Kävin viikonloppuna fillarilla Inkoossa innostamassa uudenmaan vihreitä huikeaan kunnallisvaalivoittoon. Poljin Jorvaksen tietä, vai mikä kantatie 51 se nykyisin on nimeltään. Kun pyörätie Kirkkonummella loppui Pikkalan tienhaarassa, pyöräilijälle tarjottiin poljettavaksi noin metrin leveää piennarta. Ainakin maantiepyöräilijälle tämä on miellyttävämpi vaihtoehto kuin erillinen pyörätie. En tiedä, kumpi tulee halvemmaksi, erillinen pyörätie vain levennetyt pientareet, mutta melkein uskoisin tämän ratkaisun olevan halvempi. Voisin jopa tinkiä 20 cm siitä leveydestä.
Pyöräilijän turvallisuutta lisäsi vielä erittäin syvä tärinäraidoitus, joka piti autot poissa pientareelta ja pyörän poissa ajoradalta. Toimi erittäin tehokkaasti, kun siihen kerran vahingossa osuin.
Lisää tällaisia!
Eikös fillariaktivistit ole sitä mieltä, että noin se pitäisi kaupungissakin tehdä. Pyöräteiden sijasta pitäisi rakentaa ajoradasta erotettuja pyöräkaistoja.
Pyörätiet ovat todellakin pitkänmatkan pyöräilijälle pelkästään riesa. Ne ovat yleensä huonokuntoisia, heti pääväylästä erkaantuessaan kehnosti opastettuja ja risteyksissä myös vaarallisia verrattuna tilanteeseen, jossa pyöräilijä saa ajaa samalla väylällä kuin autoilijat.
Metrin levyinen piennar on ruhtinaallinen, ja jos tärinäraidat ovat todella sen verran kaukana reunasta, niistäkään ei voi valittaa. Täytyypä tuokin tie joskus testata.
Osmo kirjoitti tässä blogissa joskus kesällä kaupunkipyöräilyn ehkä suurimmasta ongelmasta: pyöräteistä, joista on pyöräilijälle enemmän haittaa kuin hyötyä. Tällaisiahan ovat jalkakäytävät, joille ilman mitään olennaista muutostyötä on vain isketty pyörätien merkki. Näitä hän ehdotti vaihdettavaksi jossakin Keski-Euroopan maissa käytössä olevaan merkkiin “Sallittu pyöräilijöille”. Näin pyöräilijä saisi tieliikennelakia rikkomatta ajaa myös ajoväylällä.
Tämä olisi tärkeä uudistus ja hyvä askel matkalla kohti lopullista ratkaisua. Se lopullinen ratkaisu olisi tietysti kaikkien Helsingin katujen muuttaminen pyöräteiksi, tarpeellista joukkoliikenneväylästöä lukuun ottamatta. Niillä pyöräteillä voisi sitten olla vastaavanlainen liikennemerkki “Autolla ajo sallittu erityistä varovaisuutta noudattaen”.
Miksi se on miellyttävämpi vaihtoehto? Tätä en itse ymmärrä. Erillisellä pyörätiellä on turvassa rekkojen ilmavirtauksilta ja autojen renkaista singahtelevilta kiviltä.
Ja vaikka vanha päätie Kempeleestä Liminkaan on leveäpientareinen ja vähän liikennöity, niin kyllä siinä hirvittää talvella pyöräillä. Turvallisempi mieli on erillisellä pyörätiellä, jollaista pääsee Oulusta Kempeleeseen asti.
Ja lapsille ja vanhuksille ne on erilliset pyörätiet paljon kivempia. Myös aikuisille omasta mielestäni. Olenkin tällainen pyörätiepyöräilijä.
Kaupungissa pyöräkaistan voisi toteuttaa siten, että otetaan metri pois jalkakäytävän leveydestä, siirretään kadunvarsipysäköintiä metrin verran reunemmaksi, ja merkitään metrin levyinen pyöräkaista ajoradan ja pysäköintikaistan väliin. Tärinäraita olisi hyvä olla ajoradan ja pyöräkaistan välissä. Paras olisi tietysti laittaa ajorata, pyöräkaista ja jalkakäytävä kukin eri tasoon, mutta tästä koituisi ongelmia talvella lunta aurattaessa.
Jalkakäytävän leveydeksi riittäisi, että kahdet lastenvaunut mahtuvat ohittamaan toisensa. Jos kuitenkin lisää tilaa tarvitaan, niin ajoratojen leveyttä voisi paikoin tarkistaa. Kaventamalla ajorataa saadaan myös ajonopeuksia hillittyä.
Ajattelin kirjoittaa juuri niin kuin Paavo Ojala, mutta hän oli nopeampi.
Jos pyöräilystä halutaan erittäin suosittua, kuten varmasti vihreät haluavat, tulee sen olla kaiken kansan ulottuvilla. Kuka laittaa lapsensa pyöräilemään maantien pientareella edes kilometrin matkaa… En minä ainakaan. Sitten otetaan auto. Pienikin epävarmuus pyöräilyssä kyllä tyssää siihen, että joutuu autojen sekaan.
Minustakin täysin aistein ja fyysisin kyvyin varustettuna aikuisena on hivenen epämiellyttävää ajaa piennarta tietoisena siitä, että yksikin virheliike kahdeksaakymppiä ohi sujahtevilta autoilijoilta saattaa viedä henkeni.
En minäkään yhtään ymmärrä, miksi hyvin hoidettu pyörätie olisi jotenkin huonompi vaihtoehto. Minä ainakin ajan niitä mielelläni aina siellä, missä niitä on.
Hieman hitaampaa se varmasti on, mutta mihin tässä nyt niin kauhea kiire olisi,.… vai mitä Osmo?
Kyse oli siis metrin levyisestä pyörätiestä. Usein kadun vieressä kulkeva korokkeella suojattu pyörätie on tätä kapeampi. Jos oikein yrittää, siltäkin voi syöksähtää kadulle. Ei leveässä pientareessa kyllä mitään riskiä ole. Nämä koirantaluttajien täyttämät yhdistetyt väylät ovat paljon vaarallisempia.
Jos ajaa kilometrin tai kaksi, sitä voi ajaa pyöräteiden suunnittelunopeutena käytettävää 12 km/h, mutta jos ajaa 60 kilometrin päähän, ajaisi mielellään vähän reippaammin.
Ajattelin ennemminkin autojen virheliikkeitä kuin omiani. Kun rattijuoppo ajaa pientareen ja minun kauttani ojaan, ihan sama onko se metrin vai kolmenkymmenen sentin levyinen.
Onko jotain tilastoa, että pyörätiet olisivat vaarallisempia? Ainakin lehdestä saa kyllä lukea mielestäni kuolemaan johtavista pyöräilyonnettomuuksista lähinnä juuri piennarta ajaville (yleensä valitettavasti lapsille.
Ei minulle ole koskaan muista ihmisistä tai koirista ollut pyöräteillä haittaa, vaikka ajan kyllä usein nopeammin kuin tämä 12 km/ ja enemmän kuin yhden kilometrin.
Sen sijaan pyörätiet ovat luvattoman huonossa kunnossa usein. Yllättäen tulee vastaan milloin mitäkin kuoppaa ja töyssyä. Eli ne pitäisi saada kuntoon.
Edelleen uskon, että ihminen, joka ei vuosiin ole pyöräillyt ja harkitsee esim. työmatkansa taittamista pyörällä, valitsee tämän vaihtoehdon mieluiten silloin kun käytettävissä on erillinen pyörätie.
Siitä olen samaa mieltä että leveällä ja hyväkuntoisella pientareella on aivan ihanteellista ajaa maantiepyörällä. Paikallisen tiepiirin kanssa käydyn keskustelun perusteella erillisille pyöräteille on kuitenkin selvät perusteet.
Erillinen pyörätie on kuulemma paljon halvempi rakentaa kuin leveä piennar: pientareesta on pakko tehdä niin tukeva, että se kestää sinne väistävän rekan, kun taas pyörätien voi rakentaa paljon kevyemmin. Lisäksi leveät pientareet käytännössä nostavat autoilijoiden vauhtia nopeusrajoituksesta riippumatta. Tämä lisää riskejä ainakin siinä, että vaikka pyöräilijälle sattuisi pientareella onnettomuuksia harvemmin kuin pyörätiellä koiranulkoiluttajien seassa, ne onnettomuudet ovat kuitenkin paljon useammin tappavia.
Hankala yhtälöhän tämä aktiivipyöräilijälle on. Osmon taannoin esittämä pyörätien käyttöpakon lievennys olisi yksi harkinnan arvoinen ehdotus.
Anu Karlson:
“Osmo kirjoitti tässä blogissa joskus kesällä kaupunkipyöräilyn ehkä suurimmasta ongelmasta: pyöräteistä, joista on pyöräilijälle enemmän haittaa kuin hyötyä.”
Sinivihreä:
Liekö tuo totta. Itse ilmeisesti pyöräilen enemmän kuin puhun pyöräilystäni, ja pyörätiet ovat kyllä ehdottoman hyödyllisiä jokapäiväiselle liikkumiselleni. Koen vaarallisiksi tilanteet, joissa joudun pyörällä autojen sekaan.
Itseltänikin kyllä löytyy tallista kapeilla renkailla varustettu maantieohjus jolla sitten kruisailen sulan maan aikana pidempiä matkoja. Silti minua ihmetyttää kun joku kanssapyöräilijäni ajelee autoille varattua ajorataa, vaikka vieressä on aivan kelvollinen pyörätie.
Nimim. Tänäänkin pyörällä töihin.
Vietin lapsuuteni keski-Suomessa valtatie 9:n varrella haja-asutusalueella. Ei se ollut mikään ongelma pyöräillä 9 km:n matka kouluun piennarta pitkin, joka on leveä piennar tuolla osuudella. Rekka-autot tietysti vähän pelotti lapsena, mutta kaikkeen tottuu.
On ollut joitain uutisia onnettomuuksista, joissa auto tai rekka on tönäissyt pyöräilijän kumoon, mutta nyt pitäisi tietää millainen tie on ollut kulloinkin kyseessä. Nimittäin yleensähän jos piennar on kapea, on tie myös mäkinen ja mutkainen ja näkyvyys siten huono, ja tällä voi olla suurempi vaikutus tapahtumiin kuin pientareen leveydellä.
Itse en kuitenkaan pyöräilisi nelostietä Heinola — Lusi ‑välillä; se on juuri sellainen kapea, mäkinen ja mutkainen tie jossa pyörälle tai kävelijälle ei ole tilaa, ja auto joutuu aina väistämään keskiviivan päältä kiertäen.
Pyöräilyonnettomuusia ei tilastoida kuin kuolemaan johtavien onnettomuuksien osalta, eikä pyöräliikenteen määrää senkään vertaa. Siksi emme tiedä, kumpi on vaarallisempaa, ajaa pyörätietä pitkin vai ajoradan reunaa. Noilla leveillä pientareilla ei tietääkseni ole tapahtunut yhtään vakavaa onnettomuutta, mutta tämä ei oikein riiä perusteeksi, koska niitä on niin vähän.
Pyörätien vaarallisin kohta on risteys, jossa tavallisin tapa kuolla on se, että oikealle kääntyvä auto ajaa pyöräilijän päälle. Helsingin suurin piirtein ainoa kuolemaan johtanut pyöräonnettomuus tapahtui näin Munkkiniemessä noin vuosi sitten.
Nuo risteykset tekee vaaralliseksi myös se, että pyöräilijä, jonka olisi hyvä katsoa kaikkia väärin ajavia autoilijoita, joutuu kiinnittämään katseensa maahan nähdäkseen, mitä ansoja rotvalin reunaan tällä kertaa on pyöräilijän pään menoksi rakennettu.
Vaarallista on myös se, että pyöräilijä pakotetaan liikennemerkillä käyttämään tien vasemmassa laidassa olevaa pyörätietä. Kolmion takaa tuleva autoilija ei osaa katsoa siihen suuntaan.
Pienten onnettomuuksien — kaatumisten ja kevyen liikenteen keskinäisten törmäysten jne — osalta pyörätie on varmaankin ajorataa vaarallisempi, mutta näitä ei tilastoida, koska jokainen paikkaa haavansa itse.
Ainoa tapaus, jossa muistan rattijuopon ajaneen takaa pyöräilijän päälle, sattui jossain pohjoisessa (Oulussa?) lapsen ajaessa pyörätietä.
Suurissa pyöräilymaissa käytetään aivan yleisesti punaisella viivalla ajoradasta eristettyä pyöräilykaistaa, eikä se ole lopettanut pyöräilyä esimerkiksi Amsterdamissa.
Kapeat pientareet ovat aivan helvetillisiä, mutta se johtuu oudoista suomalaisista liikennesäännöistä, joissa on katsottu tarkoituksenmukaiseksi sallia pyöräilijän ohittaminen kuinka läheltä tahansa. Tanskassa on jätettävä metrin väli. Tämä sääntö tuntuu noin kokemusperäisesti olevan voimassa monessa Euroopan maassa.
Ainakin Helsingin keskustassa jalkakäytävästä erotetut pyörätiet ovat hankalia, koska jalankulkijat eivät tajua niiden olemassa oloa. Tämä tarkoittaa, että edessä seisoo jatkuvasti vähintään joku turisti.
Leveämmät pientareet vai erilliset pyörätiet? Ratkaisu on ajaa hiljaisempia ja pienempiä maanteitä, esim Kirkkonummi — Pikkala väli kantsii ajaa Kuninkaantietä aikä kantatietä 51. Pikkalasta Inkooseen olisi paras parannus päällystää Inkoon suunnan pikkuteitä niin että pääsisi kiertämään kaukaa koko kantatien.
“Miksi se on miellyttävämpi vaihtoehto? Tätä en itse ymmärrä. Erillisellä pyörätiellä on turvassa rekkojen ilmavirtauksilta ja autojen renkaista singahtelevilta kiviltä.”
Erittäin paljon pyöräilleenä (matka, retki ja kuntoilu) voin vahvistaa Osmon ja muiden näkemyksen metrin pientareesta parempana matkaväylänä kuin erillinen pyörätie. En ole koskaan etenkään pitkillä reissuilla käyttänyt pyörätietä ellei ole aivan pakko. Tämä on jo sanottu, mutta ne ovat usein huonosti opastettuja, profiilit mitä sattuu ja kaatumisia aiheuttava hiekka häviää sitten joskus keskikesällä jos silloinkaan. Jälkimmäisin allekirjoitettuna nimimerkillä “Uusi eturistiside”.
Pyöräteillä kaahataan myös mopoilla ja pikkukersat ja mummot veivaavat miten sattuu (sallitaan se heille, ei siinä mitään), joten nopeus tippuu aivan mateluksi ellei sitten haluaa ajaa jonkun päälle. Risteykset ovat kuten on kerrottua, vaarallisia pyörätietä tulevalle. Autot eivät väistä yhtään — eivät näe, eivät välitä vaikka näkisivät. Tämän sanon myös autoilevana.
Kaikista pahin on se Osmon mainitsema 10-senttinen asfaltinpala viivalla erotettuna. Sitä kun ajat niin tosiaan, autot kaahaavat lahjetta hipoen ohi. Pahimpia ovat tuolloin säiliörekat, joiden tankinreuna viuhuu fillaristin kypärää viistäen.
Itse olen pyöräteillä ajellut enemmänkin. Vauhtia täytyy hidastaa vain keskustassa jossa pyöräteillä saattaa olla kovasti kävelijää, mutta muualla ei ole yleensä ongelmaa. Esim siis näissä pidemmissä matkoissa joita maantiepyöräilijät tykkäävät pientareella ajaa. Jos mopoilla niissä voi ajella, niin luulisi, että sutjakampikin työmatkapyöräilijä voi sellaista polkea.
Erillistä pyörätietä ajavana minua aina harmittaa ne erikoissuperpyöräilijät, joiden pitää pyörätiestä huolimatta ajaa piennarta ja olla autoilijoiden tukkona. Kyllä minä sen reilun metrin aina pyrin jättämään kun pyöräilijöitä on ja itse kuljen autolla, mutta kyllä se harmittaa hidastaa, kun pyöräilijälle olisi oma pyörätiensä vieressä.
ja jos on tarkoitus pyöräillä talvellakin, niin piennarta pitkin polkeminen on aika hurjaa.
Molempi parempi, joskus on kiva kruisailla hiljakseen jos on aikaa pysähtyä joka risteyksessä ja kuulla luonnon äänet jos on riittävän kaukana teistä, jos taas on töihin menossa, on tottakai parempi ajaa kaistaa.
Pyorateiden tulee olla jossain luonnossa, kaupungissa niilla ei ole mitään virkaa.
Pari kuvaa etelä-kalifornian pyoräreiteistä tässä, etelä Orange countyssa on yleensa molemmat, nopeampi kaista ja hitaampi pyorätie jossain joen varressa:
http://ocbike.googlepages.com/home
Isi sano että pyörätiellä saa ajaa mutta ei autojen seassa.
Antti K:
“Kaupungissa pyöräkaistan voisi toteuttaa siten, että otetaan metri pois jalkakäytävän leveydestä, siirretään kadunvarsipysäköintiä metrin verran reunemmaksi, ja merkitään metrin levyinen pyöräkaista ajoradan ja pysäköintikaistan väliin.”
Ehdottomasti ei. Tällöin autot kulkevat pysäköintiruutuihinsa pyörätien poikki. Arvattavasti useakin jakelu- sun muu auto jää myös enemmän ja vähemmän väliaikaisesti parkkiin pyörätielle. Kokemusta näistä isossa maailmassa on. Lisäksi tälläisissa järjestelyissä harvemmin on tilaa pyörätien ja parkkiruutujen välissä (niin kuin ei ole monissa nykyisissäkään pyöräteissä), jolloin autoilijoiden on helppo kalastaa pyöräilijä aukinaiseen oveensa.
Kunnollisen pyörätien suunnitteleminen ei ole niin kauhean vaikeaa, kun aivan valmiin mallin voi ottaa semmoisista paikoista, joissa temppu osataan. Esimerkiksi Kööpenhaminasta. Järjestys keskiviivasta reunaan on autokaista, parkkiruutu, hajurako (korotetulla tasolla) jos on varaa, pyörätie, jalkakäytävä. Pyörätie on erotettu selkeästi kiveyksellä tms. parkkiruuduista ja jalkakäytävästä, jotta pyörätielle eksyvä auto ja jalankulkija tietää olevansa väärässä paikassa. Pyöräilyn suurkaupungeissa näkyy pyöräteitä, jotka ovat kiveyksellä erotettuja autoista, mutta autokaistan tasolla selvästi alempana kuin jalkakäytävä. Tämä vähentänee selvästi jalakulkijoiden harhailua pyörätielle, mutta vaatii ilmeisesti Suomen ilmastossa viemäröinti- tms. järjestelyjä, jotta pyörätiestä ei tule puro/jäärata.
Jos tämmöistä pyörätietä ei jollekin kadulle voi syystä ja toisesta tehdä, niin sitten ajettakoon kaupungissa autoliikenteen joukossa. Kunnollisen pyörätien tekemiseen tarvitaan muutakin kuin maalipurkki.
Itsekin olen turhautunut maanteiden varsien pyöräteihin. Vieraalla tiellä ajaessa on useinkin käynyt niin, että risteyksessä pitäisi vaihtaa alikulun kautta tien toiselle puolelle. Tätä ei tajua, ennen kuin on ajanut suoraan kevyen liikenteen väylää 50 m risteyksen jälkeen sijaitsevalle bussipysäkille, mihin väylä lopahtaa. Opasteita ei tietty ole. Myös ylläpidon prioriteetit ovat usein suorastaan koomisesti näkyvissä: autoilla on uusi ja tasainen asvaltti, pyörätiellä parikymmentä vuotta vanha routinut muhkura.
On tietenkin pyöräteitä, jotka ovat hyviä olemassa myös meille työmatkapyöräilijöille. Nopeita ja oman kokemukseni mukaan myös tyydyttävästi kunnossa pidettyjä väyliä kulkee esimerkiksi radanvarsilla niin Riihimäen kuin Vantaankoskenkin suunnasta. Ajan Oulunkylästä Helsingin keskustaan hyvällä kelillä puolessa tunnissa, enkä ollenkaan hingu autojen sekaan.
Sen sijaan keskikaupungilla pyörätiet, jotka ovat enemmän tai vähemmän yhteisiä jalankulkijoiden kanssa, ovat sekä hitaita että stressaavia. Jos vaihtoehtona on pomppuinen kivikatu, olen silti joskus niistäkin kiitollinen.
Nyt kun ydinkeskusta on kiskotöiden pirstoma, olen kehitellyt vaihtoehtoisen reitin Töölönrannasta Kolmikulmaan siten, että ajan Pohjoista Rautatiekatua Runeberginkadulle ja siitä Malminrinteen kautta Albertinkadulle. Myönnän auliisti, etten mitenkään rakasta pujottelemista autojen välissä keskikaistalla (ennen Albertinkatua), kun bussi läähättää oikealla puolellani kääntyäkseen Lapinlahdenkadulle ja iso jakeluauto vasemmalla puolellani jatkaakseen minun kanssani Albertinkadulle. Useammin kuin kerran on sattunut, että takanani tuleva auto katsoo minun tukkivan tietään, koukkaa vasemmalle kaistalle ja kääntyy ohitseni oikealle, niin että hädin tuskin ehdin jarruttaa.
Mutta näinhän ei tarvitsisi olla. Jos meitä pyöräilijöitä olisi enemmän, autoilijoiden olisi pakko oppia ottamaan meidät huomioon. Ja jos autoilijan kynnys lähteä autolla liikenteeseen nousisi vähän korkeammaksi, ajo olisi sujuvampaa niillä, jotka ovat liikenteessä perustellusta syystä.
Etenkin työmatkapyöräilyä rajoittaa toistaiseksi merkittävästi se, että pyöräily liikenteen seassa on todella hidasta. Kokeilkaapa joskus polkea vaikkapa Kivenlahdesta Helsingin keskustaan ja laskekaa monestiko joudutte seisomaan liikennevaloissa (vieläpä sellaisissa, jotka ovat punaiset, jollei nappia ole painettu). Jos pyöräkaistalla pääsisi etenemään autojen liikennevalorytmillä odottelu vähenisi, ja etenkin hyötypyöräily lisääntyisi varmasti merkittävästi matka-aikojen lyhentyessä.
Uskon kyllä muissa euroopan kaupungeissa menoa seuranneena, että ajoradasta erotettu pyöräilykaista voisi olla myös rutkasti jalkakäytävään yhdistettyjä pyöräteitä turvallisempi. Turvallisuusparannus koskisi niin pyöräilijöitä, jotka olisivat paremmin autoilijoiden havaittavissa, että jalankulkijoita, jotka olisivat omalla korotetulla väylällään sen sijaan, että joutuisivat kävelemään huomattavasti nopeampivauhtisen pyöräliikenteen seassa.