossa.
Eikä se työttömyyden väheneminen jäänyt vain hieman jälkeen vasemmiston kaavailuista. Mutta vastasi kyllä taloustutkijoiden ja työnantajapuolen ennustetta.
Moni firma myös lähti Ranskasta kanaalin yli Britanniaan. Julkinen sektori, kuten terveydenhoitoala koki työntekijävajeen. Uusia julkisia virkoja piti perustaa tekemään sama työmäärä kuin mikä aiemmin tehtiin pienemmällä porukalla.
Julkisen talouden rasite lisääntyi.
Nyt Ranskassa on vallassa oikeistolaisin hallitus aikoihin.
Työteho on lisääntynyt, kun työpaikat yrittävät puristaa 35:stä sen mitä 40:stä, mutta onko työviihtyvyys tällaisilla työpaikoilla lisääntynyt on toinen kysymys.
Ehkä “fiasko” voi olla hieman liian voimakas ilmaus, mutta vaikea tuota on menestyksenä pitää. Toki moni on yksilötasolla tyytyväinen lisääntyneeseen vapaa-aikaan, mutta yhteiskunnalla on lasku maksettavana.
OS:”On aika avuton ajatus, että meidän on tehtävä työtä ja kulutettava kaiken maailman krääsää vain, jotta tästä saataisiin kerätyksi veroja. On siirrettävä verotuksen painopistettä pois ansiotuloista kohden valmisteverotyyppisiä kulutusveroja, kiinteistöveroja ja muuta sellaista”
Jos verottaisimme kulutusta enemmän ja työtä vähemmän, verottaisimme samalla enemmän ulkomailla tehtyä työtä ja Suomessa tehdyn työn kilpailukyky paranisi!
Ongelmana kuitenkin tavaroiden palveluiden vapaa liikkuminen – matkiustelu ulkomaille ostoksille varmasti lisääntyisi. Säästämisastekin saattaisi nousta ja kulutus pienentyä – ECO miehen sanoin ”maailma pelastuu”, mutta myös taloudellinen aktiviteetti saattaisi vähetä.
IJ
“Eihän tämä valitettavasti riitä. Osan on pakko maksaa yhteiskunnalle enemmän kuin oma osuutensa – muutenhan jotkut eivät voi maksaa vähempää kuin osuutensa. Ellemme sitten siirry joko “maksa kulutuksesi mukaan” tai “kiinteä henkilövero” ‑järjestelmään.”
Jos halutaan saavuttaa jokin tavoite yhteisönä _jokaisen_ olisi hyvä pyrkiä tekemään vähän enemmän kuin oma osuutensa. Jollekulle tämä sujuu helpoiten maksamalla, jollekulle muulle työtä tekemällä yhdistystoiminnassa ym. Pitää antaa jotain, jotta voi saada.
Voi sanoa, että yhteisönä toimimisen pitäisi olla vapaaehtoinen valinta. Sitä se ei kuitenkaan käytännössä ole, koska meitä on jo melkein 7 miljardia ihmistä keskinäisriippuvuudessa. Väestöpaine ja haluttomuus toimia yhteisönä aiheuttaa globaaleja kriisejä eri elämänalueilla. Kykenemättömyys toimia yhteisönä on johtanut siihen, että ylikulutamme luonnonvaroja 40 % ja alikulutamme työvoimaa 10 % — 20%. Biodiversiteetti kapenee aivan turhaan.
Ihmisten on hankala sitoutua edes pienyhteisöihin, koska pölhöindividualismi on muodissa. Ajattelen niin, että olisi parempi, että jokainen pyrkisi löytämään paikkansa maailmassa kuin nykyinen suuntaus, että jokainen pyrkii elelemään omissa maailmoissaan muista välittämättä.
IJ kirjoitti: “Osan on pakko maksaa yhteiskunnalle enemmän kuin oma osuutensa”
Totta, siksi lisäsin epämääräisesti sanan “ainakin”. Jos toisaalla työnteko tehostuu, voi omakustannstaso liikahtaa toiseenkin suuntaan.
Mainitsemasi “kiinteä henkilövero” olisi periaatteessa reilu valtion vakuutus kansalaisille. Jokainen maksaisi sen verran kuin keskimääräinen kansalainen kuluttaa. Kannatan kyllä prosentuaalista ja progressiivistakin verotusta, ja vastaavasti tuon omakustannustason alittavaa verotusta köyhimmille kansalaisille. Leppoistamisen paras pointti on kuitenkin tuottaa enemmän hyvinvointia, ja järjestää sitten voudin verojen keruu oikealle, ehkä korkeammallekin, mutta enemmän hyvinvointia tuottavalle tasolle. Ja tähän on Suomen elintasolla mielestäni hyvinkn varaa.
Henri Weijo: “Se, että eri aloilla ei työllisyys ole lisääntynyt sen jälkeen on selityksenä osittain sama kuin täällä Suomessakin, eli yritykset eivät uskalla palkata kysynnän lisääntyessä koska työntekijöistä ei pääse eroon jos tulee taantuma.”
Suomessa kyllä pääsee työntekijöistä eroon aivan kivuttomasti, vaikka ei olisi taantumakaan — irtisanomisilmoitukseen taikasanat ´tuotannolliset ja taloudelliset syyt´ — ei koirakaan perään hauku, vaikka olisi isommastakin joukosta kysymys.
Särelä ja az huolehtii että mitäs sitten käy jos bussinkuljettajat ottaa leppoisammin.
Helsingin sisäisessä bussiliikenteessä ajetaan kokopäiväisiä bussivuoroja 260 päivässä, ruuhkavuoroja 218 ja iltavuoroja 30. Ruuhka- ja iltavuoroista tulee sellaisia kolmen-neljän tunnin työvuoroja 2x218 + 30 = 466. Kokopäivävuoro on tyypillisesti liikenteessä kai noin 17 tuntia (esim. 6 — 23) ja kun tuohon vielä heittää ajot hallilla päälle niin varmaan 18 tuntia, mutta tuon voinee hoitaa päällekkäisille 8 tunnin vuoroilla. Eli sanotaan täyspitkiä vuoroja 260 * 2,25 = 585
Eli noin 44% prosenttia bussikuskien työvuoroista lienee lyhyitä pätkiä. En muista miten tämä on järjestetty bussiliikenteessä, semmoinen mielikuva minulla on että aiheesta riidellään työnantajan ja työntekijän jatkuvasti.
Sama koskee isoa osaa palveluammateista. Ravintolassa on töitä lounas- ja illalisaikaan, taksikuskeilla samoin, liikkeissä käynee enemmän asiakkaita iltaisin ja epäilen että tämä koskee sairaanhoitajiakin jossain määrin eli päivistykissä on illalla täydempää. Pankkiinkin on huomattavan helppoa saada tapaamisaika keskellä päivää. Sitten on vielä sesonkialat kuten matkailu, peruskoulu, ja osittain rakentaminen.
Se miten tämä on hoidettu on kai alakohtaista, mutta on selvää että tästä seuraa peukaloiden pyörittelyä ruuhka-ajan ulkopuolella. Se miten tämä pitäisi hoitaa on että maksettaisiin enemmän per tunti tai kuukausi lyhyistä pätkistä. Esimerkki bussinkuljettaja saisi 3,5 tunnista 5 tunnin palkan. Tämän jälkeen tarvitsisi kinata huomattavasti vähemmän siitä kuka niitä pätkiä joutuu tekemään, osa haluaisi enemmän rahaa ja pidemmän päivän, toiset vähemmän ja reilusti lyhyemmän päivän. Työnantajankin kannalta tämä olisi järkevämpää kuin maksaa pahimmassa tapauksessa kahden tunnin työstä kahdeksan tunnin palkka.
Jype
Jo nyt saa Kiinasta / Honkkarista tilattua pikkusälää (alle ~50 euron arvosta) ilman alvia ja tulleja, postimaksut parin euron luokkaa. Euroopasta löytyy niinikään nettikauppoja mitkä toimittaa vähän suuremmatkin paketit jollain 5–6 euron postimaksulla. Jos alv nostetaan Suomessa >25%, ja jossain päin EUta alv on edelleen alle 20%, niin aina vaan enemmän tuo nettikauppa vilkastuu. No, ehkä bensaa ja löpöä ei kuitenkaan kannata (vielä) netistä mennä tilaamaan. Mutta kait tuohonkin joku keino keksitään.
Tuosta en tiedä, mutta kaupan alalla osa-aikatyötä teetetään enemmän kuin työntekijät osa-aikatyötä tehdä haluaisivat. Se siitä seuraa, kun “kaikki” haluavat käydä ostoksilla samana aikaan. Tietääkseni 30-tuntinen työviikko on peräti yleinen.
Yksi tämän yhteiskunnan pöljyyksistä on se, että kun minä (TkT) teen 30-tuntista työviikkoa, yhteiskunta maksaa minulle 90 euroa kuussa osittaista hoitorahaa, koska minulla on alle kolmevuotias lapsi. Samanmittaista työviikkoa tekevälle myyjälle ei taas osittaista hoitorahaa makseta, vaikka tällä olisi samanikäinen lapsi. Minulla näet lukee työsopimuksessa taikasanat “osittainen hoitovapaa”, myyjällä taas ei. Minä leppoista vapaaehtoisesti ja työnantaja suhtautuu siihen nihkeästi, myyjälle taas ei työnantajalla ole edes tarjota kokoaikatyötä.
Ja kummanhan meistä taloudessa niitä 90 euroa enemmän tarvittaisiin? Miksi ihmeessä lainsäätäjä on pitänyt tarpeellisena pistää tuollaisen lisäehdon osittaisen hoitorahan maksamiseen? Eikö se olisi kaupan alallakin hyvä asia, jos lyhyempää työviikkoa tekisivät ensisijaisesti pienten lasten vanhemmat? Kun ne lapset ovat pieniä niin lyhyen ajan…
Vähän ehkä myöhässä tämä kommentti mutta menköön.
Minulle leppoistaminen, tai millä nimellä sitä halutaankin kutsua, tarkoittaa ensisijaisesti niiden sosiaalisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden rikkomista, jotka estävät ihmisiä työskentelemästä sen verran kuin itse haluavat. Eli yksilönvapauden tosiasiallista lisäämistä. Vaikka siis kannatan “leppoistamista”, niin en tarkoita sillä pakollista työajan lyhentämista Ranskan tyyliin.
Mitä tämä leppoistaminen sitten käytännössä tarkoittaisi yhteiskunnan kehityksen ja hyvinvoinnin kannalta? Lähes kaikki ihmiset haluavat tehdä töitä ja hankkia itselleen kohtuullisen elintason. En osaa nähdä tulevaisuutta, missä suurin osa ihmisistä ei haluaisi tehdä töitä, tai haluaisi tehdä niitä vaikka korkeintaan kuukauden vuodessa, vaan tyypillinen ihminen kyllä tekisi töitä 6kk — 11kk vuodessa jos saisi itse päättää. Tämä taas tarkoittaa, että talouskasvun tarpeellisuudesta ei päästä eroon. Nollatalouskasvullakaan, missä kasvava “työttömyys” allokoitaisiin niille, jotka haluavat työskennellä vähän vähemmän, ei menisi kuin korkeintaan 10–20 vuotta, kun “todellinen” työttömyys alkaisi kasvaa, ja taas tarvittaisiin aivan yhtä suurta talouskasvua kuin ennenkin pitämään ihmiset töissä haluamansa ajan. Eli “leppoistaminen” ei todellisuudessa ole mikään avain pitkällä aikavälillä kestävään nollakasvun yhteiskuntaan. Ei luonnonvarojen kuluttamisen suhteen, ei työn tasaisemman jakautumisen suhteen, eikä minkään muunkaan ongelman, mistä syytetään talouskasvun palvontaa.
Entä nämä uhkakuvat ihmisten leppoistamisen seurauksista julkiselle taloudelle? Jollain tavalla perusteltuja uhkakuvia ovat koulutuksen, sosiaaliturvan ja terveydenhuollon rahoittamisen ongelmat, jos/kun ihmiset eivät haluakaan raataa itseään hengiltä ennen eläkeikää.
Ensin yleisemmällä tasolla, uskon, että niin koulutuksen kuin terveydenhuollon puolella on toimintaa mahdollista tehostaa merkittävästi (tämä ei ole tämän kirjoituksen pääpointti, mutta viittaan vaikka erinäisiin anekdootteihin Ian Ayresin kirjasta “Super crunchers”).
Mutta jos silti ajaudutaan tilanteeseen, jossa ihmiset ovat leppoistaneet itsensä niin suureksi osaksi aikaa vuodesta thaimaaseen, että näiden julkisten palvelujen rahoittaminen on todellinen ongelma (Olen aika varma, että terveellä järjellä tämän yhteiskunnallisen tilanteen erottaa vastentahtoisesta massatyöttömyydestä, vaikka jotkin tunnetut ekonomistit eivät siihen kykenekään), niin minun mielestäni meillä on silti hyväksyttäviä työkaluja näiden ongelmien pienentämiseen:
Tuollaisessa yhteiskunnassa on mielestäni täysin perusteltua alkaa miettimään entistä tarkemmin mikä terveydenhuollon osa perusterveydenhuollon lisäksi on yhteiskunnan maksettava. Esimerkiksi magneettikuvat ovat hyvä esimerkki kalliihkosta palvelusta, joka ei aina ole täysin välttämätön, ja johon suurimmalla osalla ihmisistä on niin tosissaan halutessaan varaa.
Jos muu yhteiskunta pärjää vähemmällä, niin silloin sosiaaliturvaankin riittää vähempi raha, koska jo nyt merkittävä osa sosiaaliturvasta on suhteellista köyhyyttä ehkäisevää. Absoluuttisen, äärimmäisen köyhyyden poistamiseen ei tarvita rahaa juuri ollenkaan.
Erityisesti tuollaisessa yhteiskunnassa ansiosidonnaiset työttömyyskorvaukset ja eläkkeet pitäisi poistaa valtion budjetista. Jos joku haluaa perusturvan ylittävän eläkkeen niin säästäköön itse.
Jos leppoistaja ja työtön voidaan jotenkin riittävän luotettavasti erottaa, niin ei minua tuollaisessa yhteiskunnassa myöskään haittaisi se, että koulun käyneiltä ei-työttömiltä kerättäisiin kiinteä kuukausittainen summa koulutuksen menojen kattamiseksi.
Korostetaan vielä kerran, että nämä eivät ole toimenpide-ehdotuksiani seuraavalle vaalikaudelle, vaan ratkaisuehdotuksia “liian” leppoistuneelle yhteiskunnalle.
RaimoK, sanopa vielä kolmannen kerran: kirjoittelin asiasta siltä kantilta, että työmäärään vähenemistä pidetään leppoistumismittarina, kuten täällä näkyy tehtävän. Silloinhan työttömyys leppoistaa ja kuolema on leppoisuuden ylin aste. Ehkä olisi pitänyt pistää hymiö perään, mutta en uskonut kenenkään ottavan ihan kirjaimellisesti.
Riitta, aika oleellista tosiaan on, muuttaako kotityön ja palkkatyö suhteen muutos leppoistumisen astetta ja mihin suuntaan. Tai opiskelun. Kyse on siis siitä miten leppoistuminen operationalisoidaan eli mitataan.
Sivumennen sanottuna tuosta ei voi tietenkään olla mitään yleispätevää tietoa. Miehiä kotityöt ilmeisesti stressaavat naisia enemmän (mikä näkyy esim. yksinäisten kotitöiden määrässä), vanhempien onnellisuus suorastaa hypähtää, kun lapset muuttavat pois ja koti muuttuu vapauden valtakunnaksi ja niin edelleen.
Näppituntumalla väitän kuitenkin edelleen, että leppoistumista tapahtuu naisten keskuudessa selvästi enemmän kuin miesten ja se onnistuu tai siihen kannustetaan tulonsiirroilla niiltä, jotka eivät leppoista eli selvästi useammin miehiltä. Esitin myös hypoteesinpoikasen siitä, miksi tällainen trendi on olemassa. Ei sen puoleen, että asia ketään kiinnostaisi; koskeehan mahdollinen tasa-arvo-ongelma miehiä, kun he toteuttavat konservatiivista rooliaan elättäjinä.
Onko työtuntien määrä hyvä leppoistumisasteen mittari? Kertooko se edes jollain tavalla hyödyllisen likiarvon tietyin ryhmän elämän leppoisuudesta (tai downsiftauksesta, joka on olevinaan synonyymi mutta käännettynä tarkoittaa eri asiaa)? Muutama päähänpälkähdys:
Samantapaisten, vauraiden maiden välillä vertailtaessa työtunnit per hlö taitaa olla aika hyvä likiarvo elämän leppoisuudesta. Köyhemmissä maissa vähäiset työtunnit sen sijaan merkitsevät usein köyhyyttä ja sen tuomaa stressiä.
Suomessakin työtuntien väheneminen merkitsee usein ikävää köyhtymistä. Voi olla leppoisaakin mutta sitten taas ei, kun rahat loppuvat.
Täysi työttömyys eroaa osapäivätyöstä tai ‑työttömyydestä siinä, että siihen liittyy sosiaalinen stigma. Erityisesti miehille se tuppaa olemaan sietämätöntä ja johtaa pitkittyessään typeriin elämänstrategioihin ja ongelmien kasautumiseen. Lopulta elämä on leppoisaa vain, kun viinaa riittää jos silloinkaan. Naisille ei käy yhtä huonosti läheskään yhtä usein.
Joskus työtuntien väheneminen myös tarkoittaa kotitöiden lisääntymistä, etenkin lasten hankkimisen yhteydessä. Silloin töissä voi olla leppoisampaa. Toisaalta on vaikea vertailla ihmiselämän ehkä syvintä tyydytystä tuottavaa asiaa, omia lapsia, sanotaan vaikka ojankaivuuseen. Lisäksi kotityö ovat pohjimmiltaan pääosin vapaaehtoisia (vaippa on vaihdettava, mutta imuroinnin voi jättää ensi viikkoon).
Pitäisikö koulutus laskea mukaan leppoisaksi downsiftaukseksi?
Kuinka monta leppoistajaa Suomessa on? Miten määrä pitäisi laskea? Kuka kelpaisi tilaston sarakkeeseen “leppoistajat”?
Vastaus: Kaikki ne, joiden vapaaehtoisen vapaa-ajan määrä nousee ovat leppoistajia. Toinen asia on, että en keksi mitään tapaa mitata moista asiaa.
TomiA: “RaimoK, sanopa vielä kolmannen kerran: kirjoittelin asiasta siltä kantilta, että työmäärään vähenemistä pidetään leppoistumismittarina, kuten täällä näkyy tehtävän. Silloinhan työttömyys leppoistaa ja kuolema on leppoisuuden ylin aste. Ehkä olisi pitänyt pistää hymiö perään, mutta en uskonut kenenkään ottavan ihan kirjaimellisesti.”
Sanopa vaikka neljännenkin kerran, mutta en näe mitään leppoisuutta työttömyydessä tai kuolemassa.
“Sanopa vaikka neljännenkin kerran, mutta en näe mitään leppoisuutta työttömyydessä tai kuolemassa.”
Minulla taas on ollut oikein leppoisaa työttömänä, totta kai, kun ei ole tarvinut raataa. Kuolleena en ole vielä ollut, että siitä en osaa ihan varmasti sanoa. Töitä tuskin tarvii kuitenkaan tehdä. Toisaalta en ymmärrä, miksi kerta toisen jälkeen haluat ruveta keskustelemaan henkilökohtaisista mieltymyksistä, kun tarkoitus kai olisi pikemmin keskustella yhteiskunnallisista ilmiöistä ja sen sellaisista. Joten eiköhän tämä ollut tässä.
Tässä, muuten, artikkeli leppoistumisen mallimaasta ja siitä, mitä se on merkinnyt naisille:
Women in the Netherlands work less, have lesser titles and a big gender pay gap, and they love it.
http://www.slate.com/id/2274736/
YK:n tutkimuksesta: “Attempts to get more women working full-time are doomed to failure because nobody has a desire for this. Both the women themselves and their partners and employers are satisfied with the Dutch part-time culture for women.”
Siinä Suomen tulevaisuus?