Katselin Olympialaisten päättäjäisten hienoa valoshowta. Katsomossakin oltiin ihastuineita, koska salamavalot välähtelivät yhtenään. Salamavalot! Sunnuntaikuvaajien kyvyttömyys ymmärtää, mitä salamavalolla voi kuvata ja mitä ei, on siis yleismaailmallinen ilmiö.
1) Salavalolla ei voi ottaa kuvaa valosta. Olen nähnyt salamavaloa käytettävän ikkunamaalausten kuvaamiseen ja jopa siihen, että joku haluaa kuvan valkokankaalle heijastetusta power-poinesityksestä.
2) Salamavalo ei yllä kymmenien metrien päähän.
Nykyaikaisissa taskukameroissa voi hämärän yllättäessä kääntää “filmiin” lisä herkkyyttä. Rakeisuus vähän lisääntyy, mutta saa edes kuvan.
Monessa paikassa valokuvaus on kokonaan kielletty, vaikka riittäisi, että kielletään kuvaus salamavalolla. Järjestäjien mukaan kuvaajat käyttävät kuitenkin salamavaloa, joten kuvaaminen on kielletty kokonaan.
Muuten olen sitä mieltä, että tavallisen taskukameran päin pläsiä salamaa ei voi käyttää kuin varjonen pehmentämiseen kirkkaassa auringon paisteessa.
Jos ihmiset eivät osaa kääntää salamaa pois päältä, eikä olisi parempi, että oletusarvona olisi “ei salamaa”. Salaman saisi päälle vain jos osaa ja vain jos oikeasti sitä tarvitsee.
Jos ihmiset eivät osaa kääntää salamaa pois päältä, eikä olisi parempi, että oletusarvona olisi “ei salamaa”.
Oletusarvona on automatiikka päällä. Yleensä tai ehkä aina kamera päättää salamavalon käytöstä mittaamalla valoisuutta. Jos kamera harkitsisi myös etäisyyttä kohteeseen (jota se myös mittaa), se osaisi lautamiesjärjellä ajatellen jättää salaman pois stationilla. En tiedä, miksi ainakin meikän tuntemat kamerat eivät niin tee.
Onkin mielenkiintoista, että digikameroiden myötä tullut kuvaamisen ilmaisuuskaan ei taida lopulta paljoa nostaa ns. tavallisten kuvaajien kuvien tasoa, vaikka se sallii lukemattomat yritykset ja erehdykset. Juuri tällaisissa kuvaustilanteissa kuitenkin tarvitaan tietoa ja osaamista valokuvauksessa ylipäätään. Vaikka kameroissa on nykyään kymmeniä valmisohjelmia mm. ilotulituksia ja muuta varten, ei niitäkään osata käyttää, koska se vaatisi ohjekirjan lukemista. Sitten meillä on Flickr ym. palvelut täynnä “loistavia” lomakuvia, ja sähköpostit tulvillaan linkkejä niihin.
Jos vertaa suomalaisia ja ulkomaisia puutarhalehtiä, niin suomalaisissa lehdissä kuvat ovat usein jotenkin tuhnuisia, ikään kuin pilvisellä säällä otettuja. Amerikkalaisissa ja englantilaisissa lehdissä kuvat ovat kirkkaita ja värit hehkuvia.
Aikaisemmin ajattelin tämän johtuvan kuvaajien ammattitaidosta ja huonoista valo-olosuhteista. Ehkä kuvien jälkikäsittelyllä on myös vaikutuksensa.
Kesäkuussa meidän pihasta tehtiin lehtijuttu, mistä johtuen myös lehden kuvaaja vieraili pihallamme.
Vaimoni oli toimittajan kanssa puhuessaan toivonut kuvauspäiväksi aurinkoista ilmaa, että saadaan hyviä kuvia.
Tähän toimittaja oli vastannut, että yleensä kuvaajat eivät pidä aurinkoisesta säästä, koska silloin “kuvat palavat puhki”.
No, kuvauspäivänä aurinko paistoi ja kuvat lehdessä olivat teräviä ja kirkkaita.
Onko tämä käsitys kuvien puhkipalamisesta yleinenkin suomalaisten ammattikuvaajien keskuudessa ja mitä sillä tarkalleen ottaen tarkoitetaan? Ylivaloittumista vai jotain muuta.
Kirkas auringonpaiste on vaikea kuvaamisen kannalta.Silloin,ja vain silloin, salama on paikallaan valottamaan varjoja. Nuo lehtien erot saattavat johtua painotekniikasta, koska jokainen ammattikuvaaja osaa kyllä ottaa kunnollisia kuvia.
Kameravalmistajien megapikselikilpailuhan on osin syyllinen kameroiden huonoon herkkyyteen, ja näin ollen salaman tarpeeseen.
http://blog.wired.com/gadgets/2008/08/why-the-megapix.html
Käytän salamavaloa (melkein aina). Syynä laiskuus ja taitamattomuus. Salamavalo kertoo minulle, milloin kuva on tullut kameran muistiin.
Nämä uudet digikamerat ovat ihmistä viisaampia. Voisin tosin tehdä jotain niin epätoivoista kuin opiskella käyttöohjeet läpi.
Yleisötilaisuuksisa en ota kuvia, en ainakaan salamalla.
Painomenetelmistä:
Käsittääkseni esimerkiksi amerikkalaisissa aikakauslehdissä käytetään useammin syväpainoa, jolla saadaa voimakkat värit, mutta painojälki on muuten epätasaisempaa kuin offsetpainossa, näkyy etenkin tekstissä kun katsoo suurennoksella.
Suomalaisista lehdistä ainoa(?)/viimeinen syväpainossa painettu oli Suomen Kuvalehti, joka siirtyi offsetiin joku aika sitten. Offsetin jäljessä ei ole mitään vikaa paitsi että se on tylsää ja laimeanväristä.
Offset on taloudellisesti edullisempi pienillä painosmäärillä ja syväpaino suurilla.
TTK:
“Suomalaisista lehdistä ainoa(?)/viimeinen syväpainossa painettu oli Suomen Kuvalehti, joka siirtyi offsetiin joku aika sitten. Offsetin jäljessä ei ole mitään vikaa paitsi että se on tylsää ja laimeanväristä.”
Sinivihreä:
SK ainakin haalistui muutoksen yhteydessä selvästi. Voisi kuvitella, että lisäkseni ainakin moni vähänkin huononäköinen olisi arvostanut vanhan tekniikan käyttöä ja parempaa painojälkeä.
Niin ja niistä salamavaloista olympiakatsomossa: nehän juuri luovat sitä suuren urheilujuhlan tuntua. Tiedä vaikka kamerat olisivat räpsyneet protokollan mukaisesti 😉
Itse olen ihmetellyt paitsi kansan yrityksiä valaista pokkarin salamalla konserttilavoja ja urheiluhalleja, myös vimmaa esim. konserteissa olla kaiken aikaa tähtäilemässä kameralla. Yksi digikuvauksen ‘ilmaisuuden’ vaikutuksista taitaa olla se, että esityksen tallentamisesta on nähtävästi tullut tärkeämpää kuin sen näkemisestä ja kokemisesta. Siitäkin huolimatta, että edellisen kerran kuvissa olisi ollut lähinnä edessä olleen katsojan takaraivo, salaman polttamana.
TV-taltioinnit konserteista näyttävät yleisön, jossa vähintään joka toinen ojentelee kameraa, jonka LCD-näyttö loistaa kanssakuvaajien riemuksi. Voisin kuvitella, että esiintyjilläkin on etäisesti hölmö olo, kun yleisönä on digikamera-armeija.
Oma lukunsa ovat luvan kanssa kuvaavat, enemmän ja vähemman ammattimaiset kuvaajat, jotka eivät osaa käyttäytyä. Olin taannoin Ismo Alangon konsertissa, joka järjestettiin vanhassa elokuvateatterissa. Esitys oli valaistu minimaalisen heiveröisesti, jolloin parin ‘ammattikuvaajan’ oli käytettävä salamaa saadakseen edes jotain aikaan. Ko. kuvaajat räiskivät sarjatulta sokaisevalla teholla lähes pimeässä tilassa muutaman kappaleen ajan, kunnes Alanko itse hermostui ja komensi kuvaajat lopettamaan. Seuraavan päivän lehtijutussa näkyi valkokangasta vasten päin-pläsiä ‑salamalla kuvattu Ismo A. Kuvaajilla oli kovalevyllään näitä otoksia epäilemättä sadoittain.
Mikko,
Tässä Sinulle hengenheimolainen ja sielunsisko!
Olen myös monta kertaa ajatellut, eivätkö ihmiset osaa elää sitä hetkeä ja aistia juuri sitä tunnelmaa, jonka jokin ainutlaatuinen tilanne tuo.
Usein tuosta kuvausvimmasta tulee mieleen, että ihan kuin elettäisiin vain sitä varten, että jossain vaiheessa tuijotetaan kuvia ja ihastellaan, että tuollakin tuli oltua…
Sekin tilaisuus meni miettiessä kuvakulmia, aukkoa ja valotusaikaa, mutta mitäpä siitä, tärkeintä on kuvat… Ne todistavat että elän tai ainakin elin!
Minusta esimerkiksi kaste on liikuttava ja harras hetki (vaikken uskovainen olekaan), mutta joka kerran sen pilaa nurkissa hiiviskelevät (lue kolistelevat) kuvaajamaanikot, jotka virittelevät ja räpeltävät enemmän tai vähemmän häiritsevästi suosikkiesinettään.
Ja sama toistuu missä tahansa.. Omaan mieleenkin voi taltioida asioita, se on unohtunut. Mutta jos mieli on köyhä, niin kaipa sitä tarvitsee sitten aina jonkin dokumentin käteensä, että on elänyt senkin hetken.
Tismalleen samaa mieltä kuin Mikko ja Elina. Joskus tuntuu jopa, että kamera on se persoona, jota ihminen ainoastaan kuljettaa tilaisuudesta toiseen.
Uskoisin, että yksi tärkeä tekijä tässä salamavalo-ongelmassa on modernin tekniikan tuoma osin valheellinen kuva kaiken helppoudesta ja vaivattomuudesta. Kun kodinkoneet, tietotekniikka jne. pyrkivät tekemään kaikesta instant helppoa, niin ihmisille tulee vähitellen käsitys, ettei mikään vaadi minkäänlaista perehtymistä taikka osaamista. Kameroiden kohdalla ohjekirjoja ei lueta, eikä kameran ominaisuuksia tutkita kokeillen käytännössä vaikka samaa kuvaa eri asetuksilla.
Eivätkä varsinkaan suomenkieliset ohjekirjat ole usein mistään kotoisin sisältäen monesti karmeita virheitä. Jollei kielitaito riitä alkuperäisen lukemiseen, niin heikoilla ollaan, vaikka halua opiskeluun olisikin.
Tämä perustava harhaluulo, ettei jossain asiassa vaadittaisi vähitellen opiskelun kautta kohoavaa taitoa näkyy varmaan myös mm. siinä, että skootteri- et huvivene onnettomuudet ovat otsikoista päätellen lisääntyneet rajusti. Hankitaan kiva lelu kuvitellen että voisi välittömästi hallita oikeasti monimutkaista ja vaativaa laitetta.
Omalla kohdalla on onni kuulua ikäpolveen, jonka piti nuorena oikeasti opetella valokuvauksen ja kuvankehittämisen alkeet, koska automaattijärkkärit ja kuvien teetättäminen olivat pahasti opiskelijabudjetin ulottumattomissa. Oli pakko opetella ja nauttia taidon kehittymisestä.