Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu näyttää taas n ousevan keskusteluun ikään kuin totuutta kuvaavana kirjana. Olen julkaissut arvostelun Kleinin kirjasta blogissani 30.3.2008. Kirja kannattaa lukea, koska se kertoo hyvin, miltä maailma näyttää huono-osaisten kannalta. Tapahtumien syistä tuo kirja ei kyllä kerro mitään järkevää. Minä kirjoittaisin yhtä hyviä ooppera-arvosteluja. Siksi Maailmanpankkia ei oikein voi arvostella Kleinin kirjan perusteella.
Väärinkäsitysten vålttämiseksi haluan korostaa, että minut on koulutettu keynesiläisyyden ja big-government ‑ajattelun henkeen. Monetarismin arvostelijana hän puhuu jopa itseään vastaan.
Hän käyttää vääryyden esimerkkinä Latinalaisen Amerikan maita. Nämä maat olivat katastrofaalisessa kunnossa ennen noita talousreformeja, nyt niillä menee varsin hyvin. Minäkin uskon, että olisi ollut pehmeämpikin vaihtoehto, mutta Kleinin ihannoimat populistiset hallitukset olivat viemässä perikatoon
Puolassa ei mene hyvin. Moni väittää, että tämä johtuu siitä, että hallitukselta meni pupu pöksyyn kesken tiikerinloikan, tai siis hallitus vaihtui. Puhdasoppisempaa monetarismia toteuttaneissa-maissa, Virossa ja Sloveniassa-menee paljon paremmin.
Puolalle Klein suositti talousjärjestlmää, joka olisi perustunut työntekijöiden omistamiin yrityskommuuneihin. Tämä olisi rajottanut talouden tehokkaasti low-tech ‑sektoreille. Toisaalta hän ihannoi skandinaavista hyvinvointivaltioita, jotka eivät peustu kommuuneihin.
Etelä-Afrikalle hän suositti sosiaaliohjelmien rahoittamista satelipainon avulla sekä valkoisten karkoittamista maasta. Eteenpäin Zimbabwen viitoittamalla tiellä!
IMF:n ja Maailmanpankin toimien asiallisempaa kritiikkiä löytyy mm. Joseph Stiglitzin kirjasta “Globalization and Its Discontents”. Nobel-palkitun Maailmanpankin entisen pääekonomistin näkökulma on varsin uskottava ja hyvin perusteltu.
Saiko kaveri Nobelin rauhan‑, kirjallisuuden‑, fysiikan‑, kemian- vai lääketieteen palkinnon?
Kun tässä erilaisia globaaleja aiheita sivutaan. Aika mielenkiintoisen kirjan löysin vahingossa kirjaston hyllystä: Työväen Sivistysliiton kustantaman “Wal-Mart Globalisaation kova ydin” toimittanut Nelson Lichtenstein isbn 951–701-509–7
Hiukan asenteellinen mutta ei vailla ansioita. Kirjan faktat lienevät faktoja, johtopäätökset ovat sitten asia erikseen. Kyllä nämä kaikki auttaa ymmärtämään ympäröivää todellisuutta. Silmälasiensa väristä riippuen jokainen suodattaa niistä kutenkin oman totuutensa.
Itsekin suosittelen Stiglitziä luettavaksi, koska tuntuu, että useimmat Stiglitziin vetoavat eivät edes tunne hänen teoriaansa.
Stiglitzin keskeinen ajatus on, että markkinahäiriöt kuten asymmetrinen informaatio, ulkoisvaikutukset, inherentit transaktiokustannukset, jne jne. täytyy korjata ennen kuin markkinatalous oikeasti voi toimia. Nämä ongelmat ovat pahimpia kehitysmaissa ja siksi IMF:n 90-luvulla tarjoama matokuuri harvoin hyödyttää mitään. Näitä ongelmia on korjattu julkisen sektorin toimesta länsimaissa jo viimeiset 300 vuotta vaihtelevalla tahdilla, eri teknologis-taloudellinen ajanjakso on vaatinut erilaiset puitteet.
Stiglitzkään ei väitä, ettei vapaakauppa toimi tai että valtio-ohjattu sanelutalous olisi tehokas tapa. Sensijaan hän argumentoi — mielestäni pääpiirteittäin oikein, jos kohta joskus vähän hataralta tuntuvalta pohjalta (vähän täytyy luottaa, kun äijä on Nobelisti) — että julkisen vallan pitää asettaa puitteet, joissa ulkoisvaikutukset kompensoidaan (koulutusta ja terveydenhuoltoa subventoidaan, saastuttamista jne verotetaan) ja toisinaan turvaudutaan myös tulleihin, jotta paikallinen talous saa mahdollisuuden sopeutua.
Tämä kritiikki on ihan eri asia kuin pirunsarvien piirtäminen Milton Friedmanille tai Coca-Colan, Niken ja kumppanien demonisoiminen. Stiglitzkään ei väitä, etteivät ulkomaiset sijoitukset olisi hyväksi paikallisille, toisin kuin Klein, joka tuntuu olevan sitä mieltä, että rajojen yli tapahtuva investointi on aina pahaksi kummassakin päässä.
Suuria filosofisia arvioita tehdessä altistuu aina naurunalaisuudelle, mutta kai Skandinavian, Pohjois-Euroopan ja Suomen hyvinvointimalli perustuu juuri sille, että neuvotellaan jonkinlainen yhteiskuntarauha Ison Valtion ja yksityisomistuksen välillä. En tajua, miksi tämä malli olisi niin vararikossa kuin kriitikot sanovat: ruoka ja energia on ehkä hiukan kallistunut, mutta tämä johtuu syistä jotka purevat myös kaikkiin muihin valtioihin.
Tämä kuulostaa tietysti hiukan demariudelta, mutta ehkä viisianta on neuvotella jatkuvasti tätä tasapainoa, ja kieltäytyä ideologisesti puhtaammista vaihtoehdoista, jotka keikuttaisivat aitaa. Totalitaaristen aatteiden tunnusmerkki on retoriikka “ei ole vaihtoehtoa”. Ei siis ole neuvotteluvaraa. Suomi oli tässä mielessä totalitaarinen aika pitkään, ja joku P.Lipponen kärsii eksistentiaalista tuskaa tilanteen muutoksesta. Vihreissä tietysti linkolalainen siipi edustaa aivan samaa retoriikkaa. Aina on kuitenkin liikkumatilaa politiikalle, vaikka se joskus tuntuukin turhauttavalta viilaamiselta.
Anteeksi kommentti, joka liittyi vain marginaalisesti Osmon pakinaan.
Stiglitzkään ei väitä, ettei vapaakauppa toimi
Stiglitz on oli kirjassa sitä mieltä, että vapaakauppa ei toimi aina. Yksi hyvin yksinkertainen perustelu on se, näin omin sanoin kun yritän muistella, että hyvin köyhässä maassa, jossa ei ole yrittäjiä uudelleenkoulutuksesta puhumattakaan, ei löydy myöskään korvaavaa työtä vapaakaupan takia tilansa/työnsä menettäneille. Vapaakaupan aiheuttama tuho ei olekaan siis uutta luova.
Olin erityisen tyytyväinen, kun tämän kohdan löysin, sillä juuri tässä blogissa eräs kommentoija (joka ei ole nobelisti) torppasi aika ilkeästi saman idean, kun sen esitin aiemmin — tosin hiukan yleisemmin muotoiltuna 😉
Olen seurannut oppineiden puhelua talousviisauksista välillä ymmärtäen ja välillä pihalla. Yhtä kaipaan eli sitä miten nämä talousteoriat sopeutuvat öljyn ensin vähenemiseen ja lopulta rippeiden hyödyntämisen mahdottomuuteen.
Minusta öljyn loppuminen on lyhyellä välillä ilmastomuutosta suurempi juttu. Venäjän pullistelu liittyy tähän. Talousopeissa joudutaan varmaan vielä pohtimaan syntyjä syviä, kun yhdyskuntien ja kaupan perusrakenteet horjuvat energian kallistumisen mukana.
Yhtä kaipaan eli sitä miten nämä talousteoriat sopeutuvat öljyn ensin vähenemiseen ja lopulta rippeiden hyödyntämisen mahdottomuuteen
Pianhan tuo nähdään, nimittäin se että halpa öljy on oikeasti loppu. Öljy on korvattavissa niin polttoaineena kuin raaka-aineenakin mutta hintataso on arvoitus kuten niihin korvaaviin lähteisiin siirtymisen epäilemättä moninaiset ongelmatkin. Yhtäältä se tulee leikkaamaan kulutusta mikä ei minun mielestäni aina ole lainkaan huono asia, toisaalla se tuo kokonaan uuden teollisuudenalan teollisuusmaihin nykyisen valtaisan lähinnä arabeille kohdistuvan tulonsiirron sijaan. Työttömiä on nyt paljon, vähän myöhemmin kun huutava pulla pääsee kunnolla vauhtiin niin paljon enemmän joten kokonaisvaikus ei välttämättä olekaan samanlainen maailmanloppu kuin niin monet toivovat.
Stiglitz, Rodrik, Krugman, Setser, Galbraith jne. jne. ovat tärkeitä ennen kaikkea sen takia, että he voivat vahventaa tietyt jargonit kyseenalaisiksi. On aina muistettava, että tiedeyhteisö toteuttaa suurelta osin sitä mitä opettaa, taloustieteissä usein omaa etua. Jos hieno, mutta käytännössä hyödytön malli (matemaattinen), on avain tiedeyhteisöön, saa todellisuus väistyä. Ja mallit aina ovat vain malleja. On vaikea päättää kumpi on vastenmielisempi näky: näennäisnokkela sosialistikultturelli vai ceteris paribus yhtälöYkä. Varmaa on vain se, että kumpikin on yhtä kaukana todellisuudesta omassa hurmoshenkisyydessään.
Mainittakoon vielä, jos jollekin oli epäselvää, niin Stiglitz sai taloutieteen Nobel-palkinnon.
Ns sotkee asioita, en tiedä tekeekö sen tahallaan.
Stiglitz, et. al. ovat taloustieteilijöitä, arvostettuja sellaisia. He eivät ole väittäneet, että perusteoriat ovat vääriä, vaan että parametrit ovat eri kuin “markkinafundamentalistit” väittävät. Taloustieteilijöiden kontribuutio talousteoriaan on olla “yhtälöykä”, jota niin kauheasti tässä nyt parjataan, mutta “yhtälöykä” täytyy olla, kun rahaa oikeasti laitetaan liikkumaan.
Näistä “kritiikeistä” tulee sellainen kuva, että jotenkin vaan tosi fiksut ja kovat ja hyvät tyypit, jotka vaan “järjellään” tekisivät päätöksiä, voisivat tehdä parempia ja informoidumpia päätöksiä kuin huolellisen tilastollisen analyysin, mallintamisen, vertaisarvioinnin, empiirisen falsifikoinnin jne. läpikäyneen teorian pohjalta estimoitujen mallien ennusteet huomioonottaen. Ja että lopputulokset olisivat parempia, jos otettaisiin joku “inhimillinen” juttu mukaan.
Tämä perustuu niin perustavanlaatuiseen väärinymmärrykseen, ettei sitä vastaan voi edes argumentoida tällä tasolla. Kyse on viimekädessä siitä, voidaanko asioista hankkia systemaattisesti tietoa. Jos taloustiede on “yhtälöykien” tympeän ideologista hömppää, niin miksi sille ei ole syntynyt “oikeaa” vaihtoehtoa, siis sellaista, joka todella kuvaisi todellisuutta paremmin? Miksi populistiset vasemmistolaisprojektit aina kaatuvat ja epäonnistuvat? Paha Amerikka aina pilaa kaikki?
Vai olisiko sittenkin niin, että rahaa ei voi syödä ja että kaikki hyvinvointi täytyy luoda tekemällä työtä: ensin säästämällä että saadaan tehtyä infraa ja koneita, sitten tekemällä näiden avulla sitä, mitä ihmiset haluavat kuluttaa, niinkuin taloustiede ennustaa? Ei hyvinvointia yksinkertaisesti synny rahaa painamalla ja polttopulloja heittelemällä.
En ole minäkään väittänyt, että perusteoriat ovat vääriä. Ei teoria ole koskaan väärä, jos vain on loogisesti pitävä. Vika on siinä, jos alkaa elämään mallin mukaan, vaikka näkee edessänsä asioita, jotka ovat tärkeitä tosiasiassa, mutta joita ei saa järjelliseen muotoon. Mutta tämä on yhtä tyhjän kanssa keskustelua, jota on kestänyt jo ainakin yksi sata vuotta minua viisaampien välillä. Ainut asia mikä harmittaa on se, että aina kun näistä alkaa keskustelemaan, tulee vastaan argumentit sulla ei oo parempaa esittää, tää on analyyttinen, tää on tieteellinen, sää et tajua pälä pälä pälä.
ns: tämä voi vaikuttaa ehkä nyt epäkohteliaalta, mutta ootko miettiny mitä kaikkia syitä vois olla siihen jos sinulle usein sanotaan näissä asioissa:“tulee vastaan argumentit sulla ei oo parempaa esittää, tää on analyyttinen, tää on tieteellinen, sää et tajua pälä pälä pälä.”
Joo, kyllä tää on ainakin osoittanut, että allekirjoittanut ei ole rationaalinen yksilö. Mutta vielä kerran, ja sitten yritän päästä tästä narkomaniasta irti. Edellisillä kommenteilla en tarkoita sitä, että mallintaja on turha, hyödytön tyhmä tai muuta älytöntä — päin vastoin. Edellisillä kommenteilla tarkoitan lyhyesti sitä, että tutkijat, joiden etu ei ole kertoa niistä rajoitteista, joita teorioihin liittyy, eivät tule rajoitteita esittämään. Tässä mielessä juuri esim. Stiglitz on rehellinen tyyppi, ja tärkeä, koska hänen suutansa ei tukita haukkumalla tyhmäksi. Asia on juuri niin kuin Tiedemies sanoi. Pelottavia ovat juuri AB:n kaltaiset kommentit, koska niiden tarkoitus ei ole keskustella, vaan lopettaa keskustelu.
Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, niin mitään taloustieteen Nobel-palkintoa ei ole olemassa.
Palkinto jota virheellisesti kutsutaan talouden Nobeliksi on Sveriges Riksbanks pris i ekonomisk vetenskap till Alfred Nobels minne.
On suoranaista Nobelin muiston häpäisyä väittää jonkun voittaneen talouden Nobelin. Jos ette usko, niin menkää katsomaan Nobelin testamenttia, josta löytyvät alkuperäisen palkinnon määräykset.
tiedemies:
[Stiglitz, et. al. ovat taloustieteilijöitä, arvostettuja sellaisia. He eivät ole väittäneet, että perusteoriat ovat vääriä, vaan että parametrit ovat eri kuin “markkinafundamentalistit” väittävät.]
No oletko lukenut perusteorioiden kritiikkiä? Esim. Steve Keenin “Debunking Economics” (joka kuuluu yliopiston oppivaatimuksiin — tosin ei taloustieteen laitoksella)? Ei nuo uusklassisen taloustieteen perusteoriat vaikuta juuri sen paremmilta kuin perinteisen marxilaisen taloustieteenkään.
Tiedemies:
[jotka vaan “järjellään” tekisivät päätöksiä, voisivat tehdä parempia ja informoidumpia päätöksiä kuin huolellisen tilastollisen analyysin, mallintamisen, vertaisarvioinnin, empiirisen falsifikoinnin jne. läpikäyneen teorian pohjalta estimoitujen mallien ennusteet huomioonottaen. Ja että lopputulokset olisivat parempia, jos otettaisiin joku “inhimillinen” juttu mukaan.]
No käytännössä hallitusten talouspolitiikkaa ei usein tehdä minkään uusklassisen eikä muidenkaan koulukuntien oppien pohjalta. Raketin rakentamiseen tarvitset fysiikkaa, talouden pyörittämiseen et taloustiedettä. Teoriat sisältävät aina jonkin abstrakteista malleista (jotka sisältävät vahvoja oletuksia) implikoiman politiikan. Joskus se politiikka on jossain tilanteessa oikeaa, joskus väärää. Ilman teoriaa asian voi nähdä yhtä hyvin, usein paremmin.
tiedemies:
[Kyse on viimekädessä siitä, voidaanko asioista hankkia systemaattisesti tietoa.]
Vaikkei taloustieteen teoriaa käytettäisi päätöksenteossa millään lailla, niin ei se sulje sitä pois, että voitaisiin käyttää tilastotietoa tai muuta vaikka kuinka paljon
tiedemies:
[Jos taloustiede on “yhtälöykien” tympeän ideologista hömppää, niin miksi sille ei ole syntynyt “oikeaa” vaihtoehtoa, siis sellaista, joka todella kuvaisi todellisuutta paremmin? Miksi populistiset vasemmistolaisprojektit aina kaatuvat ja epäonnistuvat? Paha Amerikka aina pilaa kaikki?]
Kyllähän nuo Itä-Aasian tiikerimaat ja nyt Kiina käyttävät talouspoliittisia strategioita, jotka eivät ole ainakaan mainstream-oppikirjoista revittyjä. Kuten Rodrik on kirjoittanut usein, olisi mainstream-ajattelun edustajilla helpompaa oppiensa kanssa, jos Kiina olisi epäonnistunut.
Taloustieteellisiä koulukuntiahan on monia. Post-keynesiläiset esimerkiksi. Miksi muut koulukunnat kuin uusklassinen ovat marginaalissa? Yhteiskuntatieteissähän teorioita on hyvin vaikea testata käytännössä. Voidaan aina vedota sotkeviin tekijöihin, jos teoria ei toimi käytännössä. Uusklassista taloustiedettä saattaa auttaa myös se, että se suosittelee muita useammin pääomien vapaata liikettä, joka taas miellyttää yläluokkaa. Uusklassinen taloustiede on monimutkainen hyvin pitkälle kehitetty matemaattinen systeemi. Se vaikuttaa sen takia “tieteelliseltä” ja saa alan miehen tuntemaan itsensä ekspertiksi. Muissa yhteiskuntatieteissä ei ole onnistuttu kehittämään näin pitkälle vietyä matemaattista lähestymistapaa, eikä niissä mikään koulukunta ole saanut yhtä hallitsevaa asemaa.
tiedemies:
[Vai olisiko sittenkin niin, että rahaa ei voi syödä ja että kaikki hyvinvointi täytyy luoda tekemällä työtä: ensin säästämällä että saadaan tehtyä infraa ja koneita, sitten tekemällä näiden avulla sitä, mitä ihmiset haluavat kuluttaa, niinkuin taloustiede ennustaa? Ei hyvinvointia yksinkertaisesti synny rahaa painamalla ja polttopulloja heittelemällä.]
Tässä yhdistit nyt uusklassisen taloustieteen oppien puutteen epäonnistuneisiin vasemmistopopulistisiin kokeiluihin. Olisit yhdistänyt sen mieluummin itä-aasian tiikerimaihin, niin asiat näyttäisivät vähän toiselta.
Jarkka ei ole lukenut Kleinia. Klein paljastaa kirjassa totuuden, joka monelta meistä jäi huomaamatta; että Taivaallisen rauhan aukion tapahtumissa vastakkain olivat kommunismin ihanteita pulustavat opiskelijat ja Friedmannin oppeja orjallisesti noudattava hallitus ja että tämän jälkeen Kiina on noudattanut uusliberalistista talouspolitiikkaa…
Vakavasti ottaen protektionismilla voi päästä DDR:n tasolle taloudessa, mutta huippukungtoon ei pääse. Monelle Latinalaisen Amerikan maalle kohtuullinen protektionismi olisi parempi tie kuin vapaakauppa, mutta Argentiinalle esimerkiksi seuraavan askeleen ottaminen voisi olla hyväksi.
Peronin hallinto, joka Kleinen mielestä oli Jumalasta seuraava, otti vastaan maan, joka oli eurooppalaisella elintasolla ja jätti jälkeensä köyhän ja hyvin velkaisen kehitysmaan.
Toki Argentiinan köyhtymistä edesauttoi myös EU:n ja USA:n maatalouden protektionismi, joka vei Argentiinalta sen kannattavimman elinkeinon. Nyt Argentiinan hallinto painaa itse maataloutta alas vientitulleilla.
Minä uskon, että Peronin hallinto olisi päässyt pohjoismaisen sosialidemokratian opeilla pidemmälle kuin uusliberalismin opeilla, mutta se ei noudattanut kumpaakaan. Populistinen hallinto eli kädestä suuhun. Kun olisi pitänyt organisoida koululaitos ja nostaa köyhän kansan koulutustasoa, Peron käytti rahat — vähän enemmän kuin kaikki — akuutin köyhyyden torjuntaan lisäten siten köyhyyttä pitkällä aikavälillä.
Jarkka ei ole lukenut Kleinia. Klein paljastaa kirjassa totuuden, joka monelta meistä jäi huomaamatta; että Taivaallisen rauhan aukion tapahtumissa vastakkain olivat kommunismin ihanteita pulustavat opiskelijat ja Friedmannin oppeja orjallisesti noudattava hallitus ja että tämän jälkeen Kiina on noudattanut uusliberalistista talouspolitiikkaa…]
Et ilmeisesti oikeasti tarkoita, että Kiinan kasvu johtuisi uusliberalismista. Kiinan kasvustrategian liberaaliudesta kertoo esim googletettavissa oleva Fang & Zhangin artikkeli nimeltä:
“How Developing Countries Benefit from Globalization: The Case of China”
Osmo:
[Vakavasti ottaen protektionismilla voi päästä DDR:n tasolle taloudessa, mutta huippukungtoon ei pääse. Monelle Latinalaisen Amerikan maalle kohtuullinen protektionismi olisi parempi tie kuin vapaakauppa, mutta Argentiinalle esimerkiksi seuraavan askeleen ottaminen voisi olla hyväksi.]
Protektionismi on usein eturyhmäprotektionismia, jolla ei ole mitään tekemistä minkään sortin talousteoreettisen oikeutuksen kanssa. Esimerkiksi Latinalaisen Amerikan protektionismi oli paljon laajempaa, kuin mitä monet nykyään protektionistisina pidetyt taloustieteilijät heille aikanaan suosittelivat.
Sikäli kun protektionismi toimii, se ei välttämättä ole erityisen laajaa. Se voi tuoda ratkaisevaa apua jollekin tietyllä talouden alalle, mikä ei välttämättä näy kuitenkaan laajana protektionismina yleisellä tasolla.
Kiinassa kaupan esteet laskettiin sen verran hitaasti (vasta silloin, kun talouskehitys oli jo startannut), että jos Kiina olisi epäonnistunut, niin sitten mainstream-taloustieteilijät olisivat sanoneet, että Kiinan talouskehitys ei startannut, koska se oli (muiden anomalioiden lisäksi) liian protektionistinen.
Osmo:
[Minä uskon, että Peronin hallinto olisi päässyt pohjoismaisen sosialidemokratian opeilla pidemmälle kuin uusliberalismin opeilla, mutta se ei noudattanut kumpaakaan. Populistinen hallinto eli kädestä suuhun. Kun olisi pitänyt organisoida koululaitos ja nostaa köyhän kansan koulutustasoa, Peron käytti rahat — vähän enemmän kuin kaikki — akuutin köyhyyden torjuntaan lisäten siten köyhyyttä pitkällä aikavälillä.]
Tästä olen samaa mieltä. Jos Klein ei ole tätä tajunnut, niin ikävä juttu. Olipa valtiojohtoisemman tai liberaalimman ajattelun kannalla, niin Peron ei panostanut talouskehitykseen.
Ne kolme pistettä sen Kiina-kappaleen jälkeen olivat tärkeä osa kirjoitusta.
Tässä keskustelussa on taas jotain perustavanlaatuista sekaisin. Ihmiset puhuvat toistensa ohi.
En ole missään puolustanut “uusklassista” tai “neoliberaalia” taloustiedettä. En ole mikään Friedman-fani. Se, mistä on kyse on, että olkoonkin, että IMF-apologeetikot, libertaristit, tms tahot ovat pihalla, niin he ovat ainakin pihalla tavalla, jonka voi suoraan osoittaa vääräksi.
Ei taloustiede ihan aikuisten oikeasti ole mitään ideologista “vapaat markkinat”-mantran hokemista, vaan systemaattista mallintamista ja mallien vertaamista todellisuuteen. Osa malleista toimii ja osa ei. Tietenkin yksinkertaisimmat mallit ovat rajallisia ja tuottavat virheellisiä ennusteita usein, mutta se ei tarkoita, etteivät ne voisi isossa mittakaavassa antaa oikeamman suuntaisia ohjeita kuin esimerkiksi joku marxilainen taloustiede.
Esimerkkinä käytetystä Kiinasta voidaan nähdä, siis on täysin ilmeistä, että Dengin ja kumppanien talouspolitiikka oli parempaa kuin Maon vastaava. Markkinoiden vapauttaminen johti rajuun kasvuun. Varmaan, jos markkinat olisi rysäytetty auki ja valtio myynyt kaiken omaisuuden (eli kaiken!) kertaheitolla, olisi homma mennyt paljon huonommin.
Markkinatalous vaatii toimiakseen kunnollisen infran, rahoitusjärjestelmän, oikeuslaitoksen ja lain, joka pitää huolen siitä, että sopimuksia noudatetaan ja että saatavia voi periä, jne. Nämä kaikki pitää luoda, eivätkä ne synny tyhjästä pelkästään “vapauttamalla”. Se, että teoriat olettavat näiden olemassaolon, ei ole teorioiden puute; teoria ei kerro, miten ne tehdään, se vain olettaa ne. Jos teoriaa sovelletaan ennen kuin ne ovat olemassa, on vika soveltajissa. Kiinassa on tehty paljon työtä (ja paljon on tekemättä), että järjestelmässä markkinat voivat toimia.
Se, että mennään rikkomaan McDonaldsin ikkunoita, heittelemään polttopulloja, tai heitellään kakkuja ihmisten naamaan, ei auta köyhiä yhtään. Se, että rakennettaisiin näitä instituutioita, auttaisi aika paljon enemmän. Klein, “punavihreät” ja muut vastaavat tahot eivät halua sanoa tätä ääneen, koska he saavat — Klein rahansa ja punikit äänestäjänsä — siitä, että näitä ongelmia yritetään ratkaista väärin. On paljon helpompaa demonisoida ja haukkua jotain tahoa, joka yrittää auttaa. Se puoli on vielä ymmärrettävää. Mutta ei se, että ihannoidaan jotain Mugabea, joka on pistänyt koko maansa täysin kuralle.
Törmäsin tällaiseen kritiikkiin Kleinin kirjasta: http://www.cato.org/pub_display.php?pub_id=9384
Kleinin vastine Cato-instituutin kritiikkiin:
http://www.naomiklein.org/articles/2008/09/response-attacks