Voisiko lamasta nousta rento joutilaaan yltäkylläisyyden yhteiskunta? Kannattaisiko siihen pyrkiä?
Talouden taantuma muuttaa aina rakenteita. Lamasta nousee ylös erilainen kansantalous kuin siihen sukelsi. Viimeksi savupiipputeollisuus korvautui paljon vaativammalla tuotannolla, mikä osaltaan aiheutti rakenteellista työttömyyttä, koska tehtaista ulos heitetyistä duunareista ei tullut it-insinöörejä.
Melkein varaa on, että muuttoliike kaupunkeihin kiihtyy kuten se kiihtyi myös viime laman alla. Työpaikkojen suhteellinen menetys on muuttotappio-Suomessa suurempaa kuin kasvukeskuksissa. Työnhaku vie yleensäkin todennäköisemmin pieneltä paikka kunnalta suurelle kuin suurelta pienelle. Tärkein muuttoliikkeen vauhdittaja on kuitenkin se, että taloudellinen epävarmuus pysäyttää asumisväljyyden kasvun — ei muuteta isompiin asuntoihin — joten kasvukeskusten asuntokantaan mahtuu enemmän ihmisiä.
Mutta voisiko teollisuusmaiden elämänmuoto muuttua muutenkin perusteellisesti? Eihän lama tarkoita, että kaupasta loppuisivat tavarat, vaan sitä ettei ylellisyytemme tuottamiseen tarvita kaikkien työpanosta. Entä jos havaitsemme, että työtä yksinkertaisesti tarvitsee tehdä vähemmän ja sitä aletaan tehdä vähemmän? Olisiko laman jälkeinen Eurooppa — ja miksen myös Amerikka — vauraan joutilaisuuden yhteiskunta? Elintasomme ylläpito ei vaadi läheskään näin suurta työpanosta.
Näin ei käy itsestään, sillä pienemmän työpanoksen maailmasta tulee suurtyöttömyyden maailma ilman aktiivisia päätöksiä. Entä jhos haluaisimme vauraaseen joutilaisuuden yhteiskuntaan?
Kovin suurelle kasvulle teollisuusmaissa ei ole sijaa, kun kehitysmaioden elintaso nousee kohisten. Miksi siis emme tyytyisi siihen, mitä meillä on, ja alkaisi elää rentoa ja huoletonta elämää?
Sanoppa muuta! Kuinka osa-aikatyöhön voisi mielestäsi parhaiten kannustaa?
Ylitöiden kannustavuutta pitäisi vähentää samanaikaisesti, kun tehtäisiin työnantajille kannattavammaksi palkata nykyistä useampi henkilö tekemään samaa työkokonaisuutta. Seurauksena olisi todennäköisesti valtion ja kuntien verotulojen merkittävä aleneminen, mikä pakottaisi valtiot ja kunnat karsimaan palveluitaan kovalla kädellä.
Rennosti ja huolettomasti työttömänä? Onnistunee sitten kun kaikki energia saadaan auringosta eikä se maksa loppukäyttäjälle mitään. Työntekijöiksi koneita ja robotteja. Ihmistyötä tarvitaan vain suunnitteluportaassa. Loput 98 prosenttia työikäisistä voivat siten elää rennosti ja huolettomasti.
Tämä joutilaisuuden lisääminen kuulostaa erittäin hyväosaisten keksimältä utopialta. Kerro Osmo miten nyt jo käsittämättömissä ongelmissa oleva kuntatalous rahoitetaan jos ihmiset vähentävät työntekoaan. Sairaat pitää hoitaa, lapsia pitää opettaa, vanhuksia ja vammaisia pitää ruokkia ja pestä. Nämä toiminnat vaativat ihmisten työntekoa.
En pysty ymmärtämään miksi ihmiset raatavat töissä pitkiä viikkoja, jotta voisivat kantaa koteihinsa jatkuvasti uutta rojua. Koteihin, joissa on tolkuttomasti turhia neliöitä. En käsitä, miksi mennä toiselle puolelle maapalloa suurella rahalla samojen ystävien kanssa, joita voi nähdä naapurikorttelin mukavassa ravintolassa. Hyvään elämään ei tarvita kovin paljon rahaa.
Ymmärrän silti miksi ihmiset painavat täysillä töitä. Jotta vanhukset pääsevät vessaan ja itsetuhoiset teinit psykoterapiaan. Jotta työn sankareiden lapset voivat opiskella yliopistoissa kehitysmaatutkimusta, naistutkimusta tai muuta yhtä tuottavaa.
Sitten kun hyvinvointipalvelut jotenkuten toimivat niin voidaan puhua työn määrän vähentämisestä. Sitä ennen se kuulostaa hyväosaisten naurettavalta piipertelyltä.
Jos ihmiset alkaisivat kuluttaa vähemmän, se tarkoittaisi myös vähemmän tavaratuotantoa, kuten jo nyt laman aikana tapahtuu. Se tietäisi kovia rakennemuutoksia myös tuotantopäässä. Monet tehtaat sulkisivat pysyvästi ovensa ja ihmisiä jäisi yhä enemmän työttömiksi, jolloin kulutus alenisi yhä enemmän jne. Setelielvytys on nimenomaan sitä, että kulutus kiihtyisi. Ymmärtääkseni Osmo on setelielvytyksen kannalla. Vai ..
Kyllä. Jos kaikki muu pysyisi ennallaan ja ihmiset vain lyhentäisivät omalla päätöksellä työaikaansa, kuhntatalouden rahoitus joutuisi ongelmiin. Juuri siksi tuo rennostielämisen yhteuskunta pitäisi suunitella. Esimerkiksi verotuksen painospistettä pisäiti siiretää työn verottamisesta ympäristö- ja energiaveroihin.
“Voisiko lamasta nousta rento joutilaaan yltäkylläisyyden yhteiskunta? Kannattaisiko siihen pyrkiä?”
Kyllä,kyllä, mutta… kuinka se tehdään, noin laajemmin.
Pikemminkin uhkakuvana on, että valtiot valmistautuvat tulevaan nousukauteen repimällä yhteiskunnasta kaiken mahdollisen irti lamaan vedoten.
Odotettaisiinko ensin että se kovasti puhuttu, mainostettu ja toivottu lama ensin oikeasti tulee. Voihan sitä ennakkoonkin suunnitella ja pohjustaa mutta kovin toivorikkaalta tämä jatkuva “nykyisestä” lamasata puhuminen vaikuttaa.
Voi olla että olen ymmärtänyt ihan väärin, mutta varsinainen fyysisten hyödykkeiden tuotanto kuluttanee varsin pienen osan henkilöresursseista. Sikäli suurin osa ihmisistä voisi olla joutilaita ilman että varsinaisesti mitään konkreettista menetettäisiin. Kulttuuristakin suuri osa tuotetaan epäkaupallisesti, eli siltäkään osin ei paljon hävittäisi. Mutta kävisikö niin, että kun raha kiertäisi hitaammin ja immateriaaliset markkinat surkastuisivat, että markkina-arvot romahtaisivat? Jos näin olisi, suurpääoma ei tule joutilaisuutta hyväksymään.
Vain jotkut harvat itse pystyvät päättämään, että lisäävät joutilaisuuttaan. Oravanpyörästä hyppääminen riittää yhä uutiseksi. Markkinavoimat ohjaavat ihmisiä maksamaan valtavia summia tyhjästä, kun se on statusta, mitä on useimmille vaikkapa tontilta näköala vesistöön tai suuren asunnon harvoin käytössä olevat vierastilat. Sellainen myy, koska markkinat siitä hyötyvät mainostamalla sen arvostetuksi.
Jos saataisiin hyötyä joutilaisuudesta, markkinat mainostaisivat joutilaisuuden arvostetuksi. Näinhän tapahtuu ukoiluvälineiden osalta, ulkoiluhan on joutilaisuuden muoto, jolla tehdään rahaa. Joutilaisuus käy kuitenkin kalliiksi, jos pitää ostaa joutilaisuuden välineitä kuten useimmile käy. Siinä yksi syy, ettei ole varaa lisätä joutulaisuuden määrää. Pitkä lomakin ilman matkaa vaihdetaan lyhyeen lomaan, mihin sisältyy kallis matka.
Miten saataisiin markkinat hyötymään joutilaampaan tilaan siirtymisestä? Olisko jokin nollasummapeli, jossa joutilaisuuden kasvu antaisi tilaa yhä harvemmille puurtajille niin, että markkinat siitä hyötyisivät? Lujittuuhan puolustuksemmekin, jos vähennetään miesvahvuutta ja säästyneillä rahoilla samanaikisesti koulutetaan ja varustetaan paremmin jäljellejäävät.
Tämän laman syynä on asuntokupla muutamassa maassa ja luottolama lähinnä noissa samoissa maissa, jos hiukan yksinkertaistetaan. Suomen elinkeinorakenteen kanssa lamalla on siis hyvin vähän tekemistä eikä täällä mitään kupliakaan ole sen paremmin asunnoissa kuin missään muussakaan.
Siksi en ymmärrä, miksi Suomen elinkeinorakenne tai varsinkaan talouden tukijalat muuttuisivat paljon mitenkään. Kun lamasta noustaan ensi vuonna, Nokian kännykät tai Wärtsilän koneet tekevät kauppaansa — vai mitä tuotekehitystä täällä nyt sitten myydäänkin — kai siinä kuin ennenkin.
Paperiteollisuuden ilmeisen väistämätöntä alamäkeä lama hiukan jyrkentää, mutta kyllä “paperikuplan” puhkaisu alkoi jo vuosi, pari sitten.
En keksi, miten näistä lähtökohdista siirryttäisiin joutilaisuuden yhteiskuntaan. Samat markkinoiden lait jyllää kuin ennenkin.
Muutamassa muussa maassa on isompi remppa edessä. Se kuitenkin kai tarkoittaa lisää työtä eli pitempiä työaikoja eikä päin vastoin.
Jos olen oikein ymmärtänyt työaika lyhenee kun a) vaurastutaan ja on (puolisolla) varaa ottaa osa-aikatyö jos huvittaa ja/tai b) vahvat ammattiliitot neuvottelevat pitempiä lomia. Jälkimmäinen kohta b on tietysti epäilyttävä — ja epämiellyttäväkin –jossain piireissä, mutta niin se vaan on, kun verrataan maita, niiden ammattiliittoja ja lomien pituuksia. Muista mekanismeista en ole kuullut — vaikka varmaan niitä onkin.
Osmon pitäisi nyt selittää, mitä ihmiset tekisivät joutilaisuudessaan?
Millaisia ajatuksia he ajattelisivat? Mitä tunteita he tuntisivat? Mikä olisi heille heidän olemassaolonsa ja elämänsä tarkoitus?
Osmolle itselleen asia olisi tietysti yksinkertainen. Hän vain pää punaisena paheksuisi kosmisia epäoikeudenmukaisuuksia, suunnittelisi uusia kieltoja ja määräyksiä, kuluttaisi tiedostavien taiteilijoitten performansseja, jne jne.
Mutta entäs me muut?
Mitä se Catilina oikein sönkkää? Galluppien mukaan yksi nykyajan pahimmista ongelmista on että ihmiset kokevat ettei heillä ole tarpeeksi vapaa-aikaa. Sille löytyy aina käyttöä, erittäin harva tässä maassa elää tehdäkseen työtä vaan pikemminkin tekee työtä elääkseen. Vapaa-ajan lisääminen on itsestäänselvästi 100% hyvä asia.
Ainoa kysymys on se suuri vastaamaton, eli millä tavoin se saavutetaan ilman että yhteiskunta romahtaa.
Minusta se tapahtuu väistämättä. Saska Saarikoski kiteytti globalisaation joskus Hesarissa niin, että kehitysmaiden ihmisillä on paljon aikaa ja vähän rahaa ja teollisuusmaiden ihmisillä paljon rahaa ja vähän aikaa. Globalisaatiossa teollisuusmaat antavat kehiutysmailla rahaa ja kehitysmaat teollisuusmaiden ihmisille aikaa. Työn siirtyminen kehitysmaihin ei laske vaan nostaa kulutustasoamme, mutta vähentää välttämättömän työn määrää teollisuusmaissa.
Catilina kysyy, että mitä ihmiset sitten tekisivät vapaa-ajallaan? Bertnard Russell ehdotti filosofiointia ja shakinpeluuta, moderni versio voisi olla vaikka blogisssa höpöttäminen.
Kysymys on kuitenkin vanha ja aiheellinenkin. Puritaanipiirit tapasivat julistaa että piru löytää töitä toimettomille käsille, eikä ihan syyttä. Jotenkin kuitenkin olemme selvinneet rajusti lisääntyneestä vapaa-ajasta.
Mielenkiintoinen asia jonka opin taannoin radio-ohjelmata on että vuosiloman ajoivat läpi työnantajat. Logiikka oli terveyssyyt, ajateltiin että työkunto edellyttää terveyslomaa. Ehkä tällainen muutos voisi taas tulla siltä puolelta, varsinkin yhä yleistyvässä tietotyössä tuottavuuden mittaaminen on hankalaa ja se onko sillä mitään selvää suhdetta käytettyyn työaikaan epäselvää. Ihmiset stressaantuvat, kun pitää osoittaa tehokkuuteensa hysteerisellä puuhastelulla, ja tällä on luultavasti negatiivisia tuottavuusvaikutuksia.
Jos mennäänkin yhä enemmän siihen suuntaan, että seurataan toimivuutta ja tuloksellisuutta, ei kelloa? Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä että toimistotyöntekijä tekee tuottavaa työtä vähän reilu kaksi tuntia päivässä ja minusta tuokin on yläkanttiin. Miksei sitten tehtäisi töitä kunnolla vähän vähemmän aikaa?
Itse olisin valmis puolittamaan ihmisten keskiverron työajan, vaikka se tarkoittaisi että
* uusia matkapuhelinmalleja julkaistaisiin nykyistä puolta harvemmin
* internetyhteyksien nopeuden kasvu hidastuisi
* Iltalehteä (ja sanomia) julkaistaisiin vain tiistaisin ja perjantaisin (tai mieluiten ei ollenkaan 😉
Nykyinen (eritoten suomalainen) työkulttuuri on kovin tehoton. Kellokortti 8–16 työaika lähinnä tasapäistää ja turruttaa mielen, mikä on huomattu eritoten moderneissa it-firmoissa missä usein tarjotaan liukuvampaa työskentelymahdollisuutta halutessa jopa etänä.
Mm. Google on huomannut että työntekijät työskentelevät paremmin kun heitä ei vain ohjata huoneen nurkkaan “cubicleen” istumaan koneen eteen 8 tunniksi päivässä kuten nykyään niin valitettavan usein on tapana.
“Work smart, not hard”
Osmo kirjoitti:
“kehitysmaiden ihmisillä on paljon aikaa ja vähän rahaa ja teollisuusmaiden ihmisillä paljon rahaa ja vähän aikaa. Globalisaatiossa teollisuusmaat antavat kehiutysmailla rahaa ja kehitysmaat teollisuusmaiden ihmisille aikaa. Työn siirtyminen kehitysmaihin ei laske vaan nostaa kulutustasoamme, mutta vähentää välttämättömän työn määrää teollisuusmaissa”
Hyvä pointti, jota monet “vasemmistoälymystön” edustajat eivät yleensä tunnu tajuavan vastustaessaan työpaikkojen siirtymistä kehitysmaihin. Työn vieminen kehitysmaihin nähdään lähinnä riistona, vaikka todellisuudessa se väistämättä parantaa kohdemaiden elintasoa sekä välittömästi että pitkällä aikavälillä. Kotimaassa saattaa aiheutua rakenteellisia ongelmia lyhyellä aikavälillä, mutta jos asiat hoidetaan hyvin, ongelmista ei muodostu suuria ja ne korjaantuvat ajan kuluessa.
“Voisiko lamasta nousta rento joutilaaan yltäkylläisyyden yhteiskunta? Kannattaisiko siihen pyrkiä?”
Riippuu mitä yltäkylläisyydellä tarkoitetaan. Materiaalinen yltäkylläisyys ei tietenkään sovi joutilaisuuden kanssa yhteen. Joutilaaseen yhteiskuntaan ei kannattaa pyrkiä. Niiden jotka joutilaisuutta arvostavat kannattaa pyrkiä siihen omassa elämässään. Me emme tarvitse mitään yhtä oikeaa elämäntapaa vaan yhteiskunnan, jossa jokainen saa itse valita.
ps. Nykyistä elintasoamme ei voi ylläpitää tekemällä vähemmän töitä. Elintason ja työn määrän sitoo toisiinsa tuottavuus. Ainoastaan tuottavuuden nousu mahdollistaa saman elintason pienemmällä työn määrällä.
Uskoakseni Catilinan kysymys on merkittävämpi kuin useimmat vapaa-ajan lisäämistä kannattavat ymmärtävät (pelkään, että itse kuulun tuohon joukkoon, joka ei oikein ymmärrä lisääntyvän vapaa-ajan ongelmien suuruutta). Työ kun on monelle ihmiselle yllättävän tärkeä sosiaalinen henkireikä, tärkeä minäkuvan ja tarpeellisuuden tunteen luoja ja tärkeä syrjäytymisen estäjä.
Pitäiskö pohtia jotain mekanismia, jolla voitaisiin ohjata työajan väheneminen niille, joilla olisi jotain “järkevää” tekemistä töiden sijaan? Järkevä on sitaateissa koska tuo järkevyys on väkisin subjektiivista. Itse näkisin tässä yhteydessä järkevänä esimerkiksi kolmannen sektorin toiminnan, aktiivisen harrastus/kilpailutoiminnan ja pienten lasten kanssa ajan viettämisen. Voisiko valtio esimerkiksi velvoittaa työnantajat antamaan järkeviksi katsottuihin tarkoituksiin palkatonta vapaa-aikaa (tai jopa tukea taloudellisesti)? Päivä viikossa vastaisi 20% työn määrän vähenemistä, päivä kuukaudessa 5%.
Tcrown kirjoitti:
“Työ kun on monelle ihmiselle yllättävän tärkeä sosiaalinen henkireikä, tärkeä minäkuvan ja tarpeellisuuden tunteen luoja ja tärkeä syrjäytymisen estäjä”
Ota huomioon, että mainitsemasi johtuu pitkälti juuri siitä, että nyky-yhteiskunta on työtä korostava ja valtaosa ihmisistä painaa duunia 5 päivää viikossa 8h päivässä. Jos keskimääräistä työaikaa saataisiin oikeasti oleellisesti vähennettyä, uskon, että pidemmällä aikavälillä syntyisi enemmän vaihtoehtoisia tapoja käyttää aikaa. Tai tapojahan sinänsä on olemassa vaikka kuinka paljon, mutta jos kaikkii muut ovat töissä, jää sosiaalinen elämä melko vähäiseksi, jos ei itse käy töissä.
Syrjäytymisen kokemushan syntyy nimenomaan siitä, ettei itse tee jotain mitä valtaosa muista tekee. Jos valtaosa ihmisistä ei enää painaisi duunia 40h/viikko, luulisin, että tämä syrjäytymisen kokemus pienenisi.
Kylläpä minä veikkaan että lisääntynyttä vapaa-aikaa käytettäisiin useimmissa tapauksissa juopotteluun. Tässä maassa työttämät juovat eniten vaikka nimenomaan heillä pitäisi olla aikaa toteuttaa itseään eikä tarvetta nollata stressiä.
tcrownin idea siitä, että vapaa-ajan lisääminen pitäisi kohdistua niihin, jotka siitä oikeasti hyötyisivät (sitä oikeasti haluaisivat) on erittäin hyvä.
Työnantajia ei kuitenkaan voida velvoittaa antamaan palkatonta vapaata tai taloudellisesti tuettua vapaata, koska tämä vain lisää työllistämisen kustannuksia sillä seurauksella, että niidenkin palkka laskee, jotka eivät halua käyttää näitä “oikeuksia”. Parasta on vain sallia mahdollisimman vapaa paikallinen sopiminen työnantajan ja työntekijän välillä, eli poistaa työsopimuksen yleissitovuus, ammattiliittojen muutkin erityisoikeudet ja lopettaa valtion puuttuminen ihmisten vapaaehtoisesti tekemiin sopimuksiin.
Yhteiskunta kun muuttuu näin, niin työn niukkuus pitää jakaa tasemmin kaikille kansalaispalkan avulla.
Verotuksessa pitää siirtyä laajennettuu Tobinin veroon. Itseasiassa kaikki muu verotus paitsi joitakin ohjaavia haitta- ja ympäristöveroja lukuunottamatta pitäisi lopettaa.
Mitä hyötyjä?
Verotus voidaan delegoida automaattiseksi ja anonyymiksi pankeille, kaikesta rahaliikenteestä lähtee joku promille valtion kassaan.
Kun verotetaan rahaliikennettä veropohja laajenee järjettömästi ja voidaan tosiaan prosentit painaa prommilleiksi.
Kun verotus lasketaan promilleissa joka rahanvaihtotapahtumassa, ei kukaan viitsi enää yrittää kiertää veroja.
Hillitsee järjetöntä finanssikeinottelukuplataloutta, jossa liikkuu suurimmat rahamäärät ja rahan eestaas siirtojen määrä voi olla huomattava.
Harmaa ja rikollinen raha saadaan pääosin verotuksen piiriin. Jos ei saada kiinni, niin ainaskin verotettua 🙂
Ruohonjuuribasaarikapitalismi räjähtää kasvuun. Lukutaidotonkin osaa käydä kauppaa, osta halvalla, myy kalliimmalla. Byrokratia tavan arkipäivän kaupankäynnissä voidaan painaa kohti nollaa. Tietysti tuoteturvallisuus ja kuluttajasuojat asettavat hiukan rajoitteita.
Käteisliikenne voidan tehdä hiukan kalliimmaksi. Rahan nostosta menisi tuplasti promilleja ja käteisen palautuksesta pankkiin extra palkkion.
Suuri osa valtion verobyrokratiasta voidaan purkaa, haitta- ja ympäristöveroja hoitamaan ei tarvitse kuin murto-osan siitä.
Kansalaispalkka rahoitetaan tämän systeemin avulla. Työssäkäyvien palkkaa pudotetaan kansalaispalkan määrä ja kierrätetään takaisin kansalaispalkan kautta.
Näin meillä olisi yksi rahanvero ja sitä ruuvia säätämällä voi säätää verotuloja.
Eiks oo hienoo :O
kehitysmaiden ihmisillä on paljon aikaa ja vähän rahaa ja teollisuusmaiden ihmisillä paljon rahaa ja vähän aikaa.
Ettei nyt olisi vähän stereotyypittelyn makua? Kehitysmaissa paljon aikaa on rutiköyhillä (ne alle dollarin tienaavat) ja heilläkin vain satunnaisesti. Vakituista työtä tekevät taitavat sen sijaan tehdä säännönmukaisesti pidempää päivää tehtaissa, maatiloilla, kaupustelijoina. Jokaisessa hommassa. Ylempi keskiluokka voi olla erikseen.
Mikä kehitysmaissa oikeasti puuttuu on tuottavamman työn välineet: koneet, instituutiot, taidot jne. Siksi he joutuvat sitä pitkää päivää tekemäänkin.
Google:lla on ohjelmistokehittäjille palkallinen perjantaipäivä, jolloin aktiviteetin tulee olla jotain ohjelmistokehittämiseen liittyvää, mutta jonka ei tarvitse liittyä Googleen millään tavalla.
Mielestäni tämänkaltainen “vapaapäivä” tulisi olla mahdollisimman monessa paikassa, jotta voi tuulettaa omia ajatuksiaan omasta työstä. Veikkaan, että googlen perjantaipäivä synnyttää enemmän uusia tapoja ja business- ideoita kuin jos perjantai olisi normaali työpäivä.
Mielestäni uudet ideat ja niiden toteutus vievät ihmistä eteenpäin. (Jätetään filosofiset pohdinnat siitä, että mikä on suunta eteenpäin 🙂
Ideoiden ei tarvitse olla kaupallisia, mutta väistämättä, jos pohtii ei-kaupallisia ideoita niin se tukee kaupallisten ideoiden rakentamisprosessia, koska se edistää loogista päättelykykyä, asioiden omaksumista ja ymmärtämistä.
On kuvitelmaa, että ideoiden rakentajien ja toteuttajien tulisi olla jotenkin erityisen älykkäitä tai lahjakkaita. Lapset ja nuoret ovat tässä lahjakkaampia kuin johtajat ja yliopiston tutkijat.
On jotenkin jännä, että idean keksiminen ja toteuttaminen mielletään työelämässä vain harvojen herkuksi, vaikka todellisuudessa lähes kaikki sitä tekevät. Postijakajakin varmasti on tyytyväinen keksiessään tehokkaamman reitin jakaa postit samalla työmäärällä. Työpaikoilla usein ei millään tavalla huomioida työntekijöiden uusia ajatuksia hoitaa asioita vaan jatketaan tutulla ja turvallisella toimintatavalla. Tämä on varmasti yksi suurimmista syistä siihen miksi työpaikoilla ei viihdytä ja siirrytään nopeammin eläkeputkeen ja pyritään tekemään lyhyempää päivää.
Työntekoon tulisi kannustaa tekemällä siitä mukavampaa eikä tyytyä siihen, että työ on aina enemmän tai vähemmän kurjaa ja parasta mitä on niin pyritään Osmon tavoin vähentämään tuota kurjuutta.
HooFoo: Työ ei ole niukkaa. Siitä ei ole pulaa niin kauan kuin ihmisten haluilla ja tarpeilla ei ole rajaa.
Tobinin veroon ei pidä siirtyä missään nimessä. Se heikentää huomattavasti resurssien allokoitumista tehokkaimpaan käyttöön.
Paras verotusratkaisu olisi ulkoishaittojen verottaminen + tasavero kaikelle tulolle ilman mitään verovähennyksiä. (Tähän voi sitten yhdistää kansalaispalkkaa, negatiivista tuloveroa, tai jonkun kokoisen vapaan vähennysoikeuden, joka tulee kaikille yhtä suurena. esim. 40k)
“Jos keskimääräistä työaikaa saataisiin oikeasti oleellisesti vähennettyä, uskon, että pidemmällä aikavälillä syntyisi enemmän vaihtoehtoisia tapoja käyttää aikaa.”
Ihmisillä on tällä hetkellä historiallisen paljon vapaa-aikaa, jonka ohjelmaa ei rajoita köyhyys. Joka arki-ilta useita tunteja. Tästä valtaosa käytetään tv:n katseluun. Jos työaika lyhenisi tunnilla, miksi olettaisimme, että tuo lisäaika menisi mihinkään muuhun kuin tv:n / alkoholin kulutukseen, kun nykyinenkään vapaa-aika ei mene? En oikein osaa uskoa, että tavallinen ihminen ilman ulkoisia kannusteita/pakotteita pääsee kovin helposti kotisohvalta ylös.
Artturi, mikää noista esittämistäsi nykyisistä “ongelmista” ei rajoita tällä hetkellä yksittäisen työntekijän työajan lyhentämistä. Työnantaja investoi työntekijään (muutakin kuin palkkaa, kuten koulutusta, laitteistoa jne.), joten haluaa investoinnistaan maksimituoton. Seurauksena on, että työnantaja mielellään tarjoaa joko täysipäiväistä työtä tai ei työtä ollenkaan. Useimpien kun kuitenkin pitää jotain työtä tehdä, niin tämän pelin tasapaino löytyy täysipäiväisestä työstä. lyhyempään työaikaan päästään vain työntekijöiden kollektiivisella sopimisella (a.k.a. valtion pakottaminen tai ay-liikkeen tekemä sopimus). Useat tuntemani ihmiset ovat yrittäneet neuvotella lyhyempää työaikaa, lähes poikkeuksetta huonolla menestyksellä. Sopimusvapauden puutteesta kukaan ei ole valittanut, työnantajan haluttomuudesta kylläkin.
Työajan lyhentämiseen sopivia keinoja on jo nyt käytössä. Ensimmäisenä mieleen tulee freelance-työ, jossa toimitaan yrittäjänä. Free-toimittaja esim. pääsee vapaana paremmille ansioille kuin kuukausipalkkaisena, mikä mahdollistaa työajan lyhentämisen. Oma työaika on täysin omassa hallinnassa ja työtä mitataan vain tuloksina, ei aikana. Tuntumani on, että freelance-työ onkin yleistynyt viime vuosina.
Freekkuilun varjopuoli on yritysriski, joka ajaa haalimaan hieman liikaa töitä. Tästä voitaisiin päästä perustulolla. Tosiasia kuitenkin on, että aina on niitä, jotka eivät pärjää kilpailussa. Ehkä heidän pitäisi vaihtaa alaa.
Toinen hyvä esimerkki työajan lyhentämisen välineistä on opettajien omalaatuinen työsopimus, etenkin aineenopettajien. Siinähän työtä mitataan pidettyinä kursseina, eli palkka tulee tietynlaisen tuloksen mukaan, ei niinkään ajan. Ei ole väliä, onko opettaja koululla päivittäin 8–16, jos hänen tuntinsa tulevat pidetyiksi.
Isommissa kouluissa opettajat voivat myös sangen hyvin valita, tekevätkö ylitunteja vai aivan minimimäärää, koska työtä jaetaan kollegojen kesken. Myös siihen, miten omat tunnit sijoittuvat koko vuoden lukujärjestykseen voi monesti vaikuttaa. Esim. osa-aikaeläkeläiset tekevät yleensä täyttä päivää joissain jaksoissa ja sitten lomailevat muissa jaksoissa. Rehtorille pääasia on se, että kokonaisuus saadaan toimivaksi.
tcrown kirjoitti:
“Ihmisillä on tällä hetkellä historiallisen paljon vapaa-aikaa, jonka ohjelmaa ei rajoita köyhyys. Joka arki-ilta useita tunteja. Tästä valtaosa käytetään tv:n katseluun. Jos työaika lyhenisi tunnilla, miksi olettaisimme, että tuo lisäaika menisi mihinkään muuhun kuin tv:n / alkoholin kulutukseen, kun nykyinenkään vapaa-aika ei mene? En oikein osaa uskoa, että tavallinen ihminen ilman ulkoisia kannusteita/pakotteita pääsee kovin helposti kotisohvalta ylös”
Tuo on ihan totta kyllä. Tarvittaisiin suuremman luokan kulttuurin muutos. Tällä hetkellä useimmat ihmiset kuitenkin käytännössä elävät melko säännöllistä elämää, jossa päivät ollaan töissä ja illat kotona. Tällöin niille, joilla on päivällä vapaata, puuhavalikoima jää melko suppeaksi. Hyöty arjelle sattuvasta vapaapäivästä on huomattavasti pienempi, kuin viikonlopulle. Kyllähän useimpien ihmisten viikonloput kuluvat käsittääkseni sosiaalisemmissa merkeissä kuin arki-illat. Kyse on juuri siitä, että viikonloppuisin on paljon muitakin vapaalla. Eli jotta työajan lyhentymisestä saataisiin irti suurin hyöty, se pitäisi saada kohdennettua siten, että vapaat sattuvat mahdollisimman monelle samaan aikaan.
Tuli vähän tuollaisena ajatuksenvirtana edellinen. Pointti on, että uskon joutilaisuuden aiheuttaman syrjäytymisen kokemuksen aiheutuvan lähinnä yhteiskunnassa vallitsevasta ilmapiiristä ja siitä, että joutilaiuus on normien vastaista. En kuitenkaan usko, ettei tätä tilannetta voi muuttaa pitkällä aikavälillä. Ja uskoisin myös, että työn tuoma sisältö olisi erilaisessa maailmantilassa mahdollista korvata muulla sisällöllä.
tcrown: No siis eikös ammattiliitot sovi ainakin palkkojen nostamisesta ja minimipalkasta?
Työnantaja todellakin investoi työntekijäänsä ja haluaa tälle investoinnille mahdollisimman hyvän tuoton. Työntekijä voi tarjota tämän tuoton joko tekemällä maksimipalkalla maksimipitkää päivää tai sitten pienemmällä palkalla lyhyempää päivää. (Tämä tarkoittaa siis suhteellisesti pienemmällä palkalla, eli kun esim. työaika lyhenee 20 % palkka tippuu 30%)
Tähän ei tarvita mitään kollektiivista sopimista. Jos työntekijä tekee lyhyemmän työajan tarjoamisen työnantajalle houkuttelevaksi, niin ne työnantajat, jotka mahdollistavat tämän pärjäävät kilpailussa muita työnantajia paremmin.
Veikkaan siis, että tuntemasi ihmiset eivät ole tarjonneet työnantajalleen riittävän hyvää sopimusta.
“Useimpien kun kuitenkin pitää jotain työtä tehdä, niin tämän pelin tasapaino löytyy täysipäiväisestä työstä.”
Sinulla on kyllä aina niin omituisia käsityksiä markkinoista…
Tällä perusteella voisi varmaan väittää, että kaupastakin pitää ostaa kerralla ruokaa 5 tuhannella eurolla, koska kauppa haluaa tietysti myydä mahdollisimman paljon ruokaa per asiakaskäynti ja asiakkaan on pakko syödä.
Rogue: “Tarvittaisiin suuremman luokan kulttuurin muutos.”
Haikailetko Kulttuurivallankumouksen perään vai? Korvaan kalskahtaa aina, kun kulttuuria pidetään jonain asiana, jota voidaan tai pitäisi muuttaa. Vähän sama, kun sanoisi, että meillä ei ole riittävän hyviä kansalaisia ja kun vaan saadaan parempia, niin kyllä sitten pyyhkii hyvin.
Artturi Björk kirjoitti:
“Haikailetko Kulttuurivallankumouksen perään vai? Korvaan kalskahtaa aina, kun kulttuuria pidetään jonain asiana, jota voidaan tai pitäisi muuttaa. Vähän sama, kun sanoisi, että meillä ei ole riittävän hyviä kansalaisia ja kun vaan saadaan parempia, niin kyllä sitten pyyhkii hyvin”
Käsitit hieman väärin. Käytin “kulttuuria” tässä yhteydessä lähinnä kuvaamaan ihmisten tapaa suhtautua työntekoon tai tekemättömyyteen. En siis haikaile minkään vallankumouksen perään tai välttämättä edes ole sitä mieltä, että nykymenoa/kulttuuria “pitäisi” muuttaa. Sitä mieltä olen kyllä, että sitä voidaan muuttaa, jos riittävän moni haluaa. Itse toki haluaisin, että yhteiskunta muuttuisi enemmän sellaiseksi, jossa itsensä voisi kokea eheäksi muutenkin kuin paiskimalla töitä maksimitunnit. Mutta tämä on vain oma preferenssini, en väitä sen olevan välttämättä yhteiskunnan kannalta optimaalinen kehitys. En tosin ole lainkaan varma, että nykyinen äärimmäisen työtä korostava yhteiskuntakaan olisi keskimääräisen hyvinvoinnin kannalta optimaalinen.
Sylvesteri kirjoitti 16.2.2009 kello 10:51 Kylläpä minä veikkaan että lisääntynyttä vapaa-aikaa käytettäisiin useimmissa tapauksissa juopotteluun. Tässä maassa työttämät juovat eniten vaikka nimenomaan heillä pitäisi olla aikaa toteuttaa itseään eikä tarvetta nollata stressiä.
Niinkö? Alkavatko useimmat ihmiset eläkkeelle jäätyään juopotella?
Ihan hyvä pointti, että työnantajan sijoituksen tuotto saadaan paranemaan alemmalla palkalla. En ollut ajatellut tuota. Pelkkä tuotto ei kuitenkaan riitä tässä analyysissä. Palaan asiaan alempana.
“Sinulla on kyllä aina niin omituisia käsityksiä markkinoista…”
No, minun käsitykseni työmarkkinoista perustuvat useaan työpaikkaan ja vielä useampaan työnhakukertaan. Jos koet työpaikan hakemisen ja vaihtamisen yhtä vaivattomaksi kuin päätöksenteon sen suhteen mistä kaupasta haet leipäsi, onnittelut. Maailmassa ei ole montaa yhtä haluttua työntekijää kuin sinä.
Työnantajat ovat yleensä palkattuja ihmisiä. Eivät nämä ihmiset halua vaivakseen hankalaa tapausta, joka tekee asioita eri tavalla. Lisäksi työntekijä, joka haluaa tehdä vähemmän töitä on kuitenkin joku ituhippi, joka ei tee töitään kunnolla eikä ole motivoitunut. Eli vaikka joku tarjoutuisi tulemaan töihin puoli-ilmaiseksi, jos saa tehdä vain nelipäiväistä viikkoa, niin työnantajan on yleensä vain helpompi ja turvallisempi ottaa joku joka suostuu tekemään töitä täysipäiväisesti. (edellinen siis on positiivista eikä normatiivista analyysiä. Noin vain tapahtuu.)
Leipäkaupassa kauppias on riippuvaisempi asiakkaasta kuin asiakas kauppiaasta. Asiakkaan on paljon helpompi kävellä naapurikauppaan kuin kauppiaan löytää uusi asiakas. Tämän vuoksi kauppias yrittää mukautua asiakkaan toiveisiin paljon enemmän kuin toisinpäin. Työmarkkinoilla työnhakija on paljon riippuvaisempi työnantajasta kuin työnantaja tekijästä. Tämän vuoksi työnanataja on se joka sanoo minkälainen sopimus tehdään, ja työntekijä joko suostuu tai ei. Oven takana on jonossa lisää hakijoita.
Nämä reaalimaailman markkinat eivät ole täydellisiä, jossa sekä ostajalla että myyjällä on mahdollisuus ilman transaktiokustannuksia etsiä uusi vastapuoli.
Työajan vähentäminen on kallista ja vaikeaa, koska se ei ole normaalia. Tämän vuoksi valtion pitäisi ainakin aluksi siihen pakottaa. kun prosessit ovat valmiita, voi olla, että tuota ei tarvita. (jos 6‑päiväinen viikko sallittaisiin, ajauduttaisiinko siihen? En tiedä.)
Ranskassa loppui se 6h työpäivän kokeilu. Osmo voisi kommentoida tätä asiaa.
tcrown:
Minä en tietenkään koe työpaikan hakemista tai vaihtamista yhtä helpoksi kuin leivän ostoa. Se ei toisaalta liity tähän keskusteluun juuri mitenkään.
Väitteissäsi siitä miten lyhyempää työaikaa vaativaa työnhakijaa kohdellaan voi olla kyllä perääkin, mutta se ei edelleenkään poista kannustinta työnantajilta tehdä itselleen kannattavia sopimuksia työntekijän kanssa. Ei poliitikoilla ainakaan ole yhtään sen suurempia kannustimia tehdä näitä päätöksiä työnantajien puolesta, eli voi olettaa, että he eivät päädy parempaan tulokseen.
Toisaalta en kyllä ymmärrä miten työnantaja olisi jotenkin vähemmän riippuvainen työntekijöistään, kuin kauppias asiakkaistaan. Ne transaktiokustannukset on suuret molemmille, jos työntekijä lähtee lätkimään. Työntekijä sentään vie hankkimansa tiedot ja taidot mukanaan siihen seuraavaan työpaikkaan ja edellinen työnantaja jää nuolemaan näppejään ja kouluttamaan seuraajaa.
“Tämän vuoksi työnanataja on se joka sanoo minkälainen sopimus tehdään, ja työntekijä joko suostuu tai ei. Oven takana on jonossa lisää hakijoita.”
Väitätkö, että työnantaja maksaa liian korkeaa palkkaa tyhmyyttään?
“(jos 6‑päiväinen viikko sallittaisiin, ajauduttaisiinko siihen? En tiedä.)”
Minusta olennainen kysymys on, että jos tämä sallittaisiin, niin olisiko se hyväksi yhteiskunnalle. Ei 6‑päiväinen työviikko ole määritelmällisesti pahasta. Sen hyödyllisyys riippuu yksilöiden arvoista ja asenteista.
Markku Jantunen:
“Niinkö? Alkavatko useimmat ihmiset eläkkeelle jäätyään juopotella?”
Tarpeeksi moni.
Itse asiassa nyt kun otit asian puheeksi, niin tulevaisuudessa meillä tulee olemaan merkittävä alkoholisoituneiden eläkeläisten ongelma.
Ongelma tulee siitä, että infra ja turhan tavaran kulutus pitäisi saada vaihdettua aineettomiin hyödykkeisiin.
Eli lisää ajattelua, keskusteluja, laatuaikaa ystävien kanssa ja ulkoilua, kun taas vähemmän kaupassa pyörimistä ja tavaroiden ostamista.
Suurin haastehan tässä on se, että nykyään onnistumisen mittari on omakotitalo Espoossa, farmari volvo, labradorinnoutaja. Varmasti moni tyytyisi vähempäänkin materiaan ja mutta laadukkaanpaan elämään, mutta yhteiskunta ja yritykset ovat tehneet kaikkensa, että materia on ainoa menestyksen mittari. Sisällön tuottaminen kuuluu vain tarkkaan säädellyille korporaatioille. Muiden tulee vain käydä töissä ja rakastaa tavaroita sekä välttää muita vahingollisia tilannetta muuttavia mielipiteitä.
Siinä on pieni haaste, millä saadaan esimerkiksi laadukkaat keskustelut tärkeimmäksi, kuin bemari pihassa. Onneksi tämäkin blogi on jo askel oikeaan suuntaan.
ps. Nykyistä elintasoamme ei voi ylläpitää tekemällä vähemmän töitä. Elintason ja työn määrän sitoo toisiinsa tuottavuus. Ainoastaan tuottavuuden nousu mahdollistaa saman elintason pienemmällä työn määrällä.
Tässä oletetaan että työajan pituus ei vaikuttaisi työn tuottavuuteen, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Sopii kokeilla miten 60–70-tuntisen työviikon jatkuva pusertaminen vaikuttaa työtuntia kohden laskettavaan tuottavuuteen. Väitän, että useimmissa töissä työntekijä saisi 20 tunnin työviikossa aikaiseksi reippaasti enemmän kuin puolet 40 tunnin työviikon tuotoksesta.
Yhtälö on todellisuudessa vielä tätäkin monimutkaisempi. Työn tuottavuuteen vaikuttavat muutkin tekijät. Jos edullista työvoimaa on saatavissa vain rajallisesti, työnjohdolla on suurempi insentiivi kehittää työprosesseja ja hankkia työtehoa nostavia koneita ja laitteita. Voidaan sanoa, että yksi suomalaisen työn tehokkuutta sodan jälkeen eniten kirittänyt tekijä on ammattiliittojen voimalla neuvottelemat kovat palkankorotukset, jotka ovat pakottaneet työnantajat etsimään keinoja tehokkuuden parantamiseen jotta katteet saataisiin pysymään kunnossa.
Edelleen, lisääntyneen vapaa-ajan vaikutus yhteiskunnan kokonaisuuteen on vielä oma stoorinsa. Moni käyttää vapaa-aikansa vapaaehtoistyön, kulttuurin tuottamisen, sivutoimisen yrittäjyyden tai jonkun muun muillekin hyötyä tuottavan toiminnan parissa. Toisaalta lisääntynyt vapaa-aika antaa mahdollisuuden parantaa oman työnsä tuottavuutta opiskelun kautta. Edelleen, jos ihmisillä olisi enemmän vapaa-aikaa, he voisivat käyttää osan siitä korvatakseen nykyisin rahalla ostamiaan tuotteita ja palveluita, jolloin niiden tuottamiseen nyt tarvittava kapasiteetti vapautuisi muuhun käyttöön.
En edes näe mainittua ihmisten juopottelua, vaikka siihen suurin osa vapaa-ajasta sitten kuluisikin (mitä kyllä epäilen), kokonaistaloudellisena ongelmana, jos se pysyy sen verran aisoissa että ihmiset säilyvät työkykyisinä. Yksilöllinen tragedia se toki saattaa olla, mutta sitä kai on työuupumus ja moni muu liiallisen työnteon aiheuttama vaiva. Mutta yhteiskunnallehan olisi jopa eduksi jos keskimääräinen elinikä saataisiin laskuun ja eläkeläiset nopeammin monttuun huoltosuhdetta huonontamasta. Toki jokaisella yksilöllä on oikeus mahdollisimman pitkään elämään, eli en minä mitään ihmisten eliniän aktiivista lyhentämistä haikaile tietenkään! Mutta on ihmisillä myös oikeus viettää hauskaa elämää vaikka epäterveelliset elämäntavat sitten lyhentäisivätkin sitä loppupäästä. Ja laajempana pointtina: jos ihmiset todellakin haluavat vapaa-ajallaan vain ryypätä ja katsella televisiota, niin mitä sitten? En minä halua että minulle tullaan sanelemaan mihin käytän vapaa-aikani, enkä minä ryhdy muillekaan sitä sanelemaan saati riistämään heiltä vapaa-aikaa sillä perusteella että he minun mielestäni käyttävät sen “väärin”.
Summa summarum: Minusta on vähän yksioikoista väittää, ettei nykyisen elintason ylläpitäminen olisi mahdollista pienemmällä työmäärällä. Yhtälössä on sen verran liikkuvia osia, että minun on vaikea uskoa että yhteiskunnan tuottavuus on nyt viritetty optimiksi ja se ei tästä enää voi kasvaa.
Henkisen työn tuottavuudesta: työtä voi tehdä maanisesti yli 100 tuntia viikossa ja saada aikaan aivan hirveästi. Sen jälkeen voi pitää 2 viikkoa lomaa ja palautua. Normaalilla päivärytmillä 3 viikossa tulee saman verran työtunteja, mutta saa aikaan vähemmän, koska työtä keskeyttäviä ja häiritseviä asioita on suhteellisesti enemmän. Mitä isompi organisaatio ympärillä on, sitä vähemmän yksittäinen työntekijä saa aikaan, ellei tee töitään iltaisin tai viikonloppuisin. Se, onko tällaisessa mitään järkeä, on eri juttu.
Suurten yritysten vahvuus on tuontantoautomaatiossa ja tuotannon pilkkomisessa rutiinimaiseksi liukuhihnatyöksi. Yrityksille räätälöidyt tietotekniset ratkaisut ovat usein vain heikentäneet tuottavuutta, niiden kehitykseen on käytetty aikaa ja rahaa, mutta tosiasiassa vanhat menetelmät ovat olleet tehokkaampia.
Vanha totuus on, ettei määrällisesti paljon tekeminen ole tavoiteltavaa, vaan pitäisi tehdä vähän ja vain oikeita asioita. Sen viisauden oppiminen on vain kovin vaikeaa.
Mielenkiintoinen ajatus tämä vauras joutilaisuus. Kansantalouden kannalta en osaa ottaa kantaa, mutta yksilön tasolla se epäilemättä on houkuttelevaa.
Itsellä loppuivat pakkotahtityöt tässä taannoin ja nyt olen aloittanut jo pitkään haikailemani työn freelancerina. Taloudesta ei vielä oikein voi sanoa, mutta henkisiä palkintoja on jo kaappi pullollaan. Olen ottanut aikaa lukea ja ajatella, sillä oma kilpailukykyhän perustuu pitkälti ainutlaatuisiin ja kiinnostaviin ajatuksiin. Tätä vapautta osaltaan lisäävät vaihtelevat projektit, jotka liittyvät hyvinkin erilaisiin asioihin. Niissä saa käyttää kapasiteettiaan laajasti ja monipuolisesti. Toisaalta palkitsevaa on vapaus säätää omia työaikojaan, sovittaa ne muuhun elämän rytmiin.
Eihän tämä ihan kaikille ole mahdollista, mutta yhä enemmän Suomessakin on ihmisiä kenelle sopii. Ja yksilön kannalta tämä on kuitenkin parasta mitä tiedän (oletuksena että tuo talouskin tuosta sutjaantuu).
Osmo, sinulla on tässä erinomainen ajatus. Valitettavasti muut ajatukset, joita kannatat eivät ole oikein yhteisymmärryksessä tuon idean kanssa. Alla liuta asioita, joissa pitäisi saada muutosta (joista osaa käsittääkseni kannatat ja osaa vastustat).
Aloitetaan Helsingin kaavoituspolitiikalla. Jos tavoitteena on yhteiskunta, jossa ihmiset tyytyvät vähempään materiaan ja tekevät vähemmän töitä, pitäisi hyväksyä myös se, että ihmiset asuvat suhteellisen pienissä asunnoissa, varsinkin kaupunkikeskustassa, jossa moni haluaa asua. Silti Osmo kannatta politiikkaa, jossa keskusta-alueen asuntojen keskikoon pitää olla vähintään 72m^2. Järjetöntä.
Töölössä asuvana voin todeta, että 72m^2 on erinomaisen hyvä asuntokoko 3–4 henkiselle perheelle. Jos rakennuttajien ei olisi pakko rakentaa niin isoja asuntoja, riittäisi pieniä perheasuntoja useammalle kaupunkiin haluavalle, pienemmillä kustannuksilla. Vähemmän kustannuksia tarkoittaa pienempää pakkoa tehdä paljon töitä ja väljyyttä elämän suunnitteluun.
Toisekseen: kuten olet joskus todennut, työajan lyhentäminen on helpompaa ns. duunarialoilla ja hyvin vaikeaa asiantuntija- ja johtotehtävissä. Asiantuntija tai johtaja ei tosiaan helposti voi lyhentää viikottaista työaikaansa ilman että työn laatu kärsii huomattavasti enemmän kuin menetettyjen työtuntien verran.
Siksi siirtyminen rentoon yhteiskuntaan vaatii sen, että ihmiset voivat valita elämäänsä työteliäitä jaksoja ja rentoja jaksoja. Ei kaikkia ole pakko laittaa samaan 30h työtä viikossa muottiin. Toisille sopisi paljon paremmin se, että tekee muutaman vuoden kovaan tahtiin töitä ja sen jälkeen vapaata puoli vuotta tai vuoden.
Nykyinen työn verotus tekee moisen ajatuksen toteuttamisesta mahdotonta kaikille muille paitsi muutamille harvoille, joilla on jo riittävästi rahaa ja joidenkin suuryritysten huippujohtajille. Suuri osa asiantuntijoista ja pomoista ei myöskään kykene käyttämään vuorotteluvapaata tähän tarkoitukseen, sillä työttömän korvaavan henkilön löytäminen on käytännössä mahdotonta.
Työn tarjonta on lähinnä suhteessa ihmisten kykyyn tuottaa itselleen välttämättömyyshyödykkeitä. Kun perustarpeet tyydytetään, työn tarjonta vähenee luonnollisesti (itsestään). Ihmiset eivät tällöin enää myy (lisä)työtään halvalla. Nykysuomessa vain taitaa tuo työajan lyhentäminen olla kovin vaikeaa. Teet joko koko päivää tai sitten olet työtön. Systeemi on epäluonnollinen.
Juuso Koponen: “Voidaan sanoa, että yksi suomalaisen työn tehokkuutta sodan jälkeen eniten kirittänyt tekijä on ammattiliittojen voimalla neuvottelemat kovat palkankorotukset,”
No näin voidaan tietysti sanoa, jos vedellään johtopäätöksiä täysin hatusta.
Työnantaja pyrkii maksimoimaan voittojansa, riippumatta siitä pakottaako ammattiliitot nostamaan palkkoja. Työn tuottavuus on lisääntynyt, koska pääoma on lisääntynyt, ei siksi, että työntekijöille pitää maksaa korkeampia palkkoja.
Jos elintaso halutaan pitää samalla tasolla tämä tarkoittaa, että sama määrä työtä on tehtävä. (Tämä ei edellytä, että sama määrä työtunteja tehdään, kuten huomautit.)
“Yhtälössä on sen verran liikkuvia osia, että minun on vaikea uskoa että yhteiskunnan tuottavuus on nyt viritetty optimiksi ja se ei tästä enää voi kasvaa.”
No eihän se tietenkään ole viritetty optimiksi. Siksihän minä sanoinkin, että työtä pitää tehdä yhtä paljon jos halutaan säilyttää sama elintaso. Työn tekemistä on mahdollista vähentää ainoastaan jos työn tuottavuus kasvaa.
Jos työaika annetaan määrittyä markkinoilla, niin kapitalisteilla on kannustimet pyrkiä sen tehokkaimpaan tasoon. Poliitikoilla tai virkamiehillä ei ole yhtä suuria kannustimia, joten heidän tekemät päätökset ovat tässäkin asiassa keskimäärin markkinoita huonompia.
Työnantaja pyrkii maksimoimaan voittojansa, riippumatta siitä pakottaako ammattiliitot nostamaan palkkoja.
En nyt ihan usko tähän homo economicus ‑malliin, jossa työnantaja (tai ihmiset ylipäänsä) hakee aina vain ja ainoastaan maksimaalista rahallista tuottoa muusta piittaamatta. Esimerkiksi itse freelancerina olen valikoinut paljon duuneja, jotka eivät ole taloudellisesti kovin tuottoisia mutta jotka ovat kiinnostavia muuten tai jossa tulee tehdyksi palvelus kaverille, ja kieltäytynyt töistä joita on ollut tarjolla jotta saisin lisää vapaa-aikaa.
Jos työnantaja on jo tyytyväinen tuottoon jonka firmastaan saa, miksi lähteä ottamaan riskejä, joita tuotannon tehostaminen vaatii? Jos halpaa työvoimaa on tarjolla, mikä insentiivi on tehostaa tuotantoa?
Jos elintaso halutaan pitää samalla tasolla tämä tarkoittaa, että sama määrä työtä on tehtävä. (Tämä ei edellytä, että sama määrä työtunteja tehdään, kuten huomautit.)
Miten määrittelet työn määrän, jos et siihen kuluneen ajan kautta?
Työn tekemistä on mahdollista vähentää ainoastaan jos työn tuottavuus kasvaa.
Eipäs, koska työn vähentäminen itsessään parantaa työn tuottavuutta (tiettyyn rajaan asti).
“Sisään lamaan” ollaan käsittääkseni menossa täysin päinvastaisella politiikalla. Veronalennuksilla jotka kannustavat työssä olevien työntekoa. Näillä sanankäänteillähän joskus viime syksynä veronkevennyksiä perusteltiin. Olen jotenkin itse kuvitellut tämän veronalennuksilla havitellun työn tarjonnan lisääntymisen tarkoittavan nimittäin just sitä, että ne joilla jo on töitä, suostuisivat tekemään sitä vielä enemmän. Näitä kevennyksiä sitten monet kiittelivät “hyvin ajoitettuna elvytyspolitiikkana” , mitä en pysty ymmärtämään. Kai se työn tarjonta lama-aikana pysyy kondiksessa ihan itsekseenkin.
Toivoa toki sopii että ulos tultaisiin toisenlaisen politiikan siivittämänä.
Juuso Koponen: No ei ne työnantajat oikeesti maksimoi voittoaan, vaan ne maksimoi omaa hyötyään joka voi koostua vaikka mistä muustakin kuin rahasta. Kuitenkin mikään ammattiliiton palkkapolitiikka ei pakota niitä maksimoimaan rahallista hyötyään yhtään enempää kuin ennenkään.
“Jos työnantaja on jo tyytyväinen tuottoon jonka firmastaan saa, miksi lähteä ottamaan riskejä, joita tuotannon tehostaminen vaatii? Jos halpaa työvoimaa on tarjolla, mikä insentiivi on tehostaa tuotantoa?”
No miksi työntantaja olisi tyytyväinen johonkin tiettyyn tuottoon? Eikö hän halua samaa tuottoa kuin ennenkin pienemmälle pääomalle tai pienemmälle työajalle? Miksi tuottavuuden kasvattaminen kasvattaisi riskejä? Jos työ on halpaa, niin insentiivi työn tehostamiseksi tulee kasvavista voitoista, ihan samalla tavalla kuin silloin, kun työ on kallista.
“Miten määrittelet työn määrän, jos et siihen kuluneen ajan kautta?”
Njoo… minulta meni kyllä tuossa vähän käsitteet sekaisin. Kulunut aika on oikein hyvä tapa määritellä tehtyä työn määrää.
Jos työtuntien vähentäminen kasvattaa työn tuottavuutta, niin markkinat kyllä itse pyrkivät lyhyempiin työaikoihin. Luultavasti kuitenkin on muita seikkoja (esim. työntekijöihin tehdyt investoinnit) jotka puskevat toiseen suuntaan. Optimi löytyy paremmin vapailta markkinoilta, kuin virkamiesten päätöksistä, koska vapailla markkinoilla päätöksen tekijät kantavat suuremman osan päätöstensä seurauksista kuin virkamiehet tai poliitikot.
Ida: Veronalennukset tekevät työn tekemisestä huokuttelevampaa. Tämä koskee sekä työssä jo olevia, kuin työttömiäkin.
Veronalennukset voivat olla kaksiteräinen miekka. Ne, jotka elävät kädestä suuhun tai joutuvat tekemään kahta työtä, eivät hyödy mistään veronalennuksesta niin paljon, että voisivat vähentää työntekoaan. Niiden kohdalla, joiden tulotaso on keskimääräistä parempi, voi veronalennusten seurauksena tulotaso kohota yli sen psykologisen rajan, jolloin päätös opinto‑, vuorottelu- tms. vapaasta toteutuu. Tästä seuraa että enemmän veroa maksanut (ja todennäköisesti tuottavampaa työtä tehnyt) maksaakin vähemmän ja joudutaan leikkaamaan menoja kuten erilaisia tukia, joita tulonsiirroiksi kutsutaan.
Artturi Björk: “Veronalennukset tekevät työn tekemisestä huokuttelevampaa. Tämä koskee sekä työssä jo olevia, kuin työttömiäkin.”
Kyllä, kyllä. Näkisin kuitenkin että työn houkuttelevuusongelma koskee enemmän pienipalkkaisia aloja. Tarvitseeko sellaisia ihmisiä, jotka jo tekevät paljon töitä houkutella tekemään niitä lisää. Niitä jotka taas eivät tee, kyllä kannattaa houkutella. Vaikkapa niillä veronkevennyksillä, jotka on erityisesti pienituloisille kohdennettuja. Tässä ajatuksenani on se, että matalapalkkatyö saattaa olla sisällöllisesti sellaista, ettei sitä huvita tehdä laisinkaan ellei siitä jää jotain käteen. Taasen työtön, joka yrittää tavoitella sitä “sisällöllisesti mielekkäämpää” hommaa (=parempipalkkaisempaa?), ei välttämättä niin tarkkaan laske veroprosenttejaan kun miettii ottaisiko työn vastaan vai ei.
Ja tehdäänkö noissa korkeapalkkaisissa töissä tosiaan hommia kellokortin mukaan, eli laskevatko ihmiset niitä marginaaliprosenttejaan kun miettivät että tekisikö tänään ylitöitä vai ei? Pienempipalkkaisissa töissä uskon näin tapahtuvan. Viittaus lama-ajan vaikutuksesta työn tarjontaan tarkoitti sitä, että ihmiset eivät irtisanomisten pelossa paljon kitsastele töiden tekemisessä vaan yrittävät parhaansa (=tarjoavat työpanostaan), sai siitä rahaa tai ei.
Luin aikanaan innostuksella Vauraus ja aika. Onko Osmo sinulla jotain uusia näkemyksiä tai lisättävää kirjassa esittämiisi ajatuksiin ja esimerkiksi talouskysymyksiin? Mainitset yllä, kuinka työn verotuksesta olisi syytä siirtyä yhä enemmän ympäristö- ja energiaveroihin. MIhin sijoitat pääomaverotuksen? Maaseudun roolista voisi esittää moniakin visioita; tästä käydään parhaillaan keskustelua http://www.pilvitorsti.fi/eurovaalit/category/maaseutu/
Kas kas, täällähän se Osmo taas virittelee seireenilaulujaan vapauden puolesta. Voisi ehkä puhua kahdesta Osmosta, elämänfilosofi-Osmo ja poliitikko-Osmo. Edellinen suosittelee kaikille vähempää raatamista, jälkimmäinen keksii keinoja, joilla joutilaampi elämä tulisi useammille mahdolliseksi. Ja kuten Pilvi tuossa yllä totesi, olisi todella kiinnostavaa kuulla, onko Osmolla jotain uusia ideoita tuolla poliittisella puolella, siis muita kuin ne, joita oli kirjassa Vauraus ja aika. Sanot yllä, että “rennostielämisen yhteiskunta pitäisi suunnitella”… Tämä on mielenkiintoinen aihe…
Tämähän se Osmon punavihreä ideaali on:
Ihmiset paitsi elävät ja asuvat suunnitellusti, myös ajattelevat, tubtevat ja kokevat suunnitellusti. Suunnittelijana ovat osmot, ja muut ovat puolueen muurahaisia.
Osmon kaikki kirjoitukset palaavat aina tähän samaan asiaan.
Kerro nyt lopultakin, mitä ihmisten pitäisi sitten tuntea ja kokea tuossa platonilaisessa ihanneyhteiskunnassasi, ja mitkä olisivat sanktiot poikkeamista?
Catilinan purkaus tuntuu vähintään oudolta. En sinänsä ole Osmon kanssa tästä asiasta erityisen samaa mieltä — en usko, että taloutta voi ohjata niin voimakkaasti, että tuollainen leppoisa yhteiskunta saadaan tuosta vaan aikaan — mutta minusta tästä ei paista mikään puoluediktatuuri tms. läpi.
Vähän siinä on ylioptimismia sen suhteen, mitä työehtosopimusten säädöksillä voi saada aikaan, mutta minusta sen huonot puolet loppuvat siihen.
Minusta on täysin tervettä, eikä edes mitenkään sosialistista, kyseenalaistaa käsitys, että työ — merkityksessä “vaihdantaa, jossa aikaa vaihdetaan rahaan” — on jotenkin ihmisen itsekunnioituksen ja yhteiskunnallisen olemisen kannalta keskeinen tekijä.
Kerro nyt lopultakin, mitä ihmisten pitäisi sitten tuntea ja kokea tuossa platonilaisessa ihanneyhteiskunnassasi, ja mitkä olisivat sanktiot poikkeamista?
Catilinalla on selvästi joku ajatus siitä, millainen yhteiskunnan pitäisi olla. Pintapuolisesti näyttää siltä, että se on “Arbeit macht frei”. Ihminen on vapaa kun saa raataa, ja jos ei saa, niin on vanki ja orja.
Tuottavuuden kasvu voidaan ulosmitata periaatteessa kahdella tavalla: vapaa-aikana tai krääsänä. Sitä ei (toistaiseksi) voi ulosmitata aina vaan suurempina keskusta-asuntoina ja tiettyjä ongelmia liittyy siihenkin, että se otetaan lisääntyneinä ulkomaanmatkoina. Parempana ruokanakin voidaan jonkin verran ottaa tuottavuutta ulos (syömällä enemmän ravintolassa ja käyttämällä kalliimpia aineksia) mutta tällä lienee myös jonkinlaiset rajansa.
Näinollen jää jäljelle karkeastiottaen kiinalainen tuontitavara ja vapaa-aika. Se, että ottaa itselleen vapaa-aikaa on vaikeaa työmarkkinoiden rakenteen vuoksi. Ei ole tapana joustaa pidempien lomien tai lyhyempien työaikojen muodossa. Lisäksi se, että naapurit ottavat omansa rahana, johtaa siihen, että asunnot kallistuvat (ainakin keskustoissa; osa muuttaa samalla rahalla isoihin kartanoihin maalle, tästä on jo vähän trendiä). Syynä on paitsi se, että ihmiset preferoivat korkeammaksi koettua elintasoa, myös se, että siihen, miten korkeaksi se elintaso muodostuu, vaikuttaa se, miten muut toimivat.
Tämä on täysin tavanomainen vangin dilemma. Itse en ole mikään keskusjohtoisten ratkaisujen fani, mutta on tyhmää olla tyhmä ja väittää kaikkien kannalta huonompaa lopputulosta “vapaaksi” valinnaksi vain siksi, että ryhmädynamiikka, eikä työehtosopimukset, pakottaa siihen.
No miksi työntantaja olisi tyytyväinen johonkin tiettyyn tuottoon?
Miksi ei olisi?
Miksi tuottavuuden kasvattaminen kasvattaisi riskejä?
“If it ain’t broken, don’t fix it.” Muutoksiin sisältyy aina riski. Jos bisnes rullaa mukavasti eteenpäin nykyisellään, sen uudelleenorganisointi paremman tuottavuuden perässä voi tuhota kaiken jos se menee pieleen. Yleensä myös tuottavuuden kasvattaminen vaatii investointeja, useimmissa tapauksissa lainarahaa, mihin sisältyy aika ilmeinen riski.
Jos työtuntien vähentäminen kasvattaa työn tuottavuutta, niin markkinat kyllä itse pyrkivät lyhyempiin työaikoihin.
Ei välttämättä, koska kyseinen efekti voi hyvinkin toteutua vasta kun muutkin vähentävät työaikaa vastaavasti. Vangin dilemma siis. Jos yksin siirtyy vaikka liukuvaan 30-tuntiseen työviikkoon kun kaikki muut jatkavat kiinteää 40-tuntista, aikataulujen yhteensovittamisen vaiva voi syödä työajan saavutetut tehokkuusedut. Silti, en kyllä itsekään lähtisi pakottamaan lyhyempää työaikaa, ainoastaan tarjoamaan siihen enemmän mahdollisuuksia. Lainsäädäntö, työehtosopimukset ja sosiaaliturva on rakennettu ~40-tuntisen työviikon pohjalle, puhumattakaan sitten vakiintuneista yleisistä käytännöistä. Muuta työaikaa suosivat joutuvat yleensä hankalaan asemaan.
Optimi löytyy paremmin vapailta markkinoilta, kuin virkamiesten päätöksistä, koska vapailla markkinoilla päätöksen tekijät kantavat suuremman osan päätöstensä seurauksista kuin virkamiehet tai poliitikot.
Aivan yhtä iso insentiivi virkamiehellä ja poliitikolla on tehdä hyviä päätöksiä kuin keskiverrolla middle managerilla joka nauttii kiinteää kuukausipalkkaa. Yrittäjät ja tulospalkkaiset toimarit jne. sitten asia erikseen, tosin viime aikainen uutisointi antaisi ymmärtää että tuntuu tuo tulospalkkakin kummasti joustavan vain yhteen suuntaan joka vähän vie pohjaa sen aidolta kannustavuudelta…
“Aivan yhtä iso insentiivi virkamiehellä ja poliitikolla on tehdä hyviä päätöksiä kuin keskiverrolla middle managerilla joka nauttii kiinteää kuukausipalkkaa. Yrittäjät ja tulospalkkaiset toimarit jne. sitten asia erikseen,”
Vaikka asian miten päin venkoilisi, yrityspuolella se lopullinen henkilö, jolle asioilla oikeasti on väliä, on paaaaaaaljoooooon lähempänä kuin julkisella puolella. Julkisen puolen lopullinen käskijä raapustaa numeron lappuun kerran neljässä vuodessa.
Ja sen kyllä huomaa!
Juuso Koponen: “No miksi työntantaja olisi tyytyväinen johonkin tiettyyn tuottoon?
Miksi ei olisi? ”
No koska enemmän varallisuutta on vähän sama, kun enemmän terveyttä tai enemmän onnellisuutta. Varallisuudellakaan ei ole mitään optimaalista tasoa. Enemmän on parempi. On toki totta, että varallisuus tulee usein jonkun muun kustannuksella (esim. vapaa-ajan). Ihmiset eivät siis pyri maksimoimaan varallisuuttaan. Tästä ei mitenkään seuraa, että ammattiliittojen neuvottelemat palkankorotukset pakottaisivat ketään muuttamaan preferenssejään ja tehostamaan tuotantoaan.
“Ei välttämättä, koska kyseinen efekti voi hyvinkin toteutua vasta kun muutkin vähentävät työaikaa vastaavasti.”
ööö… ei tässä ole mitään vangin dilemmaa eikä mitään muutakaan. Jos työnantajalla on kaksi vaihtoehtoa, 2 tyyppiä tekemässä 4 tunnin työpäivää tai yksi 8 tunnin työpäivää ja ensimmäinen vaihtoehto on parempi, niin siihen ei vaikuta muiden tekemiset pätkän vertaa. Muiden ei tarvitse vähentää työaikaa vastaavasti.
“Silti, en kyllä itsekään lähtisi pakottamaan lyhyempää työaikaa, ainoastaan tarjoamaan siihen enemmän mahdollisuuksia.”
Tästä oon samaa mieltä, kunhan oikeudet ei tarkoita jotain työnantajan pakottamista.
+ mitä sylvesteri sanoi.
No koska enemmän varallisuutta on vähän sama, kun enemmän terveyttä tai enemmän onnellisuutta. Varallisuudellakaan ei ole mitään optimaalista tasoa. Enemmän on parempi.
Ainakin kyselytutkimusten mukaan lisääntyneen varallisuuden onnelisuutta lisäävä vaikutus loppuu jo verrattain matalalla tulotasolla. Myöskään terveyttä ei voi loputtomiin lisätä.
Jos lisätuloja olisi saatavissa ilman minkäänlaisia uhrauksia ja riskejä, varmaan useimmat ne kelpuuttaisivat. Näin kuitenkaan ei juuri koskaan ole. Tyytyväisyys tuloihin ei minusta tarkoita sitä, ettei ottaisi rahaa vastaan jos sitä lapiolla sisään kannetaan, vaan että on tuloihinsa siinä määrin tyytyväinen ettei halua nähdä merkittävää vaivaa eikä ottaa merkittäviä riskejä tulojen lisäämiseksi.
Rikkailla, mihin tuloluokkaan yritysten omistajat useimmiten kuuluvat, on pienempi insentiivi kehittää työn tehokkuutta ja kasvattaa BKT:tä, koska heillä on jo kohtuullisen hyvät tulot. Sen sijaan köyhillä ja useimmissa maissa keskituloisillakin on paljon suurempi tarve parempiin tuloihin ja he ovat valmiita aggressiivisemmin niiden eteen toimimaan. Tähän perustuu ajatus ay-liikkeen tuottavuuden kasvua kirittävästä vaikutuksesta — toki vain tiettyyn rajaan asti, ja uskoisin että tämä raja esimerkiksi Suomessa on jo ohitettu.
Jos työnantajalla on kaksi vaihtoehtoa, 2 tyyppiä tekemässä 4 tunnin työpäivää tai yksi 8 tunnin työpäivää ja ensimmäinen vaihtoehto on parempi, niin siihen ei vaikuta muiden tekemiset pätkän vertaa. Muiden ei tarvitse vähentää työaikaa vastaavasti.
Useimmissa töissä työntekijät ovat vuorovaikutuksessa työpaikan ulkopuolisen maailman kanssa. Niin kauan kun 9–17 on normi jota ylivoimaisesti suurin osa toimistotekijöistä noudattaa, toisistaan poikkeavien työaikojen yhteensovittamseen ei ole vakiintuneita ratkaisuja ja siihen palaa ylimääräistä työaikaa. Näin ollen se työn tehostuminen joka syntyy siitä että työmäärä duunaria kohden on pienempi ja siten tuotos työtuntia kohden suurempi, saattaa ihan hyvin hassaantua työaikojen yhteensovittamisen aiheuttamiin ongelmiin. Yksinkertaisena esimerkkinä: jos työntekijän työpäivä lyhennetään tunnilla mutta sen seurauksena lasten päivähoidon organisointiin palaa tunti päivässä lisää, työntekijä lienee aivan yhtä rasittunut töissä kuin ennenkin, eikä tuottavuus työtuntia kohden nouse lainkaan.
Juuso Koponen: Se, että kasvattaa työntekijöiden tuottavuutta ei tarkoita, että näin tehtäessä riskit lisääntyisivät. Se tarkoittaa, että käyttää tehokkaammin niitä resursseja mitä on. Jos siivooja pystyy siivoamaan 4 kertaa nopeammin jollakin päältäajettavalla kiillotuskoneella ja tällä tavalla koneeseen sijoitetulle omaisuudelle saadaan hyvä tuotto, niin ei se tuotto tule minkään kustannuksella.
Se, että ammattiyhdistysliike ja teollisuusjärjestöt neuvottelee palkankorotuksia ei vaikuta siihen kannattaako ostaa kiillotuskone, eikä palkankorotus vaikuta työnantajan kannustimiin, mitkä ikinä ne sitten lienevätkään.
Rikkailla on usein välineet (eli pääomat) joita tarvitaan työn tehokkuuden lisäämiseksi. Ihmisillä noin ylipäänsä on mitä erilaisempia tavoitteita ja vaikka rikkaat eivät välttämättä haluakaan enempää rahaa, niin he voivat haluta muita asioita, joita rahalla saa, esim. kaivoja Afrikkaan tai koulupukuja nepalilaisille tytöille.
Työvoimasta varmasti murto-osan on oltava paikalla juuri silloin, kun muissakin organisaatiossa ollaan töissä. Työpaikan sisällähän työajan voi helposti organisoida esim. 4 tunnin jaksoihin. Koska tätä ei ole tapahtunut, niin on todennäköistä, että tehokkuudessa ei saavuteta merkittäviä etuja tai että nämä edut hukkuvat sitten esim. näihin työntekijöihin investoituihin resursseihin, joille työnantajat haluavat parhaan mahdollisen tuoton.
Se, että kasvattaa työntekijöiden tuottavuutta ei tarkoita, että näin tehtäessä riskit lisääntyisivät. Se tarkoittaa, että käyttää tehokkaammin niitä resursseja mitä on. Jos siivooja pystyy siivoamaan 4 kertaa nopeammin jollakin päältäajettavalla kiillotuskoneella ja tällä tavalla koneeseen sijoitetulle omaisuudelle saadaan hyvä tuotto, niin ei se tuotto tule minkään kustannuksella.
Enpä usko että sinulla olisi tulevaisuutta rahoitusalalla jos käsityksesi riskistä on näin hakoteillä. 😉 Totta kai pääomaa vaativa investointi on aina riski. Voi olla että työt ja sitä kautta tulot vähenevät jostain syystä (vaikkapa lama), jolloin investointien synnyttämä velka voi ajaa firman nurin. Tekniikka voi muuttua tarpeettomaksi uusien innovaatioiden myötä, töiden uudelleenorganisointi voi aiheuttaa ennalta-arvaamattomia vahinkoja ja niin edelleen.
Ylipäänsä optimaalisesti toimivassa markkinataloudessa pitkällä aikavälillä suurempia tuottoja pääomalle saa vain ottamalla suurempia riskejä, tämä on ihan rahoitusteorian peruskamaa. Toki lyhyellä aikavälillä voi olla kohteita joista saa riskiin nähden erityisen suurta tuottoa, mutta ei kestä kauaa että muutkin sijoittajat huomaavat näiden olemassaolon ja kysynnän ja tarjonnan laki pakottaa tuottoja alaspäin.
Se, että ammattiyhdistysliike ja teollisuusjärjestöt neuvottelee palkankorotuksia ei vaikuta siihen kannattaako ostaa kiillotuskone, eikä palkankorotus vaikuta työnantajan kannustimiin, mitkä ikinä ne sitten lienevätkään.
Otetaanpa käytännön esimerkki: firma A myy tuotteitaan vuodessa 100 eurolla, josta 50 euroa menee palkkoihin, 40 euroa muihin kuluihin ja 10 euroa omistajan taskuun. Liittoon järjestäytyneet työntekijät onnistuvat lakolla ja muilla kauheuksilla pelottelemalla nostamaan vuosiansioitaan 10 % eli yhteensä 5 euroll. Nyt ceteris paribus omistajalle jääkin enää 5 euroa. Jos omistaja haluaa pitää kiinni 10 euron tuotosta, hänen on kehitettävä puuttuva 5 euroa jostain. Jos oletetaan, että kaikki kustannukset ovat muuttuvia, myynti pitäisi nostaa kaksinkertaiseksi jotta lisäys onnistuisi työn tehokkuutta parantamatta. Tämä ei vaikuta kovin realistiselta, joten omistajalla on merkittävä insentiivi yrittää kehittää keinoja työn tehokkuuden parantamiseksi.
En missään nimessä väitä, että ay-liikkeen toiminta olisi ainut työn tehokkuutta nostamaan kannustava/pakottava tekijä, ja kuten sanoin, en usko että sen rooli tässä on Suomessa enää merkittävä. Mutta jos tarkastellaan Suomen taloushistoriaa vaikkapa 1945–1985, saa olla aikamoinen taikuri jos pystyy selittämään tuottavuuden kasvun huomioimatta ollenkaan vahvan ay-liikkeen vaikutusta.
Työvoimasta varmasti murto-osan on oltava paikalla juuri silloin, kun muissakin organisaatiossa ollaan töissä. Työpaikan sisällähän työajan voi helposti organisoida esim. 4 tunnin jaksoihin. Koska tätä ei ole tapahtunut, niin on todennäköistä, että tehokkuudessa ei saavuteta merkittäviä etuja tai että nämä edut hukkuvat sitten esim. näihin työntekijöihin investoituihin resursseihin, joille työnantajat haluavat parhaan mahdollisen tuoton.
Uskallan väittää omasta kokemuksestani että asia ei ole alkuunkaan noin simppeli. Olen viimeiset lähes 7 vuotta työskennellyt epätyypillisellä viikkorytmillä ja voin vakuuttaa, että siitä aiheutuu minulle huomattava määrä lisäorganisointia koska asiakkaat, alihankkijat, viranomaiset jne. elävät pääosin tuossa 9‑to-5-maailmassa. Osa siitä tehokkuushyödystä, jonka saavutan sillä, että voin organisoida työni minulle paremmin sopivaan rytmiin hukkuu siis siihen lisätyöhön jonka tämän rytmin sovittaminen muiden työskentelyrytmiin vaatii. Säännöllisempääkin työaikaa noudattaville tämä lienee tuttua aikavyöhykkeiden yli ja maasta toiseen vaihtelevien pyhäpäivien kanssa säheltäessä.
Vähitellen toki syntyy mm. teknisiä ratkaisuja jotka helpottavat asiaa, esimerkiksi viranomaisten kanssa yhä useammissa asioissa voi asioinnin hoitaa sähköisesti myös virka-ajan ulkopuolella, mutta niin kauan kun suurin osa ihmisistä on kiinni tuossa rytmissä, paine näiden ratkaisujen syntymiseen on verrattain pieni.
Väitän siis, että merkittävä osa siitä, että työnantajat ovat usein haluttomia tarjoamaan mahdollisuutta työskentelyn organisoimiseen ajallisesti toisin kuin on totuttu, johtuu juuri siitä, että organisaatioissa ja yhteiskunnassa ei ole vielä riittäviä työkaluja ja toimintatapoja eri työskentelyrytmien yhteensovittamiseen. Niin kauan kuin epäsäännöllistä työtä tekevien joukko on pieni tai muulla tapaa marginaalinen, näiden välineiden syntyminenkin on hitaanlaista. Ja siksi näkisin että yhteiskunnalla olisi roolinsa siinä, että tuettaisiin mahdollisuutta vapaampiin työaikajärjestelyihin ja kehitettäisiin näitä välineitä työrytmien yhteensovittamiseen.
Juuso Koponen: “Totta kai pääomaa vaativa investointi on aina riski.”
Eikä ole. Riippuu siitä mihin se pääoma olisi sijoitettu, jos sitä ei olisi laitettu niihin siivouskoneisiin. Jos tämä marginalistinen ajattelu on sinulle vierasta, niin en voi suositella uraa rahoituksessa sinullekaan. Työn tehostaminen pienentää riskiä muutenkin. Kun työn tuottavuus on korkea, niin se tuottaa voittoa, vaikka hinta laskisikin. Siivousyritykselle esim. työtapaturmat voivat olla suuri riskitekijä, ja tällainen päältä ajettava kiilloituskone voi vähentää niitä.
Pelkkä usko siihen, että tehokkuuden parantaminen kasvattaa aina riskejä on liian yksinkertainen vastaus monimutkaiseen kysymykseen.
“Ylipäänsä optimaalisesti toimivassa markkinataloudessa pitkällä aikavälillä suurempia tuottoja pääomalle saa vain ottamalla suurempia riskejä.”
Tämä viittaa markkinoiden tasapainotilaan, jossa yritykset eivät voi parantaa tehokkuuttaan.
Tuossa sinun firmaesimerkissä on juuri se vika, että ajattelet, että omistaja haluaa yrityksestä 10 euroa tuottoa. Omistaja haluaa käyttää kaikki käytettävissä olevat resurssit omien tavoittettensa edistämiseen. Veikkaan, että ne yritysten omistajat ovat harvassa, joiden tavoite on saada juuri se tietty summa rahaa yrityksestä. Todennäköisemmin he haluavat yrityksestä niin paljon rahaa kuin mahdollista, ilman, että kokevat kohtelevansa työntekijöitä epäreilusti tjms. Esimerkkisi on siis minun mielestä ihan jees, jos hyväksyy sen virheelliset lähtöoletukset.
Tuosta työaikajutusta vielä sen verran, että jos kerta ihmiset haluavat vähentää työntekoa ja kuluttaa mieluummin vapaa-aikaa kuin ostettavia hyödykkeitä, niin miksi esim. kaikissa suunnittelutoimistoissa ei ole 6 tunnin työpäiviä? Ei LVI-insinöörin pidä olla koko ajan passissa puhelimen ääressä vaan hänen pitää olla paikalla suunnittelukokouksissa? Entä graafikon, lääkärin, juristin, arkkitehdin yms. Koska ainoastaan hyvin pieni osa näistä työntekijöistä tekee alle 8 tuntista päivää on tämä aika vastaan sanomaton todiste siitä, että alle 8 tunnin työpäivä on epämieluisa joko työnantajalle tai työntekijälle ja että hyödyn ja haitan erotus on negatiivinen.
Riippuu siitä mihin se pääoma olisi sijoitettu, jos sitä ei olisi laitettu niihin siivouskoneisiin.
Nyt oli puhe lainarahalla investoimisesta. Asia on toki jossain määrin erilainen, jos omistajalla on vapaata omaa pääomaa investoitavaksi asti. Mutta siinäkin tapauksessa status quon muuttaminen on riski: nykytilanne on tiedossa, tilanne muutoksen jälkeen ei ole. Tulevaisuutta tuskin koskaan voi täydellisesti ennustaa, mutta mitä vähemmän tuntemattomia tekijöitä yhtälössä on, sitä helpompaa se on, joten samalla kurssilla jatkaminen on ceteris paribus vähemmän riskialtista kuin kurssin muuttaminen. Näin siis jos nykykurssi vaikuttaisi tarjoavan tulevaisuudessa halutun tasoisen tuoton jne.
Riski voi olla hyvin pieni ja potentiaalinen hyöty suuri, jolloin se on kannattavaa ottaa, mutta riski ei silti katoa mihinkään. Silloin kun näin on, yrittäjä yleensä ko. riskin suurempia murehtimatta ottaa. Mutta aika nopeasti se tie on käyty loppuun, että isoja lisätuottoja irtoaa suhteellisen pienillä riskeillä. Yrityksethän kasvaisivat loputtomiin jos aina olisi lisää rahaa tarjolla ilman mitään riskiä, mutta useimmat yritykset vakiintuvat aikansa kasvettuaan johonkin tiettyyn kokoon.
Pelkkä usko siihen, että tehokkuuden parantaminen kasvattaa aina riskejä on liian yksinkertainen vastaus monimutkaiseen kysymykseen.
En ole sanonut, että tehokkuuden parantaminen itsessään kasvattaisi riskejä, vaan että toimivan kokonaisuuden sorkkiminen ja taloudellisten investointien tekeminen on riski. Nämä muutokset ja investoinnit voivat kohdistua johonkin muuhunkin kuin tehokkuuden parantamiseen, vaikkapa toiminnan laajentamiseen.
Tuossa sinun firmaesimerkissä on juuri se vika, että ajattelet, että omistaja haluaa yrityksestä 10 euroa tuottoa. Omistaja haluaa käyttää kaikki käytettävissä olevat resurssit omien tavoittettensa edistämiseen.
Enpä usko tähän sinun myyttiseen ikuista maksimikasvua hakevaan omistajasi. Totta kai sellaisiakin ihmisiä on, mutta on aika kova väite että kaikki tai edes suurin osa ihmisistä toimisi noin. Ihan samalla lailla kuin moni työntekijä on ihan tyytyväinen palkkaanssa ja liiton neuvottelemiin tasaisiin palkankorotuksiin eikä lähde näkemään sitä vaivaa ja ottamaan niitä riskejä joita vaikka työpaikan vaihto paremman palkan toivossa voisi tuoda, moni yrittäjä on tyytyväinen ansiotasoonsa ja hissukseen kasvavaan myyntiin.
Tuosta työaikajutusta vielä sen verran, että jos kerta ihmiset haluavat vähentää työntekoa ja kuluttaa mieluummin vapaa-aikaa kuin ostettavia hyödykkeitä, niin miksi esim. kaikissa suunnittelutoimistoissa ei ole 6 tunnin työpäiviä? Ei LVI-insinöörin pidä olla koko ajan passissa puhelimen ääressä vaan hänen pitää olla paikalla suunnittelukokouksissa? Entä graafikon, lääkärin, juristin, arkkitehdin yms. Koska ainoastaan hyvin pieni osa näistä työntekijöistä tekee alle 8 tuntista päivää on tämä aika vastaan sanomaton todiste siitä, että alle 8 tunnin työpäivä on epämieluisa joko työnantajalle tai työntekijälle ja että hyödyn ja haitan erotus on negatiivinen.
Ainakin omassa tuttavapiirissä alle 40-tuntisen työviikon tekeminen omasta halusta on melko yleistä, mm. mainitsemissasi ammateissa, ja enemmänkin halukkaita olisi jos työnantaja antaisi siihen mahdollisuuden. Mutta kuten sanoin, käytännön ongelmat ovat toistaiseksi huomattavia. Aiemmin mainittujen lisäksi, esimerkiksi silloin kun viimeksi olin itse palkkatöissä mutta epätyypillisellä työajalla, jokakuukautinen riesa oli palkanlaskijoiden kanssa tappeleminen, kun kerta kaikkiaan systeemit on rakennettu sen 9‑to-5-mallin ympärille.
Varmasti on kaupallisesti perusteltujakin syitä sille miksi 40 tuntia on se standardimalli josta on vähänlaisesti poikkeuksia, mutta eivät markkinat niin optimaalisesti toimi että vallitsevasta tilasta voisi päätellä sen olevan paras mahdollinen. Tähän viittaa esimerkiksi se, että monissa muissa EU-maissa tehtyjen työtuntien määrä on selvästi Suomea pienempi.
Otetaan vielä käytännön esimerkki siitä, miten kaikki eivät aina hae maksimaalista tuottoa:
Asun vuokrayksiössä, jonka vuokra on n. 25 % alle sen käyvän markkinahinnan. Vuokranantaja ei ole tuttavani, vaan onnistuin neuvottelemaan poikkeuksellisen halvan vuokran koska hänellä oli kiire saada asunto vuokrattua ja hän oli myös ehkä hieman kokematon vuokraneuvotteluissa. Olen nyt asunut tässä asunnossa melkein 3 vuotta.
Puhtaasti taloudellisesti vuokranantajani olisi järkevää irtisanoa vuokrasopimukseni ja etsiä vuokralainen joka maksaisi asunnosta käypää markkinavuokraa. Tällä hetkellä vuokra-asuntomarkkinoilla on myyjän markkinat, jokaiseen näyttöön riittää ihmisiä melkein jonoksi asti, joten tämä onnistuisi todennäköisesti helposti. Tästä kuitenkin olisi huomattavaa vaivaa ja lisäksi on riski siitä, että vuokralainen ei ole yhtä kelpo kuin minä joka olen aina maksanut vuokrani ajallaan ja viettänyt siivoa elämää. Näin ollen vuokranantajani tyytyy 25 % alempaan tuottoon koska ei halua nähdä vaivaa ja/tai ottaa riskiä. Todennäköisesti asunnon vuokratuoton lisäys ei olisi hänelle merkittävä, vaan hän on tyytyväinen nykyiseen tulotasoonsa. Mutta jos hän joutuisi esimerkiksi työttömäksi, tilanne voisi muuttua, kun tulot äkillisesti laskisivat ja niiden paikkaaminen vaatisi, että vuokra-asunnosta revitään maksimaalinen tuotto.
Juuso Koponen: “Mutta siinäkin tapauksessa status quon muuttaminen on riski: nykytilanne on tiedossa, tilanne muutoksen jälkeen ei ole.”
Nykytilanne on tiedossa. Siitä olemme samaa mieltä. Tulevaisuus on epävarmaa riippumatta siitä jatkaako toimintaa samalla “tehottomalla” tavalla vai tehostaako toimintaa. Tietysti, jos kiiteät kustannukset nousevat ja on henkilökohtaisesti vastuussa niistä, niin sitten riskit kasvavat.
“ja enemmänkin halukkaita olisi jos työnantaja antaisi siihen mahdollisuuden.”
Tai halukkaita ei olekaan enää sitten, jos diili pitäisi tehdä siten, että lyhyen työajan tekevä työntekijä tuottaa yhtä paljon voittoa kuin pitkän. Ei ne työnantajat huvikseen ja omaksi harmikseen kiusaa työntekijöitä tai jos kiusaavat, niin ne häviävät markkinoilta ajan kuluessa ilman valtion toimia. Tuo kertomuksesi palkanlaskijoista on hyvä. Miksi meidän pitäisi jotenkin puuttua siihen miten yrityksessä tehdään palkan laskentaa ja mitä seurauksia sillä on yrityksen kilpailukyvylle?
Tuossa vuokranantajaesimerkissäsi sen vuokranantajan utiliteettifunktio muuttuu, koska hän jää työttömäksi ja hänen aikansa muuttuu vähemmän arvokkaaksi suhteessa rahaan. Työntekijöiden palkankorotukset eivät muuta työnantajan utiliteettifunktiota.
Mutta joo siis jos nämä palkankorotukset vaikuttavat merkittävästi työnantajan varallisuuteen, niin sitten hän toki alkaa arvostamaan lisäeuroja enemmän kuin aikaisemmin suhteessa esim. stressiin tai vapaa-aikaan ja näin ollen voi päätyä tehostamaan toimintaa yrityksessä.
Mielenkiintoinen aihe.
Hieman tässä mainiossa keskustelussa ihmetyttää se ettei useinkaan korosteta ihmisen omaa valtaa päättää elämäntavastaan jo vallitsevissa olosuhteissa. Jos haluaa nopeasti muuttaa omaa elämäänsä ja lisätä vapaa-aikaa tai työnteon mielekkyyttä, voi sen nyky-Suomessa aika helposti toteuttaa. Jollei työpaikassa ole piirun vertaakaan mahdollisuutta vaikuttaa omaan työntekoon, voi aika helposti kartuttaa taitoja ja opiskella uutta. Suomessa varallisuus on todellakin sitä luokkaa että jaloillaan on mahdollista äänestää.
Suurin ongelma todellakin on ihmisten tavassa peilata omaa työntekoaan ja arvojaan muiden kautta, mutta jonkilaista vastuuta tässä jää yksilön omillekin harteille. Jos muutosta haluaa, täytyy olla valmis luopumaan jostain. Siitähän se muutos lähtee liikkeelle, yksilön tavassa ajatella itsenäisesti ja toimia.