Suomessa kertyi (2005, tämä vuosi on valittu koska se on uusin josta Tilastokeskuksen sivulta löytyi käyttökelpoista dataa, 2006 tiedoissa on virhe kunnallisveron kertymässä) ansiotuloja yhteensä 87,9 miljardia euroa ja verokertymä tästä valtiolle, kunnille, seurakunnille, Kelalle ja työeläkelaitoksille oli yhteensä 24,1 miljardia. (lähde: http://www.stat.fi/til/tvt/2005/tvt_2005_2007-03-30_tie_001.html) Kelan maksamat etuudet eläke-, työttömyysturva-, asumis- ja opintoetuudet samana vuonna olivat yhteensä 10,5 miljardia. (lähde: http://www.kela.fi/it/kelasto/kelasto.nsf/alias/Tasku_05/$File/Tasku_05.pdf?OpenElement)

Samana vuonna keskimääräinen tuloveroprosentti sisältäen valtion tuloveron, kunnallisveron, kirkollisveron, sv-maksun ja työntekijän työeläkemaksun oli eri tuloluokissa seuraava (lähde: http://www.veronmaksajat.fi/fi-FI/tutkimuksetjatilastot/tuloverotus/palkansaajantuloveroaste/):

1 834 €/kk – 25,0 %
2 751 €/kk – 31,5 %
4 585 €/kk – 38,9 %
7 336 €/kk – 45,2 %

Nollatuloilla saatavien sosiaalietuuksien määrä vaihtelee suuresti riippuen tulolajista, asuinkunnasta, menoista jne. mutta jos otetaan likiarvoksi vaikkapa 800 euroa (tätä suuruusluokkaa on tyypillinen työmarkkinatuki + asumistuki Helsingissä).

Jos ajatellaan yksinkertaistaen että perustulo korvaisi kaikki Kelan maksamat etuudet eikä mitään kuntien maksamia, kaikille 4,1 miljoonalle suomalaiselle 18 vuotta täyttäneelle maksettava, hieman nykyistä tasoa matalampi 715 €/kk perustulo lisäisi sosiaalimenoja nykyisestä suunnilleen 24,7 miljardilla. Tämän erotuksen kattamiseksi tasaverolla veroprosentiksi tarvittaisiin 55,5 %, mikä merkitsisi seuraavia efektiivisiä veroprosentteja (eli paljonko vähemmän nettopalkka + perustulo on kuin bruttopalkka):

1 834 €/kk – 16,5 %
2 751 €/kk – 29,5 %
4 585 €/kk – 40,1 %
7 336 €/kk – 45,8 %

Eli kahdessa alimmassa tuloluokassa verotus laskee, kolmannessa hieman kiristyy ja kaikkein suurimmassa pysyy suunnilleen ennallaan. Huomionarvoista on, että veroprogressio säilyy nimellisestä tasaverosta huolimatta.

55,5 % on kuitenkin melkoisen rapea marginaaliveroprosentti ja voi myös olla että kaikkein heikoimmassa asemassa olevien, siis pelkkien tukien varassa elävien, taloudellista asemaa ei haluta entisestään heikentää. Helppo ratkaisu on yksinkertaisesti laskea perustulon tasoa ja lisätä kaikkein köyhimmille tarveharkintaista tukea, mutta se taas sotii koko perustulomallin kuningasajatusta vastaan vaikka varmasti olisikin nykysysteemiä selkeämpi ratkaisu.

Jos päätetään perustulon tasoksi 800 €/kk ja veroprosentiksi vaikkapa 48 % (joka siis de facto merkitsee huomattavia veronkevennyksiä, keskituloisten tuloluokassa yli 12 %), lisärahoitustarve olisi 10,7 miljardia. Verokertymä kasvaa nykyisellään n. miljardin vuosivauhtia, joten vajaus kuroutuisi itsestäänkin, mutta vasta varsin pitkän ajan kuluessa. Luonnollisestikin yksi koko perustulon kantavista ideoista on sen taloudellista toimeliaisuutta kannustinloukkuja poistamalla lisäävä vaikutus, joten oletettavasti verokertymä lisääntyisi merkittävästi myös tätä kautta. Lisäksi harmaan talouden osuus saattaisi hyvinkin hieman kaventua ja tietenkin myös veronkevennyksillä on itsessään usein jonkin verran taloutta piristävä vaikutus. Itse lähtisin hakemaan näiden lisäksi korvaavia verotuloja tämäntapaisista lähteistä:

- Pääomatuloveron tuominen samaan verokantaan ansiotulojen kanssa. (Tämän tuotto ei kuitenkaan olisi niin dramaattinen kuin äkkiseltään olettaisi, sillä maksetut yhteisöverot huomioonottaen pääomatuloista maksetaan suurempaa veroa kuin pelkkiin verokalentereihin tuijottaminen antaisi olettaa. Muutamia kymmeniä, ehkä jopa satoja miljoonia mahdollisesti kuitenkin voisi tätäkin kautta tulla.)
- Edelliseen liittyen: Suomen tulisi huutokaupata saamansa päästökiintiöt eikä jakaa niitä ilmaiseksi teollisuudelle. Tälle on toki pätevämpikin syy kuin valtion verotulojen kartuttaminen (nimittäin se markkinaohjaavuus), mutta toki lisärahakin varmasti on hyödyksi.
- Verovähennysjärjestelmän rankka perkaus. Erityisesti työmatkakulujen verovähennysoikeus ja autoedun verotus pitäisi ottaa suurennuslasin alle, nykyisellään verottaja tukee aika mojovasti ekologisesti kyseenalaista Nurmijärvi-mallia.
- Kulutukseen liittyvien verojen nostaminen. Ylipäänsä olisi hyvä saada verotuksen painopistettä tuotannosta kulutukseen. Polttoaine- ja (varsinkin) sähköveroa olisi varaa nostaa, alv Suomessa on jo siinä määrin korkea että sen suhteen on vähemmän pelivaraa, tosin puolenkin prosenttiyksikön veronnosto toisi jo satoja miljoonia lisää valtion kassaan.
- Kiinteistöveron taso on Suomessa kansainvälisesti ihmeellisen alhainen. Pelkästään sen nostaminen OECD-maiden keskitasolle toisi useita miljardeja lisää yhteiskunnan pussiin.
- Kirkollisverosta luopuminen ja erilliseen kirkon jäsenmaksuun siirtyminen. Jossain määrin näennäinen muutos, mutta periaatteellisesti tärkeä.

Piirrä ne nyt siihen paperille ja mieti vielä toisen kerran. Hinta on y-akselilla ja määrä x-akselilla. (Unohda tuo viimeinen t-paita esimerkki, oioin siinä vähän liikaa)

Yleinen uskomus, jonka mukaan ”yleensä, mitä suurempi palkka, sitä hyödyllisempi on yhteiskunnalle” on kertakaikkisen väärä. Juuso Koposen oivallisten huomioiden lisäksi voidaan todeta, että yleensä mitä suurempi palkka jollain on, sitä enemmän hänen toimensa kuluttavat luonnonvaroja, likaavat vesiä ja muuttavat ilmastoa.

Markkinoiden mitatessa väärin työn hyödyllisyyttä, kaikki ne käyrät ja yhtälöt, joissa yhtenä muuttujana on työn tuottavuus tai hinta, joutavat romukoppaan. Niiden pohtiminen ja apuun luottaminen johtaa ajatukset harhateille ja tuloksena on vain enemmän tai vähemmän huonoja ratkaisuja.

Entä miksi nykyiset markkinat mittaavat väärin työn yleistä hyödyllisyyttä? Pääsyy on se, etteivät nykymarkkinat mittaa vain sitä kuinka ihmiset kuluttajina tuotteita arvostavat, niin kuin niiden teorian mukaan pitäisi, vaan ne mittaavat myös ja erityisesti sitä, kuinka arvokkaita tuotannolliset tuotteet ovat kilpailtaessa yhteisistä taloudellisista resursseista. Siten markkinat antavat positiivisen arvon myös niille tuotteille, joita käytetään talouden nollasummakilpailuihin kuten mainontaan, oikeuksien hankintaan ja rahoitukseen, ja miinussummakilpailuihin kuten sotimiseen.

Tuotteiden kilpailuarvolla on taipumus nousta tekniikan kehittymisen ja talouden laajenemisen myötä siitä yksinkertaisesta syystä, että mitä enemmän on voitettavaa, sitä enemmän kilpailuun kannattaa panostaa. Näin kovenee kilpailu myös rahoituksesta ja sillä kilpailulla on taipumus johtaa – rahahan on vain lupauksin sidottu sopimus – laajenevaan lupausten vyyhtiin, jolle lopulta ei ole reaalista toteutumismahdollisuutta. Silloin taloutta ylläpitävät sopimukset murtuvat toinen toisiaan kaataen, kuten juuri nyt on käymässä. Seuraa suurien omaisuusarvojen haihtuminen, lama ja reaaliomaisuuksien uudelleen jako.

Jos talousromahduksen aiheuttamat tuhot ovat suuret, ihmiset saattavat ottaa tästä oppia. Omistamisen ja kaupan säännöt muutetaan sellaisiksi, etteivät ne nykyisessä määrin palkitse nollasummataloutta ja miinussummataloutta.

Se ei kuitenkaan voi merkitä poliittisen ohjauksen lisäämistä, koska se aiheuttaisi poliittiseen kilpailuun sisältyvän miinussummatalouden voimistumisen. Ratkaisu on päinvastaisella suunnalla, omistamisen ja kaupan sääntöjen muuttamisessa lähemmäksi markkinoiden ideaalia, sitä, että talous ohjautuu kuluttajien eikä tuottajien tarpeiden mukaan.

Ensimmäinen askel tähän suuntaan on se, että markkinatietoja, siis tietoja tuotteiden laaduista, hinnoista ja tehdyistä kaupoista, ei enää pidetä yksityisesti omistettavina vaan julkisina tietoina. Huomion arvoista on, ettei tämä muutos edellytä laeilla tapahtuvan ohjauksen lisäämistä vaan päinvastoin. Se riittää pitkälle, että markkinatietojen yksityisomistuksellisuudelta poistetaan lain suoja ja jo nyt viranomaisille annettavat tiedot tulevat julkisiksi.

Mitä tulee markkina-arvoista riippumattoman toimeentulon järjestämiseen, kansalaispalkka on vähiten yhteisiä voimavaroja kuluttava ratkaisu.

Tämä ei johdu siitä, että t-paitojen kysyntä korrelloisi voimakkaasti työn hinnan kanssa. Työ-resursia käytetään enemmän, kun sen hinta halpenee suhteessa muihin resursseihin. Tämä mahdollistaa uusia tapoja ihmisten halujen ja tarpeiden tyydyttämiselle. Minä uskon, että tämä luo enemmän työmahdollisuuksia kuin kasvattaa yksilöiden halua tehdä enemmän töitä.

Ei välttämättä. Työn tarjonta on y = -x + 2 ja kysyntä y= -x/2 + 1/2. (Kyllä, tällöin minimipalkka kasvattaa työttömyyttä määriteltynä tarjonta-kysyntä. Se kasvattaako vai vähentääkö se työllisyyttä määriteltynä ihmisten lukumäärä töissä riippuu yksilöiden tarjontakäyrästä)

Harjoitustehtävä: Arvioi edellisen ostamasi vaatekappaleesi, joka on tuotettu kolmannessa maailmassa, tekemiseen vaaditut palkkakustannukset (esim t-paita, 29,50 euroa, 4 senttiä). Tämän jälkeen arvioi paljonko tuote olisi maksanut, jos nämä palkkakustannukset puolitettaisiin. (29 euroa) Seuraavaksi mieti, kuinka monta vaatekappaletta olisit ostanut tällä uudella hinnalla (minä olisin ostanut tasan yhtä monta t-paitaa). Jos tämä uusi kysyntä on yli kaksinkertainen alkuperäiseen ostomäärääsi nähden, uskomuksesi “Jos työn kysyntäkäyrä on enemmän kallellaan (niin kuin itse oletan)” voi pitää paikkansa.

Yleisen tasapainon ajattelu silloin, kun työn tarjontakäyrä on taaksepäin kallellaan ei välttämättä ole niin monimutkaista. Jos työn kysyntäkäyrä on enemmän kallellaan (niin kuin itse oletan), niin kaikki työllistyvät!

Juuso Koponen: Olen toki samaa mieltä, että palkkaan vaikuttaa sekä kysyntä, että tarjonta. Kysynnän puolelta mitä hyödyllisempää työtä, sitä enemmän siitä ollaan valmitta maksamaan. Tarjonnan puolella onkin sitten monimutkaisempaa, kun työn ominaisuudet vaikuttaa siihen, millä hinnalla joku on valmis niitä tekemään ja kilpailu alentaa palkkoja eri tavalla. Siksi kirjoitinkin: “YLEENSÄ, mitä suurempi palkka, sitä hyödyllisempi on yhteiskunnalle.”

Eli treidaajan tai vaikka mainonnan suunnittelijan (oma ammattini) on hyödyllisempää yhteiskunnalle kuin sairaanhoitajan, poliisin, opettajan tai jopa insinöörin? Tai että sama työ on Dubaissa kymmeniä tai satoja kertoja hyödyllisempää kuin Nigeriaassa. Epäilenpä suuresti.

Markkinamekanismi ei toimi ideaalisti koska emme elä ideaalissa maailmassa. Ihmiset eivät toimi kuluttajina tai edes sijoittajina rationaalisesti eivätkä pääomat ole maailmassa jakautuneet meritokraattisesti, saati optimaalisesti. Toki huonosti organisoitu sääntely vielä pahentaa tilannetta entisestään, mutta itse ainakin uskon vahvasti että markkinat eivät päädy optimaaliseen lopputulokseen itsestään. (Jos näin olisi, mikä tahansa vallitseva tilanne maailmassa olisi väistämättä parempi kuin sitä edeltävät, ellei sitten usko Jumalan tai alienien ohjanneen ihmiskunnan vapaata kehitystä ulkopuolelta.)

Yhteiskunnan on asetettava ne puitteet, joissa vapaa kilpailu johtaa parhaaseen lopputulokseen. Pääasiassa tämä tarkoittaa ulkoisvaikutusten kustannusten tai tuottojen saattamista niiden tuottajan kontolle. Tällä on merkitystä myös palkkojen määräytymisessä. Esimerkiksi treidaajien poskettomat ansiot ovat osittain seurausta siitä, että palkkio on sidottu lyhyen aikavälin laskennalliseen tulokseen, joten pitkän aikavälin tappioita joita isolla riskillä pelaaminen aiheuttaa ei ole kunnolla huomioitu. Toisaalta julkisen sektorin töiden positiivisia ulkoisvaikutuksia ei ole riittävästi diskontattu palkkoihin.

On myös huomioitava, että raha ei ole ainut motivaattori työlle. Jos kaikki valitsivat työnsä yksinomaan palkan perusteella, pitäisi esimerkiksi rahoitusalan työntekijöiden olla maailman älykkäimpiä ihmisiä, ainakin monin verroin esimerkiksi yliopistojen tutkijoita fiksumpia, taiteilijoista nyt puhumattakaan. Moni pitää kuitenkin kyseistä alaa moraalisesti kyseenalaisena, huonosti palkitsevana ja/tai kuluttavana ja siksi valitsee mieluummin toisen, huonommin palkatun ammatin. Palkka ei siis edes ideaalissa maailmassa mittaa ainoastaan työn hyödyllisyyttä: vastenmielisestä, kuluttavasta ja vaarallisesta työstä pitää maksaa enemmän.

Tämä on se ongelma eli kun tuotteen loppuhinta on 29,50 euroa ja sen tekijä saa 4 tai 3 centtiä niin ei kulutus muutu jos tuotteen hinta laskee palkn alenuksen vuoksi 29,49 euroon.
Tuotannon palkkojen osuus lopputuotteen hinnasta alkaa olla jo niin pieni, että sillä ei ole merkitystä kulutukseen