Peter Lodenius antaa kirjassaan ”Islam och moderniteten” (Ny tid / Tigertext 2004) yksinkertaisen ja liikuttavan tai masentavan selityksen (valitkaa haluamanne sana). Valtaa pitävä ”ulama” eli yksivakaiden uskonoppineiden joukko pitää tieteellistä perustutkimusta jumalanpilkkana.

Tekniikka vielä on okei, koska sen toimivuus on käytännössä todeksi tai todennäköiseksi osoittautunut siinä kun maanviljely tai kamelinkäsittely. Mutta ”luonnonlaeista” puhuminen on rienausta, sillä siinä kiistetään Jumalan jokahetkinen ja kaikkiallinen vapaa tahto. Kivi ei putoa, koska sen on pakko, vaan siksi, että Jumala (taas kerran) tahtoo niin. Periaatteessa voisi tahtoa toisinkin (varsinkin, jos olet suututtanut hänet)…

Venäjän tsaari Aleksaniteri I tehtyään Suomen kiertomatkan kiitti suomalaisia talonpoikia sanoen, että heistä näkee, että he eivät ole koskaan joutuneet ja taipuneet nöyristelemään isäntäänsä.

“Mitä opimme tästä? Ei pidä ylvästellä vaan ei nöyristelläkään. On meissä jotain hyvää (ja niin muissakin). Kaikkea ei tarvitse niellä eikä kaikkea kieltää.”

Juuri näin, meidän alkuperäisten suomalaisten pitäisi oppia myöskin monikulttuurisuutta ja eurooppalaisuutta. Perinteiselle suomalaisuudelle ominainen taipumattomuus on monissa tilanteissa etu, mutta se voi kanavoitua uhona ja ympäristöstä piittaamattomuutena ja etenkin altavastaajiksi joiutuneiden osalta välinpitämättömyytenä.

Suomessa jonotustilanteessa joku kävelee ilman ensimmäistäkään perustelua jonon ohi, lopputulemana saattaa olla pahoinpitely (pahempaakin) ja käräjöinti. Miehet kantavat kaupungilla kulkiessaan veitsiä itsesuojelusyistä, kuten stereotyyppiseen suomalaisuuskuvaan kuuluu.

Odotin taksia Montparnassella, joku ilmeisesti ei-pariisilainen riski kaveri vaimoineen käveli jonon ohi vahvemman oikeudella, mutta hänet pantiin ojennukseen ja hänen käytöstään paheksuttiin yhteistuumin. — Suomessa näin ei parane tehdä humalan ja mahdollisten veitsien pelossa.

Suomalainen taipumattomuus taitaa olla parhaimmillaan talvisotaan verrattavissa oloissa eli sen turvin mennään sinnikkäästi kriisien läpi. Suomalaiset emigrantit ovat tunnetusti olleet kovia työntekijöitä niin Ruotsissa kuin aikanaan Amerikoissakin riippumatta siitä, hallittiinko kieltä vai ei.

Syyksi lukeminen, attribuointi:

Maahanmuuttajatutkimuksissa on tutkittu erilaisia attribuointi tai syyksi lukemistyylejä. Se, että näkee omat ongelmansa ympäristä johtuviksi voi olla keino selvitä mahdottomassa tilanteessa, mutta jos ko. attribuointityyli jää päälle, tyylistä tulee este kehitykselle. Näinhän asianlaita on kaikilla ihmisillä taustasta riippumatta.

Jos yrityksistä huolimatta ei onnistu, päädytään niin sanottuun opittuun avuttomuuteen, eli vallitsevaksi asenteeksi voi jäädä, teinpä mitä tahansa, lopputulos on huono, ei kannata yrittää.

Jotkut viipyvät puoli vuotta, monet vain pari päivää. Poistuvatko perheen ongelmat parissa päivässä? Eikö pikemminkin ole mahdollista, että lyhyen pakoretken jälkeen tunnelmat ovat entistäkin kireämmät ja myös perheen miehet entistä ahdistuneempia tai raivokkaampia?

Kävi ilmi, ettei mihinkään tapausten seurantaan ole voimavaroja. Kuitenkin se ainakin minusta tuntuisi äärimmäisen tärkeältä. Jos nainen tai tyttö palaa kotiin, jonkun — parhaassa tapauksessa samaan kulttuuripiiriin kuuluvan, valistuneen ja arvovaltaisen henkilön — toki tulisi seurata häntä ja tarjota tarpeellisia neuvoja ja vähintäänkin henkistä tukea koko perheen rakentavalle sopeutumiselle niihin ristipaineisiin, joiden keskellä se elää.

Parhaassa tapauksessa tavoitteena olisi ulospääsy tuhoisista paineista ja uudenlaisten minäkuvien rakentaminen siten, että uudesta ja vanhasta kukin voi valita parhaat (yhteensopivat) piirteet … sekä sallia läheisillekin vapautta ja erilaisuutta pelkäämättä omaa tuhoutumista.

Oleellista oli, että vaikka kaikki nämä lähinnä Turkista tulleet naiset varmaankin olivat kurdiyhdistyksen jäseniä, he eivät osanneet suomea, tuskin englantiakaan. Niinpä kaikki tulkittiin (tehokkaasti ja taitavasti) suomesta kurmandžiksi (kurdikielen pohjoinen päämurre) ja päinvastoin.

Vaikka aihe kuulosti harkitun säyseältä ja viattomalta, oli selvää, että sen kautta päästiin kipeisiin ja tärkeisiin aiheisiin: väkivaltaan, vääryyksiin, oikeuksiin ja mahdollisuuksiin. Nämä naiset varmasti tuntevat monia muita, jotka eivät nyt olleet paikalla. Uskon, että tämä on yksi tärkeä tapa päästä alkuun.

Itse viittasin mm. täällä mainittuun pätevien suomenkielen opettajien puutteeseen. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vielä tärkeämpää kuin esim. suomen kielihistorian tuntemus olisi kulttuurinen herkkyys ja kyky tajuta, mitä muuta kielen alkeiden lisäksi olisi syytä opettaa siinä ohessa. Kielen ja kulttuurin opetushan kuuluvat yleensäkin kiinteästi yhteen.

MllUp:n Rebwar Karimi – nuori uupumaton mies Irakista, jota ihailen suunnattomasti – totesi lopuksi, että kurdeilla on sinänsä ymmärrettävä taipumus syyttää omistakin virheistään ympäröiviä vihollisia (tai ”vihamielisiä hallintoja” kuten hän lievensi). Kuitenkin suomalaiset ovat vielä Venäjän vallan alaisina ollessaan halunneet erottautua isäntävallasta sukupuolten tasa-arvoisuudella ja muulla valistuneella edistyksellisyydellä. Siinä on esimerkki, jota hän kuten moni muukin tuntemani kurdi haluaisi saada oman kansansa seuraamaan.

Mitä opimme tästä? Ei pidä ylvästellä vaan ei nöyristelläkään. On meissä jotain hyvää (ja niin muissakin). Kaikkea ei tarvitse niellä eikä kaikkea kieltää.

“Lähi-idän kulttuurien arkipäivä ja käytännön islam ovat suomalaisessa tutkimuksessa harvoin esillä. Dahlgrenin väitöstutkimukseen perustuva
artikkeli ”Islam, Custom and Revolution in Aden” palkittiin 2001 kansainvälisen Lähi-idän naistutkimusseuran (Association for Middle East
Women’s Studies) nuoren tutkijan palkinnolla parhaasta julkaistusta artikkelista. ” (vk 22/04 Dahlgren Susanne: Kulttuuriantropologia: Contesting Realities. Morality, Propriety and the Public Sphere in Aden, Yemen).

Joku kyseli monikulttuurisuuden sisällöstä suomalaisessa lainsäädännössä, eli missä raja meille käyvän ja vieraan välillä kulkee. Aihetta on tarkasteltu Outi Lepolan väitöskirjassa “Ulkoomaalaisesta suomenmaalaiseksi.”

Rajojen asettaminen ei ole muutama vuosi lukemani teoksen mukaan helppoa politikoillekaan.

Minusta Suomessa on paljon helpompi tilanne kuin monessa muussa maahanmuuttajamaassa, jossa jo syntyneistä huonoista traditioista on tullut painolasti. Esimerkiksi Saksassa elettiin pitkään illuusiossa, että kyse on vierastyöläisistä, jotka työpanoksensa annettuaan häipyvät takaisin sinne, mistä ovat tuleetkin.

Saksalainen maahanmuuttoideologia muistuttaa suomalaista sikäli, että saksalainen etninen tausta avaa ovia alkuperäisten saksalaisten kanssa samalle viivalle, mikä on välillä johtanut hankaliin ja tragikoomisiinkin tilanteisiin sikäli, että kieltä taitamaton tulija on saanut kansalaisuuden vähäisin edellytyksin. Etninen ideologia on johtanut siihen, että ollaan ilman kansalaisuuden suomia oikeuksia vielä sukupolvien Saksassa asumisen jälkeen. Tilanne on kuitenkin muuttumassa.

Suomalaisuuden ja yleensä kansallisvaltion suhteen olisi hyvä muistaa, että kyse ei ole taivaasta annetusta hyvästä, vaan kansallisvaltiot ovat syntyneet sotimisen, valloittamisten ja jonkun etnisen ryhmän isännöoimään ryhtymisen tuloksena, eli vahvemman oikeudella.

Kulttuurien moninaisuudessa pitää löytää yhteinen ja yhdistävä juttunsa. Suomessa se on minusta kieli, kieli ja jälleen kieli.

Toinen suomalaisia yhdistävä tekijä on sosiaaliturva, mutta olisi hyvä pitää mielessä, että emme ole niin homogeenista kansaa, kun valtaapitävät ovat antaneet ymmärtää.

Minusta pitäisi puhua avoimemmin myös suomalaisesta monikulttuurisuudesta, joka perustuu idän ja lännen vedenjäkajalla asumiseen ainoana maana Euroopassa.

Vaikka ihminen ei puhuisikaan murrettaan, aika helposti voi tunnistaa prototyypit sen suhteen, mistä osasta Suomea ihminen tulee.

Kun islam nykyisin taistelee lähinnä uskonnollisella areenalla, kristillisessä kulttuurissa taistelut käydään politiikassa ja yhä voimakkaammin taloudessa. Kun kilpaillaan näin eri lajeissa, yhteiseksi, ratkaisevaksi lajiksi muodostuu helposti väkivalta.

Vastuu siitä, kuinka kovaksi taistelu kärjistyy on kuitenkin vahvemmalla osapuolella, siis kristillisellä talouskulttuurilla, eikä niinkään islamin uskonnollisella kulttuurilla. Toisin sanoen, vastakkainasetteluja voitaisiin huomattavasti vähentää, jos kristillisen kulttuurin johtama talous ei olisi niin aggressiivista.

On huomattava, että nykyisen maailmantalouden rakenne on kristittyjen tuote. Eikä se suinkaan ole neutraali markkinatalous, vaan kova kasvuideologinen kapitalismi. Täyttäkää maa käsky on vaihtunut kasvattakaa taloutta käskyksi. Meillä vallitsee yhtä sokea virallinen usko siihen, että talouden kasvattajat pelastavat maan kuin islamin piirissä uskotaan profeetan seuraajien pääsevän paratiisiin – tilanne, joka meillä oli kulttuuria määräävä tekijä muutama sata vuotta sitten.

Vaikka kummallakaan puolella ei ole todistetta uskonsa perusteeksi, kummatkin pitävät instituutioitaan paitsi välttämättöminä kirjoitetun tehtävän täyttämiseksi niin myös sillä tavalla luonnollisina asioina, ettei niiden kyseenalaistamista suositella.

Islamilla on omat uskonnolliset instituutionsa, joista en tarkemmin ole perillä. Kristillisen talouden instituutiot ovat sen sijaan tuttuja. Niitä ovat mm. osakeyhtiöjärjestelmä, tekijänoikeusjärjestelmä ja liikesalaisuusjärjestelmä, jotka huipulla muodostavat kaikkein tärkeimmän, finanssijärjestelmän papistoineen. Ilman sitä taloutemme veri ei kierrä, näin on todistettu. Siksi me olemme jokainen pelastuksestamme velkaa finanssijärjestelmälle – minkä velan maksu aina silloin tällöin vaatii vähän ylimääräistäkin.

Näin siis vähän uskonnollissävytteisesti karrikoiden. Totta kuitenkin. En todellakaan usko, että minkäänlaista lähentymistä on lännen ja islamin välillä odotettavissa ellemme luovu kasvuideologiasta ja ala muuttaa taloutemme rakennetta vähemmän kapitalistiseksi eli vähemmän hyökkääväksi kaikkia heikompia kulttuureita ja ihmisiä kohtaan. Suuntana ei kuitenkaan tule olla sosialismi vaan aito markkinatalous.

Vuoteen tai pariin seurakunnat eivät ole enää saaneet tehdä työvuorojärjestelyjä, jotta tietyt miespapit eivät joutuisi alttarille samanaikaisesti naispapin kanssa. Jo useampikin naispappeuden torjuva miespappi on eronnut tai erotettu virastaan.

Jos en ihan väärässä ole, niin on olemassa työtehtäviä, joihin voidaan hakea nimenomaa miestä tai nimenomaa naista, mutta se vaatii “asiallisen perusteen”. Ortodoksisen kirkon papin viran kohdalla sellainen asiallinen peruste lienee olemassa. Toinen esimerkki olisi poikien liikunnanopettaja.

Avioliitto on käsitteenä vähän ongelmallinen. Sillä monesti tarkoitetaan sekä kristillistä sakramenttia että “miehen ja naisen välistä rekisteröityä parisuhdetta”. Periaatteesa nämä ovat erillisiä kysymyksiä. Uskontoa ei voida/saa pakottaa siunaamaan parisuhdetta lain voimalla. Uskonnon pitää itse saada päättää opistaan. Toisaalta yhteiskunnalla tai yksilöillä ei tietenkään ole mitään velvollisuutta hyväksyä mitään uskonnollista oppia, vaan niitä voidaan pitää myös moraalittomina ja rikollisina.

Toisaalta eduskunnalla on uskonnoista riippumatta oikeus säätää lakeja parisuhteen ehdoista. Minusta kaikkia lakisääteisen aseman omaavia rekisteröityjä parisuhteita pitäisi kutsua rekisteröidyiksi parisuhteiksi. Avioliiton tarkoittaisi tällöin rekisteröityä ja kirkon siunaamaa parisuhdetta tai pelkästään kirkon siunaamaa parisuhdetta. Toisin sanoen avioliitto olisi kirkon sakramentti ja rekisteröityparisuhde oikeudellinen status.

Minä kannatan aika laajaa uskonnon vapautta. Niin kauan kun kaikki uskovat ovat täysivaltaisia ja vapaaehtoisesti mukana ja ulkopuolisille ei aiheudu niistä vaaraa niin, melkein mikä tahansa käy(toki rajansa tälläkin, esim. itsemurhakultit). Jos mukana on lapsia tai muita vajaavaltaisia niin sitten, kysymys on paljon vaikeampi. Jos mukaan pakotetaan ihmisiä on, toiminta aina tuomittavaa.

Tähän liittyen voisi todeta, että minusta on jotenkin luontevaa ajatella, että niin kauan kuin hyväksytään valtion ja uskonnon yhteys, hyväksytään myös se, että lait säädetään ristiriidattomiksi valtion uskonnon opin kanssa. Tällä en tietysti tarkoita, että tällainen menettely olisi suotavaa tai oikein. Toinen vaihtoehto vain tuntuu olevan, ettei hyväksytä valtion ja uskonnon yhteyttä.

Kaikesta huolimatta olen itse kääntymässä sille puolelle jakolinjaa, että länsimaiden tulee aktiivisesti tukea liberaaleja muslimeja ja sellaisia vaikutteita jotka vaikuttavat islamiin liberalisoivasti, eikä pyrkiä sulkemaan kaikkia ovia koko islamilaiselta maailmalta ylipäänsä. Olen muuttanut mm. kantaani Turkin EU-jäsenyyden suhteen. Olen nykyisin voimakkaasti sen kannalla.