Minulta jäi Eiffel-torniin kiipeämättä, koska sinne oli niin valtavat jonot, että en katsonut kokemusta sen arvoiseksi. Niinpä tein tilaa jollekin toiselle, joka halusi torniin niin paljon enemmän, että katsoi jonottamisen kannattavan.
Jos 30 000 ihmistä päivässä haluaisi mennä Eiffel-torniin, mutta vain 10 000 mahtuu, onko jonottaminen järkevä tapa karsia ylimääräiset 20 000 henkeä pois?
Tarkastellaan vaihtoehtoja karsimisen perustaksi
a) jonottaminen;
b) raipaniskut – päästäkseen torniin, on suostuttava niin moneen raipaniskuun, että vain 10 000 päivässä suostuu;
c) hinta;
d) arvonta.
Aloitetaan puolueettomasti arvonnasta. En ota kantaa siihen, onko arvonta ylipäänsä järjestettävissä, enkä toivo kommentoijienkaan ottavan. Olennaista on periaate: olisiko se hyvä, jos se olisi mahdollinen.
Arvonnan huono puoli on se, että minä, jolla oli jokseenkin yhdentekevää päästä torniin, olisi joukossa samoilla mahdollisuuksissa kuin ne, joille koko Pariisin käynti on turha ilman torniin pääsemistä. Se ei mittaa mitenkään preferenssejä.
Hinta vai jono? Jos kaikki olisivat yhtä varakkaita, hinta olisi kiistatta paras tapa karsia pois ylimääräiset 20 000 torniin haluajaa. Torniin pääsisivät ne, jotka sinne eniten haluavat, ja kaikilla on lähtökohtaisesti samat mahdollisuudet. Kun toiset ovat rikkaampia kuin toiset, hinta karsii ennen kaikkea pois köyhät – sen lisäksi että se karsii pois minunlaiseni, jotka eivät koko asiaa arvosta.
Jonotus karsii pois kiireiset. Onko tasapuolisempaa karsia pois ne, joilla ei ole aikaa kuin ne, joilla ei rahaa?
Oletetaan, että kaikilla on yhtä herkkä kipuaisti. Edelleen toivon, ettei tämän oletuksen kimppuun käytäisi, koska nytkin on kyse periaatteesta. Silloinhan raipaniskut olisivat tasapuolisin tapa testata, kuka haluaa torniin eniten!?
Jokainen ymmärtää, ettei tarpeettoman kivun aiheuttamisessa torniin pääsyn hintana ole mitään järkeä. Tämä vaihtoehto oli mukana vain sen osoittamiseksi, kuinka järjetön on jonottaminen. Se ei aiheuta fyysistä kipua, mutta muunlaista haittaa, harmia ja henkistä kärsimystä, joka on aivan yhtä järjetöntä kuin nuo raipaniskutkin.
Niistä kymmenestätuhannesta sisään päässeestä viimeiset – ne jotka olivat sillä rajalla jonottaako vai eikö jonota – eivät hyötyneet tästä torniin pääsemisestä juuri mitään, koska jonottamisen harmi suurin piirtein vastasi torniin pääsemisen iloa.
Näin käy tietysti myös silloin, kun niukkuutta säädellään rahalla. Viimeiset mukaan lähtijät hyötyvät tornista jokseenkin yhtä paljon kuin menettävät hyvinvointia rahan menettämisen muodossa. Jonottamisesta ei kuitenkaan koidu mitään hyötyä kenellekään muullekaan – eikä niistä raipaniskuista – mutta pääsylipputuloja ei upoteta kaivoon. Se menee ymmärtääkseni Pariisin kaupungille, joka voi hyödyttää tällä rahalla kaupunkilaisia eri tavoin.
Jos nuo kymmenentuhatta torniin pääsijää jonottivat keskimäärin kaksi tuntia ja jos he arvostivat aikaansa 10 euron hintaiseksi tunnilta tuo jonottaminen haaskasi hyvinvointia 200 000 euron edestä päivässä.
Mitä tästä opimme: jonoissa ei ole järkeä. Ei ole kovin merkittävä asia, miten niukkuutta säädellään Eiffel-tornissa. Maailma on täynnä paljon tärkeämpiä niukkuusongelmia.
Kuvitellaan vielä yksi teoreettinen mahdollisuus, joka on tosin käytännössä vielä mahdottomampi kuin se arpominen. Kaikki 30 000 torniin pyrkijää osallistuisivat huutokauppaan. Eniten maksavat pääsisivät torniin, mutta maksu tasattaisiin niiden kesken, jotka eivät torniin päässeet. Tämä ei toimi, koska jokainen Pariisin siltojen alla majaileva olisi päivittäin mukana huutokaupassa, mutta monessa muussa asiassa se toimii. Silloin, kun yhteiskunta jakaa niukkuutta, maksu tulee kaikkien hyödyksi, jolloin ”torniin pääsevät” maksaisivat muille. Tällä perustellaan esimerkiksi ruuhkamaksuja ruuhkan sijaan.
Kuala Lumpurin Petronas Towerissa homma menee (ainakin) niin, että soitetaan taksi ja pannaan kuski jonottamaan aamulla lippua. Sitten hän ennen pääsylippuun merkittyä aikaa hakee turistin halutusta paikasta ja vie perille. Siellä taksi odottaa ja vie sitten vierailun jälkeen taas haluttuun paikkaan.
Olisiko tuo sitten se varakkaiden versio sisäänpääsystä? Niin kai, maksaa noin 10 euroa koko lysti.
En mennyt. Ei niin paljon kiinnostanut.
Ravintolat pitävät monesti tarkoituksella edessään ainakin pientä jonoa, jotta mahdolliset asiakkaat pitäisivät paikkaa suosittuna ja tulisivat. Ts. jos pääsy Eiffel-torniin olisi helpompaa, voi olla että harvempi haluaisi mennä.
Eiffel-tornihan on esimerkki kohteesta, joka on suosittu ja kuuluisa siitä syystä, että se on suosittu ja kuuluisa.
Moni valitsee opiskelupaikkansakin sen perusteella minne on vaikeinta päästä. Kun pääsy on vaikeaa, paikan täytyy olla hyvä, kulkee ajatus.
Ei varmasti tule yllätyksenä, mutta minu mielestä selvästi paras tapa on käyttää hintaa. (heti huutokaupan jälkeen.) Toisaalta sekä jonottamista, että raipaniskuja voi myös pitää hintana. Hinnaksi sanomme vain rahan muodossa tulevaa kustannusta. Kun meillä nyt kuitenkin on tällainen yhteinen mitta kaikelle, niin tottakai meidän kannattaa sitä käyttää.
Arvonta on kaikista huonoin tapa, koska siinä tämä hyödyke jakautuu mielivaltaisesti, eli ei niille, jotka ovat valmiita maksamaan siitä suurimman kustannuksen, eli niille joille siitä on eniten hyötyä. (Ihminen punnitsee mielestäni kustannusta ja hyötyä tehdessään päätöksiä.)
äh… ei ollut mitään uutta sanottavaa…
Odie darling, kysymyksenasettelusi on hiukka vinossa.
Se menee jonnekin kysyntä/tarjonta-tuotos/panos-loogisrationaaliselle osastolle.
Itämaissa ja/tai vanhanpiian hurmionjälkeisissä höyryissä Eiffeltornijonotusta voi katsoa humanistis-filosofisena ei-ongelmana:
Sillä ei ole merkitystä pääseekö tornin huipulle vai ei. Tärkeintä on elää jonossa seisomisen hetket täydesti, kaikki aistit auki.
Teologis-ekonomistinen minäni peesaa: jonotuksen voi ottaa myös henkilökohtaisena puhdistautumisriittinä ja vaikka taivaspaikan ennusteena: jos pääsen huipulle, syntini on annettu anteeksi ja karmallinen kirjanpito taas balanssissa.
Marxilaisterroristiminäni räjäyttäisi koko tornin pois (“kapitalistinen riistoPariisi on perseestä, Sarkozy on perseestä, romantiikka on perseestä”), dollarihuijariminäni möisi sen (moneen kertaan 🙂 romumetallina kreikkalaisille/intialaisille laivanpurkajille (“se on vain hyvin korkea nosturi, ei muuta”) ja pieni fundamentalisti-psykopaatti sisälläni hihittelisisi kun laskisin tarvittavaa aniittimäärää kantaviin rakenteisiin samalla kun taustalla soisi Kwai-joen sillan tunnari ranskalaisena punk-versiona.
Miksikö näin?
Kävin siellä ylhäällä vuonna 1979.
Kun jotain ei himoitse/tarvitse, niin sen olemassaolo tai ‑olemattomuus ei myöskään hetkauta.
Next question?
🙂
Voi olla hyväkin, että jono karsii ne, joille aika on rahaa — heillä on tähdellisempääkin tekemistä. Ja toisaalta, kun rahan arvo ei ole sama kaikille, ei ole millään muotoa välttämättä hyvä, että tornin täyttävät maksujärjestelmässä ihmiset, joita tornissakäynti ei liiemmin innosta. Maksujärjestelmässä siis tylsistyneet tornissakävijät korvaavat tornin ulkopuolelle jääneille tylsistyneille ihmisille.
Rationaaliselle ihmiselle, joka voi päättää, kuinka paljon tekee työtä, vapaa-ajan rajahyöty on rahassa mitattuna tarkalleen työstä saatavan palkan suuruinen. Jos ihminen voisi sekunnin tarkkuudella päättää työnteon määrän, niin sekunti vapaa-aikaa olisi (lähes) tarkalleen sen arvoinen kuin sekunnin työstä saatava palkka. Toki kukaan ei näin voi tehdä, mutta isoina populaatioina ja pitkillä aikaväleillä teoria on aika hyvä likiarvo.
Jonotus toimii siten eräänlaisena progressiivisena verona, koska jonotuksen kustannus on riippuvainen jonottajan tuloista. Jonotus kuitenkin hävittää hyvinvointia, koska jonottamisen aikana ihmiset eivät pääse nauttimaan muista asioista tai tekemään työtä (jos nämä ihmiset ovat rationaalisia, he ovat indifferenttejä sen suhteen kumpaa tekisivät).
Huutokauppa olisi paras, ei sillä mitään väliä ole, että ne puliukot tulisivat sinne huutokauppaan mukaan. Jos torni koetaan todella julkiseksi ja yhteiseksi omaisuudeksi, niin heidän kuuluisikin päästä mukaan. Toisaalta, miksi poisjääneille pitäisi kompensoida enemmän kuin torniin päässeille? Torniin päässeet ovat maksaneet pääsystään jo. Tehokkainta olisi, että lipputulot jaettaisiin tornin omistajien kesken omistussuhteiden mukaan. Jos torni on “kansan”, niin tulot jaettaisiin kansalaisten kesken.
Vaihtoehto e) Matkatoimistot myyvät etukäteen lippuja joihin on merkattu kellonaika jolloin torniin pääsee, siis periaatteessa ihan sama systeemi kuin konserteissa. Ne joille asia on tärkeä hommaa liput etukäteen, ja ne joille asia on yhdentekevä menee norkoilemaan portille peruutuspaikkoja.
Sama pätee ruuhkamaksuihin: Autoa ehdottomasti päivittäin työssä tarvitseville se annetaan ilmaiseksi (esim. taksit) tai myydään kohtuuhintaan (esim. lähettifirmat). Yksityisauto voi lunastaa etukäteen vuosiluvan kohtuuhintaan ja satunnainen autoilija pulittaa suhteessa isomman kertamaksun.
Vielä mukaan insinöörinäkökulma: tornin nettisivuille webcam josta jokainen voi tarkistaa hienolla 3G puhelimellaan jonon senhetkisen pituuden ja päättää kannattaako mennä. Moni varmaan olisi jättänyt tulematta jonoon jos olisi ajoissa tiennyt mihin joutuu, mutta jos sinne on jo raahautunut ei enää viitsi kääntyä pois. Lisäksi sivuille käppyrä jossa näkyy jonon pituuden historiatieto, lomailija voi tarkistaa minä viikonpäivinä ja mihin kellonaikoihin jono on lyhimmillään.
Eli tarjotaan jonottajille lisää informaatiota kuinka välttää jonot/ruuhkat.
Onko köyhien eiffelin torniin pääseminen tai pääsemättä jääminen todella asia, josta pitää välittää?
Jos jostain kumman syystä näin on, niin silti ei kannata tinkiä hintamekanismin tai huutokaupan tehokkuudesta, vaan vaikka sitten lisäksi rakentaa köyhimmille jokin eiffel-kuponki-systeemi, jossa jollakin mittarilla rajataan kuponkien jonotusoikeus vain köyhille. Jaettavien kuponkien määrä pitää optimoida niin, että ne köyhät, jotka todella haluavat torniin, mutta joilla ei ole varaa ostaa lippua, ja jotka lipun saadessaan eivät myisi lippua mustassa pörssissä, saisivat lipun, mutta mustan pörssin kauppiaiden osuus jäisi vähäiseksi.
Epäilisin, että noita köyhiä eiffel-faneja on sen verran vähän, että optimaalinen kuponkien määrä on pyöreä nolla.
Lisään vielä edelliseen, että tuollainen voisi toimia vain tapauksissa, jossa erittäin pieni osa köyhistä haluaa hyödykettä paljon. Jos merkittävä osa köyhistä haluaa hyödykettä ja mahdollisuus siihen halutaan taata, niin pitää parantaa sosiaaliturvaa, ei rakentaa taas lisää kannustinloukkuja.
Onko rikkaiden torniin pääseminen tai pääsemättä jääminen todella asia, josta pitää välittää?
Entäpä sitten jos liput huutokaupattaisiin, mutta hinta normalisoitaisiin huutajan tulojen mukaan? 200000eur/vuosi tienaavan 20eur huuto olisi yhtä arvokas kuin 10000eur/vuosi tienaavan 1eur huuto.
ns: No siis, miksi niukkaa resurssia (Eiffelin tornissa käynti) pitäisi ylipäätään mitenkään hallita. Laitetaan sisäänpääsy ilmaiseksi eikä kontrolloida mitenkään, antaa ihmisten tapella siinä ovella, kuka pääsee ja kuka ei.
Lopulta siihen luukulle tulee joku porukka, joka väkivallan uhalla estää muita pääsemästä sisään ja alkaa vaatia maksuja. Maksut se asettaa niin, että rahamäärä maksimoituu lyhyellä aikavälillä. Köyhät eivät pääse sisään ollenkaan.
Niin kauan kuin on niukkuutta, on hyvä olla jokin keino, jolla säädellään sitä, kuka saa käyttää hyväkseen niukkaa resurssia. Jonotus on yksi keino tällaiseen, eikä siis sen takia turha. Ei ehkä optimaalisin läheskään kaikissa tapauksissa, mutta ei missään nimessä täysin turha.
Jonottamisessa kyse on siitä, kuka viitsii olla kauimmin jonossa, eli kenelle aika on halvinta suhteessa jonottamisesta saatuun hyötyyn. Ihmisten preferenssit voivat erota ajan suhteen paljonkin, jotkut ovat sen verran kiireetöntä ja leppoisaa luonnetta, ettei heille tuota mitään ongelmia hengailla jonossa koko päivää, kun taas toiset saavat hermoromahduksen jo pelkästä jonon näkemisestä.
Ruoskinta taas valitsee niukan resurssin hyväksikäyttäjät sen perusteella, kuinka paljon he ovat valmiita kestämään kipua saadakseen haluamansa. Tämäkin on epätasa-arvoinen tapa, sillä vaikka kipuaisti oletettaisiinkin yhtä herkäksi kaikille, jotkut ovat enemmän tai vähemmän masokistisia ja tykkäävät kivusta. Toisin sanoen, jotkut voisivat jopa tavoitella kyseessä olevaa niukkaa resurssia ihan vain siitä ilosta, että tulisivat ruoskituksi.
Jotta arvonnassa olisi jotain järkeä, se tulisi järjestää niin, että siihen osallistuminen maksaa. Toisin sanoen, pitäisi ostaa arpalippu. Tällöin katsottaisiin osallistujien riskipreferenssejä — kuinka paljon rahaa he ovat valmiita riskeeraamaan suhteessa voittamismahdollisuuteen.
Hinta olisi varmaankin yllämainittuihin verrattuna kaikista paras tapa päästä jonosta eroon. Nostetaan sitä niin korkealle, että niukan resurssin haluajat karsiutuvat niin pieneksi joukoksi, että kaikki voivat käyttää kyseistä resurssia suoraan. Tässä toki tulee ongelmaksi jo mainitut varallisuuserot — rikkaat voivat käyttää resurssia enemmän kuin köyhät. Tämä on kuitenkin nähdäkseni muihin verrattuna kaikista siedettävin epätasa-arvoisuus, koska jokainen voi itse ansaita rahaa ja sitä kautta päästä varmasti ja yksinkertaisesti osalliseksi niukasta resurssista.
Tässäkin tulee tietty käytännössä vielä sellaisia ongelmia, että hintaa ei ole välttämättä helppo arvioida etukäteen oikein, ja silloin voi hyvinkin syntyä epätasapainoa kysynnässä ja tarjonnassa. Joskus niukkaa resurssia käyttää pienempi kuin maksimi-ihmismäärä, ja joskus taas jonoa pääsee syntymään, kun halukkaita onkin enemmän. Kysyntä ja tarjonta pääsee kuitenkin tasapainottumaan ainakin jälkimmäisessä tapauksessa, jos ihmisten annetaan myydä omat pääsylippunsa sellaisille, jotka ovat valmiita maksamaan niistä enemmän kuin alunperin pyydetyn hinnan. Ja tästä taas onkin käytännössä hyvä esimerkki usein keikkojen ja festareiden osalta: jos pääsyliput myydään loppuun nopeasti, syntyy suuri kannustin myydä omat liput paljon kalliimmalla muille. Ja pahimmassa tapauksessa ostaa niitä iso pino ja ansaita suuret summat. Tästä sitten keikka- ja festarijärjestäjät valittavat, kuinka välikäsille menee rahaa, jonka pitäisi mennä artisteille. Itse olen pitänyt tätä kummallisena ongelmana, koska asiaan on olemassa näppärä ratkaisu: huutokauppa. Se heti tuli mieleen kun aloin lukemaan tätäkin kirjoitusta, ja ihmettelinkin kovasti, miksei sitä oltu laitettu mukaan alussa esiteltyihin vaihtoehtoihin.
Huutokauppa takaa sen, että niukan resurssin hyväksikäyttöoikeuden hankkiminen on yksinkertaista: yksilö päättää, kuinka paljon on valmis maksamaan resurssista, asettaa sen suuruisen huudon ja odottaa, saako sen vai ei. Ei tarvitse esimerkiksi tuhlata aikaa tai kärsiä kipua. Myöskin huutokaupan järjestäjä saa itselleen kaikki rahat, mitä resurssista maksetaan, eikä osa niistä mene esimerkiksi välikäsille, jotka myyvät eteenpäin muilla tavoin hankkimiaan resursseja/käyttöoikeuksia. Menee siis nähdäkseni aika optimaaliseksi — vai olenko missannut jotain?
Ja tästä sitten päästään siihen, mikä kai oli koko kirjoituksen pointti: ruuhkamaksut. En vain onnistu näkemään, mitä tekemistä huutokaupalla on niiden kanssa. Nehän ovat nimensä mukaisesti maksu. Maksun määrällä voidaan säädellä sitä, kuinka rikkaat saavat käyttää tietä, aivan kuten maksun määrällä voidaan säädellä sitä, kuinka rikkaat pääsevät Eiffel-torniin.
Jos huutokauppaa sovellettaisiin autoiluun, niin joko ajokortit tai autot olisivat huutokaupan kohteena. Tai ehkä myös oikeus käyttää jotain tiettyä tietä, tai ajaa tietyssä kaupungissa/kaupunginosassa.
Kuala Lumpurin Petronas Towerissa homma menee (ainakin) niin, että soitetaan taksi ja pannaan kuski jonottamaan aamulla lippua.
Eurooppalainen, siis sosialistisempi versio tästä voisi olla kunnalliset jonossa seisojat / jonottajat ts. heillä ei olisi yhtä raskasta tulostavoitetta kuin sillä Kuala Lumpurin taksimiehellä, joka joutuu todellakin hankkimaan sen paikan saadakseen palkan. Meille eurooppalaisille tämä ei sovi vaan jonottajalla pitää olla sairausvakuutus, eläke, kesä- ja talviloma, lakisääteiset tauot jne jne. eikä asiakkaalla tietenkään olisi oikeutta valittaa mikäli jonotus ei olisi onnistunut koska kunnan työntekijä on aina oikeassa.
Valttinamme on kuitenkin Euroopan lähialueiden valtaisat resurssit jonottamisen värikkäitä huippuosaajia joista taitaa olla jo hiukka huutavaa pullaakin, nykyisiä huippuosaajia tähänkään työhön ei luultavasti voisi käyttää, koska kuka sitten pitäisi ostoskeskusten tuolit lattioissa kiinni ja asemien seinät pystyssä, tai tympemmän värisinä versioina töhrisi vallattuja taloja, rikkoisi bussipysäkkejä ja muuta yhteistä omaisuutta tai muuten estäisi ihmisten pääsyä töihin esim. “valtaamalla katutilaa” tai sabotoimalla lukkoja?
Uskon vilpittömästi että juuri tämäkaltainen toiminta, siis oikean työn puutteessa järjestetty täydellinen pseudotyö, on EU:n (lähi)tulevaisuutta.
“Onko rikkaiden torniin pääseminen tai pääsemättä jääminen todella asia, josta pitää välittää?”
Kun tuo ilmeisesti on tulon lähde Pariisin kaupungille, niin kyllähän Pariisin pitäisi maksimoida tulonsa tuosta. Voisi vähentää muita, haitallisempia veroja. Siis tuosta pitää välittää, jotta köyhät (ja rikkaat) voisivat maksaa vähemän veroja.
Ylipäätään yhteiskunnan pitäisi myydä tuollaisia “turhakkeita” aktiivisemmin, en näe yhtään syytä miksi esimerkiksi Suomessa ei voitaisi myydä taysin vapaata rekisterikilpitekstiä moninkertaiseen hintaan standardifrmaattiin nähden. (siis kun “äit‑1” taitaa maksaa tuhat euroa, niin eiköhän joku olisi valmis maksamaan “bling-bling” kyltistä 10 000 euroa.) Toisena esimerkkinä näistä kaikenlaisia makkaraneuvos-titteleistä pitäisi laittaa mainostoimisto rakentamaan kunnon kampanjaa ja antaa titteleitä niille jotka haluavat maksaa. Kun hinnasta vielä luvataan puolet verovähennyskelpoiseksi, niin kehittyvien maakuntien liikemiehet eivät enää mahdu jonoon ilman kyynärpäitä.
Minä maksan mielelläni jonottamisesta. Jonottaessa kaikkinainen asioiden tekeminen on käytännössä varsin vaikeaa. Siitä seuraa se, että jonottaessa on tilaisuus antaa ajatusten vaellella sellaisissa asioissa, joihin yleensä ei ole aikaa. Jonottaessa voi vaikkapa miettiä jonottamisen mielekkyyttä. Lisäksi jonottaessa törmää usein mielenkiintoisiin ihmisiin.
Eniten jonottamisesta saa siis lisäarvoa se, jolla on vilkkain mielikuvitus. Nyt kun jonottaminen on osoittutumassa näinkin hyödylliseksi toiminnoksi, pitäisiköhän se laittaa verolle.
Veikkaan että jos asiasta äänestettäisiin, niin arvonta voitaisi. Näin siksi että ihmiset haluavat uskoa voittavansa. Ekonopuheella, arpa koetaan arvokkaammaksi kuin sen voittotodennäköisyys, käsittääkseni tästä on myös tutkimusnäyttöä.
Tämä on toki epärationaalista, mutta toisaalta kokonaisuuden kannalta usein hyvä asia, koska se toimii vastavoimana taipumuksella välttää riskejä. Tällä on kuitenkin tiettyjä outoja ja epätoivottavia vaikutuksia kyseessä oleviin tapauksiin, esimerkiksi ruuhkamaksut.
Ruuhkamaksut tasapäistävät autoilijat, autoilijalle jää toimivassa ruuhkamaksujärjestelmässä joko vaihtoehto maksaa ja ajaa kohtuullisen hyvin vetävää tietä, tai jättää ajamatta ruuhka-aikaan. Mikä on keskivertoautoilijasta luotaan työntävä idea, koska keskivertoautoilja on toki keskivertoa parempi kuski, niin juuri hän löytää ne nopeat taksireitit ruuhkien ohi, eli ruuhka ei koske häntä.
En ole missään vaiheessa väittänyt etteikö maapallo olisi rajallinen, mutta kiitos oppitunnista. Unohdin, että eihän varakkaita saa laittaa jonottamaan, sehän olisi tehotonta — teoriassa.
Eiffel-tornissa ei voine tehdä samaa kuin esim. Alhambran palatsissa. Liput tilataan ennakkoon (käsittääkseni viimeistään edellsienä päivänä) ja käyntiaika on sitten tiukka. Hyvin tehokkaasti opastettu. Kuvittelee täysin olevansa ainoa 30 hengen turistiryhmä koko suuressa palatsissa.
37 vuotta sitten , jolloin kävin Eiffel-tornisa viimeksi, ongelmaa ei ollut. Jonotusiaktasi olla ½ tuntia.
M.H.
Suomalainen malli:
Ensin kaikki maksavat kulut tasan halusivatpa torniin tai eivät. Sitten arvotaan ne, jotka pääsevät jonottamaan tai vaihtoehtoisesti jonotetaan arvontaan.
Lopuksi kaikki ruoskitaan ihan varmuuden vuoksi.
Nörtti googlaa panoraamakuvat netistä ja/tai pyytää rikasta, pitkäpinnaista Eiffeliin kivunnutta kaveriaan live-broadcastaamaan fiilikset webstreamingina kännykameran ja ilmaispalvelimen kautta.
Tiedemiehelle: Darwinismi rulettaa 🙂
Tyypillinen länsimainen ihminen ilmoittaisi poliisille, jos joku rikollisporukka yrittäisi rahastaa ilmaiskohteesta. Jos luotettavaa poliisia ei olisi, se perustaisi sellaisen. Elämme korkeakulttuurissa, jonka sivistysarvoja kannattaa puolustaa.
Olli:
Kuala Lumpurin Petronas Towerissa homma menee (ainakin) niin, että soitetaan taksi ja pannaan kuski jonottamaan aamulla lippua.
Traveller:
Eurooppalainen, siis sosialistisempi versio tästä voisi olla kunnalliset jonossa seisojat / jonottajat ts. heillä ei olisi yhtä raskasta tulostavoitetta kuin sillä Kuala Lumpurin taksimiehellä, joka joutuu todellakin hankkimaan sen paikan saadakseen palkan. Meille eurooppalaisille tämä ei sovi vaan jonottajalla pitää olla sairausvakuutus, eläke, kesä- ja talviloma, lakisääteiset tauot jne jne. eikä asiakkaalla tietenkään olisi oikeutta valittaa mikäli jonotus ei olisi onnistunut koska kunnan työntekijä on aina oikeassa.
Tämähän on tyypillinen ulkoistussopimus. Minä palvelunostajana (en ostanut) en ole millään lailla velvollinen selvittämään onko taksikuskilla ja hänen työnantajallaan kaikki sopimukset kunnossa. Minähän lähden siitä, että joku myy minulle palveluja ja minä ostan ne vilpittömällä mielellä. Eihän minulla ole mitään keinoja tarkaistaa heidän keskinäisiä sopimuksiaan.
Ratkaisu esiintyy harvemmin yksiselitteisenä. Mielestäni paras vaihtoehto on yhdistelmä yo. malleista, joka itseasiassa on se systeemi mikä on emergentisti jo muodostunut. Pääsymaksulla ihmiset osoittavat kiinnostuksensa tavoitetta kohtaan ja sen jälkeen varallisuuserojen takia on kohtuullista ratkaista asia jonottamalla. Jos jonottaminen ei houkuttele, aina voi tehdä jotain tähdellisempää.
Koska autoilu ei ole ilmaista, jokainen maksaa pääsystä liikenteeseen. Näiden maksaneiden oikeus on päästä käyttämään teitä.
Onhan jokainen maksanut kenkänsäkin itse. Eikö silloin ole oikeus päästä torniin ja ilmaiseksi?
Tämä oli minun mielestäni vähän ontuva talousfilosofinen mallintaminen, koska luokittelussa niin ruoskiminen, rahakorvaus ja jonottaminen edustavat hintaa eli uhrausta. (Unohdan nyt tietoisesti Max Mosleyn..)
Ainoastaan arvonta poikkeaa joukosta.
Aika ihmisiä erottavana resurssina on minusta kummallinen. Jos jokin täällä on syntymästä lähtien demokraattisesti jaettu, niin aika. Vai voiko joku väittää omaavansa vuorokaudessa 26 tuntia tai 22.
Ei minun kommentissani ollut mitään darwinismia. Oikeusvaltiossa poliisi estää rikollisia pistämästä omia “tietulleja” tms. pystyyn, mutta ns. isossa maailmassa, missä oikeusvaltio ei aina oikein ole voimissaan, tällaiset resurssit houkuttelevat kyllä jonkun niitä hallinnoimaan.
Se, että jossain on (paljon) jonoa, on merkki siitä, että hinta on tavallaan liian alhainen. Jonottaminen on vain yksi tapa maksaa ja ihan verrattavissa siihen raippaamiseen.
Jonottamisen ongelma on siinä, että sen kustannus menee hukkaan. Jos hinta asetetaan riittävän korkeaksi, ihmiset kyllä maksavat edelleen korkeaa hintaa, mutta siinä ei synny hyvinvointitappiota, vaan kustannus siirtyy sille, joka rahastaa. Jopa se rikollisporukka, joka alkaa kerätä maksuja, synnyttää näin hyötyä. Tämä ei ole heti intuitiivisesti selvää kaikille.
Jonottamisen kustannus on odotusaika, jolloin olettama on, että jonotusaika on aina tehottomampaa aikaa kuin mikä tahansa muu aika. Ongelma on vain siinä, että jonottajalla reaalielämässä on niin hirvittävä tarve päästä esim. torniin, että jonottamatta jättämisestä säästyvä aika ei kykene tornikiksejä kompensoimaan. Kun jättää olettaman pois, että ihminen automaattisesti tekee jonottamisen sijasta hintajärjestelmässä mielekästä hommaa, niin tehokkuuskin argumentti on heikohko. Se, että potkii tornin alla kiviä vitutus päällä tuskin on mielekästä aikaa kenellekään.
OS voisi tehdä pienen ihmiskokeen. (Siirrän vastuun lukijalle)
Mitä ihmiset ovat valmiit maksamaan oikeudesta kirjoittaa tälle palstalle?
a) jonotusvaihtoehto (OS julkaisee joka päivä vain viisi kommettia)
b) kiinteä maksu (Tukemalla OS:n vaalikassa sentti per sana pääset kommenttijonon ohi)
c) huutokauppa ( Suurimmat vaalitukijat pääsevät loppuvuoden VIP-kortilla komenttijonon kärkeen. VIP-kortteja on vain viisi kappaletta)
d) raipparangaistus (Polkemalla vihreällä kaupunkipyörällä kaupunginosakierroksen, siirryt jonossa pari pykälää eteenpäin)
Julkisuus kun on tunnetusti myös niukka hyödyke.
Ilman muuta oletin, että ihmiset tietävät hinnan ennen kuin menevät tornille ja siksi jonoja ei synny. Moni potkii harmistuksissaan kiviä jonojenkin takia.
Ei ihmisen tarvitse tehdä hintajärjestelmässä mielekästä hommaa. Jos jonotusajalle on joku substituutti, vaikka sitten Seinen rannalla kävely ja maisemien diggailu, niin tämä hyvinvointi on hävitetty sillä, että on jonotettu. Korkeamman maksun maksaminen ei harmita sitä jonottajaa sen vähempää (ei harmita, jos hinta on tehokas) kuin jonottaminenkaan, mutta nytpä hyvinvointi ei mene hukkaan, vaan siirtyy maksun perijälle.
Yhden rikkinäisen oletuksen kyllä tein ja se oli se, että jonottaessa aika menee hukkaan. Monella ei mene, jonoissa voi lukea kirjaa, jutella ihmisten kanssa, puhua puhelimessa, pelata kännykkäpeliä, meditoida, rukoilla jne kaikkea sellaista, mitä ihmiset noin yleensäkin mielellään tekevät.
Kuten toisaalla sanoin, aikaa ei voi säästää.
Siis löytyykö sille jonottamiselle parempaa vaihtoehtoa vai ei. Meillä on vain oletus, että jonottamisen vaihtoehtona on aina parempi ajan käyttö, vaikka nyt sitten kastanjoitten imeskely haitarimusiikin tahdissa. Ja hintajärjestelmä ei ole todellinen vaihtoehto jonottamiselle, koska järjestelmillä on erilainen tavoite resurssien jakamisessa. Ymmärrän kyllä hintajärjestelmän tehokkuuden idean, mutta se joka tapauksessa vaatii tietyt lähtöolettamat sekä ihmisten käyttäytymisen että tavoitteista valuvien hyötyjen arvostamisessa/arvioinnissa.
Ei siihen tarvita “hintajärjestelmää”. Yksilö tekee päätöksen sen perusteella, mitä kokee kulloinkin mielekkääksi tehdä. Kyse on paljastetuista preferensseistä.
Siis joku sanoo, että älä kuule jätkä valita kun et päässyt torniin, kun sun ei tarvitse jonottaa. Sulla on aina parempaa tekemistä kun jonottaa, joten katso, kokonaistehokkuus nousi. Ryöstä vaikka autostereot tornin viereen jätetystä autosta, sekin on kato rationaalista. Tai älä sittenkään, meillä on kato tehokas sääntely. Näin sitä asetellaan preferenssiparemmuuksia toisten puolesta tuosta vain.
Ns: Sinne torniin pääsee tasan niin monta ihmistä kuin sinne pääsee. Sama pätee kaikkeen niukkuuteen, jos on vähemmän jaettavaa kuin jakajia, niin joku jää ilman.
Jonottaminen on yksi tapa maksaa kustannus, mutta siinä maksu menee hukkaan, kukaan ei hyödy mitään siitä, että ihmiset jonottavat. Tottakai ihmiset mieluummin jonottavat kuin jäävät ilman, sehän sen koko jonottamisen idea on! Mutta se jonottaminen on silti HINTA siinä missä rahalla maksaminenkin.
Jos maksua nostetaan jonkin verran niin, että jonot lyhenevät merkittävästi, mutteivät täysin katoa tornissa käy ihan yhtä paljon ihmisiä. Nyt siellä käyvät hiukan eri ihmiset. Hissin kuljetuskapasiteetti ei vähene tai kasva sen mukaan kuinka moni päättää jonottaa.
Tottakai se harmittaa, kun joku saa jotain hyvää mihin itsellä ei ole varaa. Mutta kuten osmo kirjoitti, se, että hinta on korkeampi, tarkoittaa, että niillä rikkailla on sitten vähän vähemmän rahaa johonkin muuhun, eli maailma on muilta osin muuttunut tasa-arvoisemmaksi. Miksi tämä muu tasa-arvon lisääntyminen ei ole mielestäsi minkään arvoista?
Tosiasioita vastaan kiukuttelu voi olla tietysti jotenkin emotionaalisesti tyydyttävää, mutta se on valitettavan hyödytöntä.
Kuinka monta kertaa tää nyt on todettava: en kiistä sitä, että jonotus on kustannus, joka voidaan välttää. Väitän vain, että varallisuuserot voidaan ottaa huomioon tehokkuuden käsitteessä. Näin mm. terveydenhuollossa on asian laita: kyse ei ole pelkästään tasa-arvosta, vaan siitä, kuka hyötyy enemmän hyödykkeestä. Ja sitä paitsi, kyllä se tornin omistaja hyödykkeitä saattaa kuluttaa.
ns: miks se joka haluaa maksaa jostain hyödykkeestä eniten ei hyötyisi siitä eniten? Jos joku hyötyisi siitä enemmän, niin hänhän maksaisi korkeamman hinnan.
Todellinen jonottamisen älyttömyys näkyy taksijonoina.
Satamaan saapuu laiva, josta purkautuu suuri joukko matkustajia. Terminaalin edessa on taksitolppa, jonka kohdalla on kaksi jonoa. Yksi jono matkalaisia ja toinen jono takseja. Näiden paritus tapahtuu vetoketjumaisesti vain tolpan kohdalla, sillä taksia ei saa (saisi) ottaa kuin jonon kärjestä ilmeisesti taksien välisen solidaarisuuden takia.
Homman pöljyys on siinä, että asiakkaita on niin paljon, että jokaiselle taksille riittää, mutta osa asiakkaista myöhästyy esimerkiksi junasta jonotuksen takia.