Hieman tässä mainiossa keskustelussa ihmetyttää se ettei useinkaan korosteta ihmisen omaa valtaa päättää elämäntavastaan jo vallitsevissa olosuhteissa. Jos haluaa nopeasti muuttaa omaa elämäänsä ja lisätä vapaa-aikaa tai työnteon mielekkyyttä, voi sen nyky-Suomessa aika helposti toteuttaa. Jollei työpaikassa ole piirun vertaakaan mahdollisuutta vaikuttaa omaan työntekoon, voi aika helposti kartuttaa taitoja ja opiskella uutta. Suomessa varallisuus on todellakin sitä luokkaa että jaloillaan on mahdollista äänestää.

Suurin ongelma todellakin on ihmisten tavassa peilata omaa työntekoaan ja arvojaan muiden kautta, mutta jonkilaista vastuuta tässä jää yksilön omillekin harteille. Jos muutosta haluaa, täytyy olla valmis luopumaan jostain. Siitähän se muutos lähtee liikkeelle, yksilön tavassa ajatella itsenäisesti ja toimia.

Nykytilanne on tiedossa. Siitä olemme samaa mieltä. Tulevaisuus on epävarmaa riippumatta siitä jatkaako toimintaa samalla “tehottomalla” tavalla vai tehostaako toimintaa. Tietysti, jos kiiteät kustannukset nousevat ja on henkilökohtaisesti vastuussa niistä, niin sitten riskit kasvavat.

“ja enemmänkin halukkaita olisi jos työnantaja antaisi siihen mahdollisuuden.”

Tai halukkaita ei olekaan enää sitten, jos diili pitäisi tehdä siten, että lyhyen työajan tekevä työntekijä tuottaa yhtä paljon voittoa kuin pitkän. Ei ne työnantajat huvikseen ja omaksi harmikseen kiusaa työntekijöitä tai jos kiusaavat, niin ne häviävät markkinoilta ajan kuluessa ilman valtion toimia. Tuo kertomuksesi palkanlaskijoista on hyvä. Miksi meidän pitäisi jotenkin puuttua siihen miten yrityksessä tehdään palkan laskentaa ja mitä seurauksia sillä on yrityksen kilpailukyvylle?

Tuossa vuokranantajaesimerkissäsi sen vuokranantajan utiliteettifunktio muuttuu, koska hän jää työttömäksi ja hänen aikansa muuttuu vähemmän arvokkaaksi suhteessa rahaan. Työntekijöiden palkankorotukset eivät muuta työnantajan utiliteettifunktiota.

Mutta joo siis jos nämä palkankorotukset vaikuttavat merkittävästi työnantajan varallisuuteen, niin sitten hän toki alkaa arvostamaan lisäeuroja enemmän kuin aikaisemmin suhteessa esim. stressiin tai vapaa-aikaan ja näin ollen voi päätyä tehostamaan toimintaa yrityksessä.

Asun vuokrayksiössä, jonka vuokra on n. 25 % alle sen käyvän markkinahinnan. Vuokranantaja ei ole tuttavani, vaan onnistuin neuvottelemaan poikkeuksellisen halvan vuokran koska hänellä oli kiire saada asunto vuokrattua ja hän oli myös ehkä hieman kokematon vuokraneuvotteluissa. Olen nyt asunut tässä asunnossa melkein 3 vuotta.

Puhtaasti taloudellisesti vuokranantajani olisi järkevää irtisanoa vuokrasopimukseni ja etsiä vuokralainen joka maksaisi asunnosta käypää markkinavuokraa. Tällä hetkellä vuokra-asuntomarkkinoilla on myyjän markkinat, jokaiseen näyttöön riittää ihmisiä melkein jonoksi asti, joten tämä onnistuisi todennäköisesti helposti. Tästä kuitenkin olisi huomattavaa vaivaa ja lisäksi on riski siitä, että vuokralainen ei ole yhtä kelpo kuin minä joka olen aina maksanut vuokrani ajallaan ja viettänyt siivoa elämää. Näin ollen vuokranantajani tyytyy 25 % alempaan tuottoon koska ei halua nähdä vaivaa ja/tai ottaa riskiä. Todennäköisesti asunnon vuokratuoton lisäys ei olisi hänelle merkittävä, vaan hän on tyytyväinen nykyiseen tulotasoonsa. Mutta jos hän joutuisi esimerkiksi työttömäksi, tilanne voisi muuttua, kun tulot äkillisesti laskisivat ja niiden paikkaaminen vaatisi, että vuokra-asunnosta revitään maksimaalinen tuotto.

Nyt oli puhe lainarahalla investoimisesta. Asia on toki jossain määrin erilainen, jos omistajalla on vapaata omaa pääomaa investoitavaksi asti. Mutta siinäkin tapauksessa status quon muuttaminen on riski: nykytilanne on tiedossa, tilanne muutoksen jälkeen ei ole. Tulevaisuutta tuskin koskaan voi täydellisesti ennustaa, mutta mitä vähemmän tuntemattomia tekijöitä yhtälössä on, sitä helpompaa se on, joten samalla kurssilla jatkaminen on ceteris paribus vähemmän riskialtista kuin kurssin muuttaminen. Näin siis jos nykykurssi vaikuttaisi tarjoavan tulevaisuudessa halutun tasoisen tuoton jne.

Riski voi olla hyvin pieni ja potentiaalinen hyöty suuri, jolloin se on kannattavaa ottaa, mutta riski ei silti katoa mihinkään. Silloin kun näin on, yrittäjä yleensä ko. riskin suurempia murehtimatta ottaa. Mutta aika nopeasti se tie on käyty loppuun, että isoja lisätuottoja irtoaa suhteellisen pienillä riskeillä. Yrityksethän kasvaisivat loputtomiin jos aina olisi lisää rahaa tarjolla ilman mitään riskiä, mutta useimmat yritykset vakiintuvat aikansa kasvettuaan johonkin tiettyyn kokoon.

Pelkkä usko siihen, että tehokkuuden parantaminen kasvattaa aina riskejä on liian yksinkertainen vastaus monimutkaiseen kysymykseen.

En ole sanonut, että tehokkuuden parantaminen itsessään kasvattaisi riskejä, vaan että toimivan kokonaisuuden sorkkiminen ja taloudellisten investointien tekeminen on riski. Nämä muutokset ja investoinnit voivat kohdistua johonkin muuhunkin kuin tehokkuuden parantamiseen, vaikkapa toiminnan laajentamiseen.

Tuossa sinun firmaesimerkissä on juuri se vika, että ajattelet, että omistaja haluaa yrityksestä 10 euroa tuottoa. Omistaja haluaa käyttää kaikki käytettävissä olevat resurssit omien tavoittettensa edistämiseen.

Enpä usko tähän sinun myyttiseen ikuista maksimikasvua hakevaan omistajasi. Totta kai sellaisiakin ihmisiä on, mutta on aika kova väite että kaikki tai edes suurin osa ihmisistä toimisi noin. Ihan samalla lailla kuin moni työntekijä on ihan tyytyväinen palkkaanssa ja liiton neuvottelemiin tasaisiin palkankorotuksiin eikä lähde näkemään sitä vaivaa ja ottamaan niitä riskejä joita vaikka työpaikan vaihto paremman palkan toivossa voisi tuoda, moni yrittäjä on tyytyväinen ansiotasoonsa ja hissukseen kasvavaan myyntiin.

Tuosta työaikajutusta vielä sen verran, että jos kerta ihmiset haluavat vähentää työntekoa ja kuluttaa mieluummin vapaa-aikaa kuin ostettavia hyödykkeitä, niin miksi esim. kaikissa suunnittelutoimistoissa ei ole 6 tunnin työpäiviä? Ei LVI-insinöörin pidä olla koko ajan passissa puhelimen ääressä vaan hänen pitää olla paikalla suunnittelukokouksissa? Entä graafikon, lääkärin, juristin, arkkitehdin yms. Koska ainoastaan hyvin pieni osa näistä työntekijöistä tekee alle 8 tuntista päivää on tämä aika vastaan sanomaton todiste siitä, että alle 8 tunnin työpäivä on epämieluisa joko työnantajalle tai työntekijälle ja että hyödyn ja haitan erotus on negatiivinen.

Ainakin omassa tuttavapiirissä alle 40-tuntisen työviikon tekeminen omasta halusta on melko yleistä, mm. mainitsemissasi ammateissa, ja enemmänkin halukkaita olisi jos työnantaja antaisi siihen mahdollisuuden. Mutta kuten sanoin, käytännön ongelmat ovat toistaiseksi huomattavia. Aiemmin mainittujen lisäksi, esimerkiksi silloin kun viimeksi olin itse palkkatöissä mutta epätyypillisellä työajalla, jokakuukautinen riesa oli palkanlaskijoiden kanssa tappeleminen, kun kerta kaikkiaan systeemit on rakennettu sen 9-to-5-mallin ympärille.

Varmasti on kaupallisesti perusteltujakin syitä sille miksi 40 tuntia on se standardimalli josta on vähänlaisesti poikkeuksia, mutta eivät markkinat niin optimaalisesti toimi että vallitsevasta tilasta voisi päätellä sen olevan paras mahdollinen. Tähän viittaa esimerkiksi se, että monissa muissa EU-maissa tehtyjen työtuntien määrä on selvästi Suomea pienempi.

Eikä ole. Riippuu siitä mihin se pääoma olisi sijoitettu, jos sitä ei olisi laitettu niihin siivouskoneisiin. Jos tämä marginalistinen ajattelu on sinulle vierasta, niin en voi suositella uraa rahoituksessa sinullekaan. Työn tehostaminen pienentää riskiä muutenkin. Kun työn tuottavuus on korkea, niin se tuottaa voittoa, vaikka hinta laskisikin. Siivousyritykselle esim. työtapaturmat voivat olla suuri riskitekijä, ja tällainen päältä ajettava kiilloituskone voi vähentää niitä.

Pelkkä usko siihen, että tehokkuuden parantaminen kasvattaa aina riskejä on liian yksinkertainen vastaus monimutkaiseen kysymykseen.

“Ylipäänsä optimaalisesti toimivassa markkinataloudessa pitkällä aikavälillä suurempia tuottoja pääomalle saa vain ottamalla suurempia riskejä.”

Tämä viittaa markkinoiden tasapainotilaan, jossa yritykset eivät voi parantaa tehokkuuttaan.

Tuossa sinun firmaesimerkissä on juuri se vika, että ajattelet, että omistaja haluaa yrityksestä 10 euroa tuottoa. Omistaja haluaa käyttää kaikki käytettävissä olevat resurssit omien tavoittettensa edistämiseen. Veikkaan, että ne yritysten omistajat ovat harvassa, joiden tavoite on saada juuri se tietty summa rahaa yrityksestä. Todennäköisemmin he haluavat yrityksestä niin paljon rahaa kuin mahdollista, ilman, että kokevat kohtelevansa työntekijöitä epäreilusti tjms. Esimerkkisi on siis minun mielestä ihan jees, jos hyväksyy sen virheelliset lähtöoletukset.

Tuosta työaikajutusta vielä sen verran, että jos kerta ihmiset haluavat vähentää työntekoa ja kuluttaa mieluummin vapaa-aikaa kuin ostettavia hyödykkeitä, niin miksi esim. kaikissa suunnittelutoimistoissa ei ole 6 tunnin työpäiviä? Ei LVI-insinöörin pidä olla koko ajan passissa puhelimen ääressä vaan hänen pitää olla paikalla suunnittelukokouksissa? Entä graafikon, lääkärin, juristin, arkkitehdin yms. Koska ainoastaan hyvin pieni osa näistä työntekijöistä tekee alle 8 tuntista päivää on tämä aika vastaan sanomaton todiste siitä, että alle 8 tunnin työpäivä on epämieluisa joko työnantajalle tai työntekijälle ja että hyödyn ja haitan erotus on negatiivinen.

Enpä usko että sinulla olisi tulevaisuutta rahoitusalalla jos käsityksesi riskistä on näin hakoteillä. Totta kai pääomaa vaativa investointi on aina riski. Voi olla että työt ja sitä kautta tulot vähenevät jostain syystä (vaikkapa lama), jolloin investointien synnyttämä velka voi ajaa firman nurin. Tekniikka voi muuttua tarpeettomaksi uusien innovaatioiden myötä, töiden uudelleenorganisointi voi aiheuttaa ennalta-arvaamattomia vahinkoja ja niin edelleen.

Ylipäänsä optimaalisesti toimivassa markkinataloudessa pitkällä aikavälillä suurempia tuottoja pääomalle saa vain ottamalla suurempia riskejä, tämä on ihan rahoitusteorian peruskamaa. Toki lyhyellä aikavälillä voi olla kohteita joista saa riskiin nähden erityisen suurta tuottoa, mutta ei kestä kauaa että muutkin sijoittajat huomaavat näiden olemassaolon ja kysynnän ja tarjonnan laki pakottaa tuottoja alaspäin.

Se, että ammattiyhdistysliike ja teollisuusjärjestöt neuvottelee palkankorotuksia ei vaikuta siihen kannattaako ostaa kiillotuskone, eikä palkankorotus vaikuta työnantajan kannustimiin, mitkä ikinä ne sitten lienevätkään.

Otetaanpa käytännön esimerkki: firma A myy tuotteitaan vuodessa 100 eurolla, josta 50 euroa menee palkkoihin, 40 euroa muihin kuluihin ja 10 euroa omistajan taskuun. Liittoon järjestäytyneet työntekijät onnistuvat lakolla ja muilla kauheuksilla pelottelemalla nostamaan vuosiansioitaan 10 % eli yhteensä 5 euroll. Nyt ceteris paribus omistajalle jääkin enää 5 euroa. Jos omistaja haluaa pitää kiinni 10 euron tuotosta, hänen on kehitettävä puuttuva 5 euroa jostain. Jos oletetaan, että kaikki kustannukset ovat muuttuvia, myynti pitäisi nostaa kaksinkertaiseksi jotta lisäys onnistuisi työn tehokkuutta parantamatta. Tämä ei vaikuta kovin realistiselta, joten omistajalla on merkittävä insentiivi yrittää kehittää keinoja työn tehokkuuden parantamiseksi.

En missään nimessä väitä, että ay-liikkeen toiminta olisi ainut työn tehokkuutta nostamaan kannustava/pakottava tekijä, ja kuten sanoin, en usko että sen rooli tässä on Suomessa enää merkittävä. Mutta jos tarkastellaan Suomen taloushistoriaa vaikkapa 1945-1985, saa olla aikamoinen taikuri jos pystyy selittämään tuottavuuden kasvun huomioimatta ollenkaan vahvan ay-liikkeen vaikutusta.

Työvoimasta varmasti murto-osan on oltava paikalla juuri silloin, kun muissakin organisaatiossa ollaan töissä. Työpaikan sisällähän työajan voi helposti organisoida esim. 4 tunnin jaksoihin. Koska tätä ei ole tapahtunut, niin on todennäköistä, että tehokkuudessa ei saavuteta merkittäviä etuja tai että nämä edut hukkuvat sitten esim. näihin työntekijöihin investoituihin resursseihin, joille työnantajat haluavat parhaan mahdollisen tuoton.

Uskallan väittää omasta kokemuksestani että asia ei ole alkuunkaan noin simppeli. Olen viimeiset lähes 7 vuotta työskennellyt epätyypillisellä viikkorytmillä ja voin vakuuttaa, että siitä aiheutuu minulle huomattava määrä lisäorganisointia koska asiakkaat, alihankkijat, viranomaiset jne. elävät pääosin tuossa 9-to-5-maailmassa. Osa siitä tehokkuushyödystä, jonka saavutan sillä, että voin organisoida työni minulle paremmin sopivaan rytmiin hukkuu siis siihen lisätyöhön jonka tämän rytmin sovittaminen muiden työskentelyrytmiin vaatii. Säännöllisempääkin työaikaa noudattaville tämä lienee tuttua aikavyöhykkeiden yli ja maasta toiseen vaihtelevien pyhäpäivien kanssa säheltäessä.

Vähitellen toki syntyy mm. teknisiä ratkaisuja jotka helpottavat asiaa, esimerkiksi viranomaisten kanssa yhä useammissa asioissa voi asioinnin hoitaa sähköisesti myös virka-ajan ulkopuolella, mutta niin kauan kun suurin osa ihmisistä on kiinni tuossa rytmissä, paine näiden ratkaisujen syntymiseen on verrattain pieni.

Väitän siis, että merkittävä osa siitä, että työnantajat ovat usein haluttomia tarjoamaan mahdollisuutta työskentelyn organisoimiseen ajallisesti toisin kuin on totuttu, johtuu juuri siitä, että organisaatioissa ja yhteiskunnassa ei ole vielä riittäviä työkaluja ja toimintatapoja eri työskentelyrytmien yhteensovittamiseen. Niin kauan kuin epäsäännöllistä työtä tekevien joukko on pieni tai muulla tapaa marginaalinen, näiden välineiden syntyminenkin on hitaanlaista. Ja siksi näkisin että yhteiskunnalla olisi roolinsa siinä, että tuettaisiin mahdollisuutta vapaampiin työaikajärjestelyihin ja kehitettäisiin näitä välineitä työrytmien yhteensovittamiseen.

Se, että ammattiyhdistysliike ja teollisuusjärjestöt neuvottelee palkankorotuksia ei vaikuta siihen kannattaako ostaa kiillotuskone, eikä palkankorotus vaikuta työnantajan kannustimiin, mitkä ikinä ne sitten lienevätkään.

Rikkailla on usein välineet (eli pääomat) joita tarvitaan työn tehokkuuden lisäämiseksi. Ihmisillä noin ylipäänsä on mitä erilaisempia tavoitteita ja vaikka rikkaat eivät välttämättä haluakaan enempää rahaa, niin he voivat haluta muita asioita, joita rahalla saa, esim. kaivoja Afrikkaan tai koulupukuja nepalilaisille tytöille.

Työvoimasta varmasti murto-osan on oltava paikalla juuri silloin, kun muissakin organisaatiossa ollaan töissä. Työpaikan sisällähän työajan voi helposti organisoida esim. 4 tunnin jaksoihin. Koska tätä ei ole tapahtunut, niin on todennäköistä, että tehokkuudessa ei saavuteta merkittäviä etuja tai että nämä edut hukkuvat sitten esim. näihin työntekijöihin investoituihin resursseihin, joille työnantajat haluavat parhaan mahdollisen tuoton.

Ainakin kyselytutkimusten mukaan lisääntyneen varallisuuden onnelisuutta lisäävä vaikutus loppuu jo verrattain matalalla tulotasolla. Myöskään terveyttä ei voi loputtomiin lisätä.

Jos lisätuloja olisi saatavissa ilman minkäänlaisia uhrauksia ja riskejä, varmaan useimmat ne kelpuuttaisivat. Näin kuitenkaan ei juuri koskaan ole. Tyytyväisyys tuloihin ei minusta tarkoita sitä, ettei ottaisi rahaa vastaan jos sitä lapiolla sisään kannetaan, vaan että on tuloihinsa siinä määrin tyytyväinen ettei halua nähdä merkittävää vaivaa eikä ottaa merkittäviä riskejä tulojen lisäämiseksi.

Rikkailla, mihin tuloluokkaan yritysten omistajat useimmiten kuuluvat, on pienempi insentiivi kehittää työn tehokkuutta ja kasvattaa BKT:tä, koska heillä on jo kohtuullisen hyvät tulot. Sen sijaan köyhillä ja useimmissa maissa keskituloisillakin on paljon suurempi tarve parempiin tuloihin ja he ovat valmiita aggressiivisemmin niiden eteen toimimaan. Tähän perustuu ajatus ay-liikkeen tuottavuuden kasvua kirittävästä vaikutuksesta – toki vain tiettyyn rajaan asti, ja uskoisin että tämä raja esimerkiksi Suomessa on jo ohitettu.

Jos työnantajalla on kaksi vaihtoehtoa, 2 tyyppiä tekemässä 4 tunnin työpäivää tai yksi 8 tunnin työpäivää ja ensimmäinen vaihtoehto on parempi, niin siihen ei vaikuta muiden tekemiset pätkän vertaa. Muiden ei tarvitse vähentää työaikaa vastaavasti.

Useimmissa töissä työntekijät ovat vuorovaikutuksessa työpaikan ulkopuolisen maailman kanssa. Niin kauan kun 9-17 on normi jota ylivoimaisesti suurin osa toimistotekijöistä noudattaa, toisistaan poikkeavien työaikojen yhteensovittamseen ei ole vakiintuneita ratkaisuja ja siihen palaa ylimääräistä työaikaa. Näin ollen se työn tehostuminen joka syntyy siitä että työmäärä duunaria kohden on pienempi ja siten tuotos työtuntia kohden suurempi, saattaa ihan hyvin hassaantua työaikojen yhteensovittamisen aiheuttamiin ongelmiin. Yksinkertaisena esimerkkinä: jos työntekijän työpäivä lyhennetään tunnilla mutta sen seurauksena lasten päivähoidon organisointiin palaa tunti päivässä lisää, työntekijä lienee aivan yhtä rasittunut töissä kuin ennenkin, eikä tuottavuus työtuntia kohden nouse lainkaan.

Miksi ei olisi? ”

No koska enemmän varallisuutta on vähän sama, kun enemmän terveyttä tai enemmän onnellisuutta. Varallisuudellakaan ei ole mitään optimaalista tasoa. Enemmän on parempi. On toki totta, että varallisuus tulee usein jonkun muun kustannuksella (esim. vapaa-ajan). Ihmiset eivät siis pyri maksimoimaan varallisuuttaan. Tästä ei mitenkään seuraa, että ammattiliittojen neuvottelemat palkankorotukset pakottaisivat ketään muuttamaan preferenssejään ja tehostamaan tuotantoaan.

“Ei välttämättä, koska kyseinen efekti voi hyvinkin toteutua vasta kun muutkin vähentävät työaikaa vastaavasti.”

ööö… ei tässä ole mitään vangin dilemmaa eikä mitään muutakaan. Jos työnantajalla on kaksi vaihtoehtoa, 2 tyyppiä tekemässä 4 tunnin työpäivää tai yksi 8 tunnin työpäivää ja ensimmäinen vaihtoehto on parempi, niin siihen ei vaikuta muiden tekemiset pätkän vertaa. Muiden ei tarvitse vähentää työaikaa vastaavasti.

“Silti, en kyllä itsekään lähtisi pakottamaan lyhyempää työaikaa, ainoastaan tarjoamaan siihen enemmän mahdollisuuksia.”

Tästä oon samaa mieltä, kunhan oikeudet ei tarkoita jotain työnantajan pakottamista.

+ mitä sylvesteri sanoi.

Vaikka asian miten päin venkoilisi, yrityspuolella se lopullinen henkilö, jolle asioilla oikeasti on väliä, on paaaaaaaljoooooon lähempänä kuin julkisella puolella. Julkisen puolen lopullinen käskijä raapustaa numeron lappuun kerran neljässä vuodessa.

Ja sen kyllä huomaa!