Murheena yhdyskuntarakenne

5.6.2008 · Aihe: Uncategorized 

(Oheinen pitkähkö artikkeli on julkaistu englanniksi teoksessa “Finnish architecture 06/07”)

Ennen autoja ja toista maailmansotaa Suomen kaupungit rakennettiin ruutukaavaan. Talot olivat valtaosaltaan puisia, yleensä yksi- tai kaksikerroksisia. Liikkuminen pääosin kävellen pakotti kaupungit kompaktiin rakenteeseen. Vain suurimmissa kaupungeissa kuten Helsingissä, Turussa ja Viipurissa oli merkittävästi kerrostaloja ja sisäistä julkista liikennettä.

Tunnen tuon ajan kaupungit vain valokuvista ja joistakin suojelluista kortteleista. Isäni synnyinkaupungin Iisalmen tiedän vain isäni niukoista kertomuksista, sillä vanhasta Iisalmesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin kirkko ja keskustan ruutukaava.

Valtaosa väestöstä asui maalla, jossa isojaon jäljiltä ei Pohjanmaan joenvarsikyliä lukuun ottamatta ollut tiiviitä kyliä, kuten muualla Euroopassa. Tällä oli vaikutuksensa tulevaan kaupunkirakentamiseen.

Sota säästi Suomen kaupungit Rovaniemeä lukuun ottamatta pahimmalta. Rauhasta ja karjalaisväestön asuttamisesta alkoi myllerrys. Asuntopula oli sodan jälkeen ankara ja asumisolosuhteet surkeat. Vielä vuonna 1950 asumisväljyys oli Helsingissä 12,9 m2 henkeä kohden.

Rintamamiehille oli luvattu maata viljeltäväksi tai tontti asuttavaksi. Kaupunkien laidoille nousi vauhdilla omatoimisesti rakennettuja omakotitaloja. Puolitoistakerroksinen rintamamiestalo, joita oli useita toisiaan muistuttavia tyyppejä, yleistyi nopeasti. Rintamamiestalot rakennettiin yksinkertaisen puukehikon varaan määrämittaan sahatusta puutavarasta ja laudoitettiin. Rakentaminen oli yksinkertaista eikä vaatinut jokamiehen taidoista poikkeavaa ammattitaitoa.

Rintamamiestalot oli suunniteltu suorakaiteen muotoisen tontin laitaan kadun varrelle, jotta tontille jäisi tilaa hyötypuutarhalle. Tämä tuki ruutukaavaa ja sitä, että katutilasta tuli katumainen. Ikkunat avautuivat neljään suuntaan, joten aivan pienille tonteille rintamamiestaloja ei voitu rakentaa. Muualla Euroopassa yleinen rivitalomainen pientalo ei Suomeen vakiintunut.

Rintamamiestalot noudattivat yhtenäistä muotokieltä. Monotonisuudelta toisaalta vältyttiin, koska jokainen rakensi talonsa vähän omalla tavallaan. Yhtenäisyyden arvon oppi ymmärtämään puoli vuosisataa myöhemmin katselleessaan tyylien sekamelskaa uusilla omakotialueilla. Tuosta ankaran puutteen oloissa suunnitellusta halpatalosta tuli myöhemmin asunnonostajien kulttikohde.

Rintamamiestaloista ei kuitenkaan ollut asuntopulaa poistamaan. Pääosa uusista asunnoista rakennettiin kerrostaloihin. Vielä 1950-luvulla Helsingin asuntotuotanto oli kantakaupungin laajenemista. Lähiörakentaminen käynnistyi täydellä teholla 1960-luvulla. Betonielementit mullistivat rakennustekniikan ja arkkitehtuurin.

Viemällä rakentaminen kauas lähiöihin haluttiin paitsi ratkaista asunto-ongelma ja pula tonttimaasta, myös torjua kaupunkielämän vitsauksia. Elämään kaupungeissa liitettiin monenlaisia paheita ja vaivoja. Elinajan odote oli epäterveellisistä olosuhteista johtuen kaupungeissa selvästi alempi kuin maaseudulla. Ei puistoa kaupunkeihin vaan kaupunki puistoon! Valoisa keittiön ja kolmen huoneen asunto lähiössä tuntui ylelliseltä verrattuna aiempaan ahtauteen ja pimeyteen. Kun muutin ensimmäiseen poikamiesboksiini Kalliossa vuonna 1973, tuosta 29 m2:n asunnosta muutti pois viisihenkinen perhe.

Luonnon helmaan puutarhakaupungiksi rakennettu Tapiola oli tuon sodanjälkeisen ajan sankariarkkitehtuuria, jota tultiin pitkään katsomaan kauempaakin.

Hyvän kontrastin vanhaan ja uuteen tarjoavat rinnakkain sijaitsevat ruutukaavaan rakennettu Munkkiniemi ja ympyränmuotoisen Ulvilantien sisälle rakennettu Munkkivuori. Ihmettelen, ettei Munkkivuoresta ole puhuttu enempää, sillä rakenne on omalla tavallaan nerokas jättäessään kaikki liikenteen harmit alueen ulkopuolelle.

Arkkitehdit halusivat olla rehellisiä materiaalille. Betonitaloja ei edes maalattu. Vähemmän ortodoksiset kutsuvat lopputulosta betonibrutalismiksi. Ville Komsi on joskus sanonut Helsingin suurimpia onnettomuuksia olevan sen, että sen kiivain rakentaminen sijoittui aikaan, jolloin betonirakentamista vasta harjoiteltiin.

Lähiörakantamisen alkuaikoina tehtiin monia kunnianhimoisia kokeiluja joita kaikkia jälkipolvet eivät ole kiittäneet. Pihlajamäki on vastikää suojeltu kiiteltynä aikansa arkkitehtuurin helmenä. Asuntomarkkinat ovat kuitenkin hinnoitelleet sen halvaksi. Hintaan vaikuttaa tietysti myös asukkaiden sosiaalinen jakauma, sillä asuntomarkkinoilla maksetaan myös naapurustosta. Koivukylästä piti tulla jotain hyvin merkittävää, mutta toteutus jäi puolitiehen ja alue epäonnistui. Itä-Pasilassa toteutettiin edistykselliseksi tarkoitettu jalankulun ja autoliikenteen eriyttäminen omille tasoilleen. Tavoite oli hyvä, mutta lopputulosta ei ole kiitelty, vaikka jalankulku alueella on vaivatonta, kun ensin on oppinut löytämään oikeat reitit.

Arkkitehdit kiistelevät 1960-luvun lähiöarkkitehtuurin arvoista, mutta asuntomarkkinat ovat antaneet sille tylyn tuomion arvostaen 1930-luvun ja 1950-luvun asuinalueet korkeammalle. Rakentamisen ja toteutuksen heikko laatu peittää alleen sen, että tuolloin tehtiin monia loistavia kaavatason suunnitelmia, jotka laadukkaammin toteutettuina olisivat nousseet suureen maineeseen.

Betonin piti olla lähes ikuinen rakennusaine, mutta toisin kävi. Jopa hirsitalot ovat osoittautuneet ensimmäisiä betonitaloja kestävämmäksi. Uudessa rakennustekniikassa tehtiin paljon virheitä niin suunnittelussa kuin rakentamisessakin, kun koeteltu perinne ei enää ohjannut rakentamista. Tasakatot eivät kestäneet talvea ja räystäiden pois jättäminen tuotti kosteusvaurioita. Energian säästön nimissä tehty tiivistäminen 1970-luvun öljykriisin jälkeen lisäsi homevaurioiden riskiä.

Lontoon lähiöissä pääkatu on tärkein kauppa-katu. Suomessa lähiöt käänsivät selkänsä liikenneväylille suojautuakseen melulta ja saasteilta. Merkittävän poikkeuksen tästä tekee Eliel Saarisen suunnitelman pohjalta rakentunut Munkkiniemi, jonka toiminnallinen sydän on Puistotie. Kauppa yritettiin keskittää pääkadun sijaan ostoskeskuksiin.

Ostarit suunniteltiin sinne, missä kaupan oli järkevintä sijaita. Kilpailun ylläpitämiseksi niihin sijoitettiin monta keskenään kilpailevaa pientä elintarvikemyymälää. Elintason nousu kuitenkin kulki noiden 200 neliön myymälöiden ohi. Ostoskeskusten monimutkaiset omistusjärjestelyt estivät niiden antamisen yhdelle riittävän suurelle päivittäistavarakaupalle. Moni kunniakas ostari slummiutui pikkuhiljaa. Kauppa siirtyi muualle, mikä heikensi lähiöiden toimintaa. Kauppakeskukset ja hypermarketit kaappasivat suuren osan ostovoimasta keskustojen ulkopuolelle.

Lähiöasuminen oli elämänmuotona uutta. Se oli suuri sosiaalinen kokeilu, johon rynnättiin ilman kokemuksen antamaa pohjaa. Vanhojen kaupunginosien eloisuutta niihin ei onnistuttu puhaltamaan. Syntyi termi nukkumalähiö.

Nukkumalähiöilmiötä vauhditti luopuminen ruutukaavasta. Samalla talot vedettiin tien viereltä keskemmälle tonttia, mikä muutti kadut teiksi. Tieverkko ei enää palvellut alueen sisäisiä yhteyksiä vaan sitä, miten vähinten haittaa tuottaen päästään lähiöstä pois töihin tai muualle.

Maanomistusolot muovasivat kaupunkirakennetta kohtuuttomasti. Helsinki sai aikanaan maan lahjoituksena kuninkaalta. Kaupungin laajentuessa raakamaata hankittiin Helsingissä ja monessa muussa kaupungissa kaukonäköisesti. Kaupungin maaomaisuus helpotti rationaalista kaupunkisuunnittelua ja kompaktia joukkoliikennettä tukevaa yhdyskuntarakennetta. Kaikkialla tilanne ei ollut yhtä onnellinen. Poliittisista voimasuhteista riippuen kaavoitettiin joko vain kunnan omistamaa maata, sijaitsi se miten hyvänsä, tai hyvin sattumanvaraisin periaattein yksityisten maata. Tampereen Hervanta esimerkiksi sijoitettiin kauas keskustasta, koska sieltä löytyi kaupungin omistamaa maata. Tästä syntyy vuosittain miljoonia ylimääräisiä matkustuskilometrejä. Espoo rakennettiin suurelta osin yksityiselle maalle ilman yleiskaavaa inkrementalistisesti pienten ratkaisujen ja poliittisten kompromissien summana.

Maapohjan ansioton arvonnousu katsottiin kuuluvaksi maanomistajalle. Laki turvasi kyllä kunnalle mahdollisuuden lunastaa maata asuntotuotantoa varten, mutta tuomioistuinkäytäntö hivutti laintulkintaa vaiheittain siihen, että kaavoitushyöty myös lunastettaessa tuli pääosin maanomistajalle. Vaikka kaavoitusmonopoli antoi kunnalle vahvan neuvotteluaseman maanomistajaan nähden, harva kunta osasi tai halusi käyttää sitä täydellä teholla.

Heikko maapoliittinen lainsäädäntö ja sen vielä heikompi soveltaminen ovat tehneet keskeisesti sijaitsevasta maasta kallista. Tämä on luonut vahvan paineen asutuksen hajaantumiseen halvemmalle maalle. Keski-Euroopan maissa yhteiskunta on perinteisesti voinut hankkia raakamaata maatalousmaan hinnalla, mikä on tehnyt mahdolliseksi rakentaa ehyempiä kaupunkeja.

Suomalaiset kaupungit muistuttavat aluetehokkuudeltaan ja sisäisen liikenteen vaatimalta energiamäärältä pidemminkin amerikkalaisia ja australialaisia kuin eurooppalaisia kaupunkeja. Tilannetta pahentaa perusrakentamisoikeus, jonka mukaan maanomistajalla on aina oikeus käyttää omistamaansa maata rakentamiseen. Käytäntö on syntynyt tuomioistuinten päätösten kautta. Viime aikoina Helsingin seuduille rakennetuista pientaloista kolmannes on rakennettu poikkeusluvin turvin ilman kaavallista suunnittelua.

Yhdyskuntarakenteen hajautumista on edesauttanut kuntien heikko kyky selvitä nopean väestönkasvun vaatimista investoinneista. Jos rakentaminen sijoittuisi yhdyskuntarakennetta ajatellen optimaalisesti, merkitsisi se joidenkin kuntien väkiluvun kasvamista niin nopeasti, ettei kunnan talous sitä kestäisi. Helsingin seudulla pääradan varren kunnat ovat tietoisesti jarruttaneet rakentamista, mikä on lisännyt rakentamispaineita muissa kunnissa. Väestönkasvun vaatimat investoinnit eivät tule noissa kunnissa sen halvemmiksi, mutta maksajia on enemmän.

Elintason nousu on suunnannut asuntokysyntää kerrostaloista pientaloihin. Pientalokaavat ovat syntyneet suurelta osin sirpalemaisesti sinne tänne ilman laajaa kokonaisnäkemystä. Alueiden palvelutaso on jäänyt heikoksi, kauppa on jossain kaukana eikä kunnollista julkista liikennettä ole. Töihin, kauppaan, kouluun ja harrastuksiin päästäkseen tarvitsee autoa.

Harvaanasutussa Suomessa pitäisi olla hyvät mahdollisuudet rakentaa puhdasoppisia puutarhakaupunkeja, joissa pientalorakentaminen yhdistyisi hyvään palvelurakenteeseen ja toimivaan joukkoliikenteeseen. Hankkeet ovat kuitenkin olleet tähän liian pieniä. Puutarhakaupunkiin tarvittaisiin parin neliökilometrin verran maata, jolloin alueelle voitaisiin asuttaa pientaloihin lähes kymmenen tuhatta henkeä. Puutarhakaupungissa olisi omat kauppansa, koulunsa, torinsa, liikuntatilansa ja ravintolansa – kaikki kävellen saavutettavissa.

Monilla pientaloalueilla ruutukaava on korvattu puumaisella katuverkolla, joka palvelee liikennettä alueelta pois ja takaisin, mutta ei alueen keskinäistä kanssakäymistä. Torit ja muut ihmisten kohtaamista palvelevat ratkaisut puuttuvat, mikä kuvastaa elämäntyylin privatisoitumista ja ruokkii sitä

.

Inkrementalismi synnyttää yhdessä perusrakentamisoikeuden kanssa kaupunkien ympärille hajanaista pientalorakentamista. Tällainen vajaasti asumiskäyttöön otettu kehys vaikeuttaa tiiviin asutuksen laajentumista. Vähälukuinenkin väestö pystyy puolustamaan saavutettuja etujaan äänekkäästi.

Pientalorakentamisessa talotehtaiden valmistaloilla on huomattava markkinaosuus. Näitä taloja on jokaiseen makuun alppimajasta perinteistä pohjalaista rakentamistyyliä jäljitteleviin. Jos kaavoittajan ote on ollut salliva, naapuritonteille on saatettu valita hyvin erityylisiä taloja ilman keskinäistä koordinaatiota. Lopputuloksena on rauhaton tyylien sekamelska. Vähän kateellisella mielellä katsoo alppikyliä, joissa on pystytty pitämään yllä yhtenäistä rakentamistyyliä samalla kun on vältytty rakentamisen monotonisuudelta. Miksi tarvitaan vuoret ympärille ennen kuin osataan arvostaa kauneutta?

Kehitys pientalokaavoituksessa on kulkenut kohti pienempiä pihoja ja suurempaa tehokkuutta. Paikoin on kokeiltu tiivistä ja matalaa rakentamista, jossa omakotitalot rakennetaan eurooppalaisittain kiinni toisiinsa. Suunnitelmissa on kaavoittaa tällaisia alueita huomattavasti lisää. Tällaisesta rakentamisesta ei ole Suomessa paljon kokemusta, joten virheiden vaara on suuri.

Ikivanha kaupunkimaisen Atrium-talo on jäänyt ratkaisuvaihtoehdoista lähes tyystin pois jäykkien viranomaismääräysten takia.

Kaavoitus on suurissa kaupungeissa, erityisesti Helsingissä, ollut voimakkaasti kunnan käsissä. Helsingin erikoisuuksiin kuuluu HITAS-sääntely, jolla kaupunki säännöstelee asuntojen hintoja ja säätelee rakentamisen laatua. Tämä on estänyt erityisen huonojen alueiden syntyä, mutta samalla se on tasapäistänyt suunnittelua ja vienyt alueiden omaleimaisuutta. Halu pitää päätösvalta omissa käsissä on inhimillisesti ymmärrettävää – erityisesti kun aluerakentamissopimuksista saatiin 1960-luvulla huonoja kokemuksia.

Voisiko ajatella, että rakennusyhtiöt tuottaisivat nyt parempaa jälkeä kuin aiempina vuosikymmeninä, jos niille annettaisiin suurempia alueita toteutettavaksi ja suunniteltavaksi? Suomi oli 1960-luvulla köyhä eikä ostajilla ollut varaa maksaa laadusta. Nyt asuntojen hinnat ovat vahvasti eriytyneet asuinalueen laadun mukaan. Markkina palkitsisivat laadukkaasta suunnittelusta runsaskätisesti. Täysin vailla perää ei ole väite, että HITAS-sääntely säätelee laatua alaspäin.

Asuinalueiden suunnitteluun kaipaisi muutenkin enemmän vaihtoehtoja. Kymmenen tuhannen asukkaan asuinalueen kokonaishinta liikkuu jossain puolentoista miljardin euron tienoilla. Tähän verrattuna alueen suunnittelukustannukset ovat mitättömät. Jos parempi suunnittelu nostaisi alueen markkina-arvoa prosentilla, siihen kannattaisi uhrata 15 miljoonaa euroa. Eikö isoista alueista olisi järkevää tuottaa rinnakkaisia, keskenään rajusti kilpailevia suunnitelmia? Nyt voimme pitää sitä ainoaa esillä olevaa vaihtoehtoa hyvänä vain, koska emme tiedä paremmasta.

Ilmaston muutos merkitsee kaupunkirakentamiselle valtaisaa haastetta. Pitäisi tulla toimeen huomattavasti vähemmällä liikenteellä. Palvelut pitäisi saada kävelyetäisyyden päähän. pitemmillä matkoilla julkisen liikenteen pitäisi korvata henkilöautot.

Tehtyjä virheitä ei saa tekemättömäksi, mutta uusia ei pitäisi enää tehdä. Arkkitehdit osaavat suunnitella hyviä kaupunkeja. Maapoliittista lainsäädäntöä pitäisi kehittää niin, että hyvät suunnitelmat on mahdollista myös toteuttaa.

Uutta rakennettaessa rakennusten lämmitysenergian tarvetta on insinöörien mukaan mahdollista alentaa 70 prosentilla. Niiden suunnittelua ei pidä jättää vain insinööreille. Arkkitehdin taitoa (architect design) tarvitaan myös Tarvitsemme uudenlaisia energiaa säästäviä tyyppitaloja. Mielellään pientaloja, jotka soveltuvat tiiviiseen ja matalaan kaupunkirakenteeseen. Nyt tarvitsisimme samanlaisia kokonaisvaltaisia kaupunkisuunnittelijoita, joita meillä oli 1960-luvulla.

Kommentit

9 Vastausta artikkeliin “Murheena yhdyskuntarakenne”

  1. Tiedemies kirjoitti 6.6.2008 kello 9:41

    Yksi kommentti Hervannasta: se on toki “kaukana” Tampereen keskustasta (hurjat kahdeksan kilometriä), mutta ei se ole oikeastaan enää kovin erillinen, vaan Tampere on kasvanut sinne päin ensin Hallilan ja sitten Muotialan rakentamisen myötä. Vuoreksen rakentaminen korostaa tätä.

    Hervannassa on hyvin paljon työpaikkoja ja moni (kuten minä) täällä työskentelevä asuu jossain muualla päin Tamperetta. Siinä mielessä se synnyttää paljon liikennettä. Hervanta ei kuitenkaan, ainakaan asuntojen hinnoissa (tiettyjä osia lukuunottamatta) ole mitenkään hinnoiteltu “ulos”. Pienemmät kaupunginosat pärjäävät tässä paljon huonommin. Mukaanlukien alue, jossa itse asun. Meillä tosin – toisin kuin monessa muussa pienemmässä lähiössä – on lähikauppa vielä jäljellä.

      (lainaa tätä viestiä vastaukseesi)

  2. Elina kirjoitti 6.6.2008 kello 11:10

    Tämä oli todella mielenkiintoinen kirjoitus! Lukekaa muutkin rohkeasti, vaikka onkin pitkä!

    Aikoinaan ihastuimme Munkkivuoreen juuri sen vuoksi, että käytännössä joka puolelta pääsee ostoskeskukseen, kirkolle ala-asteelle, päiväkotiin ja leikkipuistoon ylittämättä mitään mainittavaa ajoväylää. Talojen välissä kulkee pihakatuja, joiden ylin sallittu nopeus on 20 km/h. Lapset voivat siis hyvin varhain liikkua laajallakin alueella itsenäisesti.

    Munkkineimessä muuten on Munkkiniemen puistotie, ei Puistotie.. jos joku nyt vaikka intoutuu kartasta katselemaan mistä on kyse.

      (lainaa tätä viestiä vastaukseesi)

  3. spottu kirjoitti 6.6.2008 kello 13:34

    “..käytännössä joka puolelta pääsee ostoskeskukseen, kirkolle ala-asteelle, päiväkotiin ja leikkipuistoon ylittämättä mitään mainittavaa ajoväylää.”

    Juurikin samanlainen rakenne ja samat perusteet vetävät lapsiperheitä Espooseen. Munkkivuoren kaltaisia homogeenisia perheystävällisiä alueita olisi mahdollista rakentaa Helsinkiin enemmänkin, ja vielä lähemmäs keskustaa, mutta kaupunki on varta vasten kaavoittanut Hernesaaren ja Jätkäsaaren kerrosalasta 25-30% työpaikoiksi. Munkkivuoreen suhteutettuna tämä tarkoittaisi n. 1000-1400 työpaikkaa.

      (lainaa tätä viestiä vastaukseesi)

  4. Hannu Visti kirjoitti 6.6.2008 kello 16:47

    Tämä liittyy vain löyhästi asiaan mutta menköön nyt.

    Itse henkilökohtaisesti kannatan ainakin pääpiirteittäin sitä, että asumisalueita pitäisi ryhtyä suunnittelemaan muun kuin henkilöautoiluun perustuvan nukkumalähiöajatuksen varaan.

    Sen jälkeen kuitenkin kyynisyyden enkeli lehahtaa paikalle. Kuten avauksessakin todetaan, tällä hetkellä kaikkein arvostetuimmat alueet tuntuvat olevan niitä, joihin ei liittynyt minkäänlaista yhteiskunnallista koetta. Espoon villi omakotirakentaminen on hinnoissaan ja asuntojen jälleenmyyntiarvo kova, sama koskee rintamamiestaloja.

    Aina kun yhteiskunta on ryhtynyt päättämään ihmisten puolesta, miten heidän varmaankin kuuluisi asua, tuloksena tuntuu olevan slummi tai ainakin alue, jossa asutaan realiteettien pakosta eikä siksi, että alue olisi viihtyisä.

    Käytännössä yhteiskunnan ohjausta on taas pakko kokeilla, sillä muuten tilanne on se, että hukkaamme 10-20 vuotta kansantuotetta liikaan autoiluun siksi, että ihmisille ei yksinkertaisesti ole tarjolla sopivia asuntoja muualta kuin automatkojen päästä.

    Mutta ennen kuin tehdään mitään, olisi syytä ensin miettiä, mitä tehdään ja ennen kaikkea miten. Jos teemme tämän uuden asumisen suunnittelun ns. perinteisin menetelmin, sekundaa tekevät rakennusliikkeet voitelevat kunnallispoliitikkoja ja Kehittyvien Pellonomistajien Suomi -järjestö voitelee kepulipoliitikkoja rakentamisen sijoittamiseksi juuri heidän pelloilleen. Tuloksena on helvetin kallista sutta ja sekundaa, joka ei ratkaise lopulta oikein mitään ongelmaa, koska ihmiset eivät saaneet sitä mitä halusivat vaan sitä, mitä heidän on pakko ylihintaan ostaa.

    Ajatuksena laadun ja hinnan kohtaamisen lisäämiselle olen joskus miettinyt, muuttuisiko mikään, jos asunnot ruvettaisiin myymään brittiläistyylisesti makuuhuoneiden lukumäärän mukaan. Täällä asunnon pinta-alaa ei ostajalle tai vuokraajalle ilmoiteta missään eikä sitä saa edes kovin helposti selville. Makuuhuoneiden määrä ilmoitetaan, muut huoneet oletetaan ja ostaja tekee sitten silmämääräisen arvion tilan riittävyydestä ja pohjaratkaisun järkevyydestä.

    Suomessa tuijotetaan liiaksi neliöitä, on sitten kyse rakennusoikeudesta tai hinnoittelusta. Tässä on minusta vähän sama ongelma kuin digikameroiden megapikselimaniassa. Ei kuva siitä parane, että tuhruisen optiikan läpi otetaan 8 miljoonalle pikselille eikä neljälle. Mutta silti olemme sitä mieltä, että 8mpix kamera on parempi kuin 4mpix kamera, ja asiaan keskeisesti vaikuttavaa tekijää eli optiikan laatua ei kukaan edes katso eikä sitä mitata mitenkään.

      (lainaa tätä viestiä vastaukseesi)

  5. Ville Teittinen kirjoitti 6.6.2008 kello 17:10

    sPottulle

    Munkkivuoressa oli 1772 työpaikkaa 31.12.2003. Ajatus näyttää olevan vastaava kuin mitä mainitsit Hernesaaren kaavoituksessa käytetyn.

    http://www.hel2.fi/Tietokeskus/helsinki_alueittain_2005/202Munkkiniemi.pdf

      (lainaa tätä viestiä vastaukseesi)

  6. Jaakko Hirvonen kirjoitti 6.6.2008 kello 19:33

    Munkkivuoren työpaikoista taitaa suurin osa olla siinä Pohjolan betonikolossissa (jos se kys. alueeseen tuossa tilastotiedossa lasketaan) ja muutamassa muussa toimistotalossa siinä samoilla kulmilla, Huopalahdentien toisella puolella. Asutuksen seassa ei sitten niinkään, muistaakseni.

      (lainaa tätä viestiä vastaukseesi)

  7. spottu kirjoitti 6.6.2008 kello 20:34

    “Munkkivuoressa oli 1772 työpaikkaa 31.12.2003”

    Laskennallisesti kaupungin aluejaossa joo, peruspalveluita lukuunottamatta varsinaisen asuinalueen ulkopuolella Huopalahdentien varrella juuri siellä missä pitääkin. Jopa ostari on sijoitettu alueen laitaan missä jakeluautoliikenne ei (kai?) häiritse asukkaita.

    Nyt jos Hernesaari-ideaa sovellettaisiin Munkkivuoressa, niin Talinrannassa olisi asuntojen sijaan meriurheilukeskus ja helikopterikenttä, ja pari Menuetto Business Centeriä olisi sijoitettu nykyiselle Ulvilantien sisäpuoliselle alueelle kuitenkin s.e. läpiajo tapahtuisi suoraan alueen halki itä-länsisuunnassa.

      (lainaa tätä viestiä vastaukseesi)

  8. Artturi Björk kirjoitti 8.6.2008 kello 22:47

    Minä en oikein ymmärrä, että miksi tässä alkuperäisessä kirjoituksessa kuulutetaan asiantuntijavallan perään? Miksi me arkkitehdit olisimme jotenkin parempia tietämään ihmisten mieltymyksiä kuin nämä ihmiset itse? Juuri tällaiset kokonaisvaltaiset suunnitelmat, kaavoitus ja määräykset ovat omiaan tuottamaan tylsää ympäristöä.
    Ymmärsinkö muuten oikein, että maanomistajien ansiottomien voittojen pelko on estänyt heille mieluisan kaavoittamisen. Noin yleisesti ottaenhan tontille pitäisi saada rakentaa mitä ikinä maanomistaja siihen haluaa, koska näin maa tulee myydyksi sille, joka saa sen tehokkaimpaan käyttöön.

      (lainaa tätä viestiä vastaukseesi)

  9. Kari kirjoitti 9.6.2008 kello 22:33

    Olipas todellakin hyvä kirjoitus! Tämänkaltaista pohdiskelua soisi käytävän enemmänkin.

    Olen itse jossain määrin perehtynyt vastaaviin kysymyksiin, tosin hieman toisesta näkökulmasta. Suomessa totetutettu kaavoitus ja kaupunkirakentaminen on monelta osin samaa perua kuin mitä esimerkiksi Briteissä ja erityisesti Ruotsissa harrastetaan / on harrastettu. Mielestäni merkittävimpiä tekijöitä kaupunkirakenteessa on liikennevälineiden kehittyminen. Aluksi kaupungin piti olla riittävän kompakti, koska pääosalla ihmisistä ei ollut varaa liikkua pitkiä matkoja. Myöhemmin rakenne keskittyi juna- ja raitiovaunureittien ympäristöön. Sitten jossain vaiheessa myös taviksilla oli varaa auton hankkimiseen, jolloin kaupunkirakennetta hallitsivat erityisesti autoilun haittojen vähentäminen ja toisaalta rakenteen hajautuminen. Nyt sitten ollaan tulossa vähän takaisinpäin, kun ollaan huomaamassa, että autoilua ei voida rajatta lisätä (mikä oltaisiin kyllä voitu huomata jo paljon aiemmin).

    Merkittävä tekijä meillä on siinä, että kaupungistuminen on tapahtunut pääosin autoilun valtakaudella, mikä ei ole vastaava tilanne muualla länsimaissa (paitsi ehkä Yhdysvalloissa ja jossain määrin muissa pohjoismaissa). Tämä selittää myös osaltaan sen, miksi Suomen tilanne muistuttaa joiltain osin esimerkiksi USA:ta. Täällä ei tarvinnut autojen vuoksi tuhota vanhaa kaupunkia, koska sitä ei ollut, mutta toisaalta kaupunkirakenne tuli tehtyä aika paljolti autoilun ehdoilla.

    Mainitut Munkkivuori ja Pasila ovat hyviä esimerkkejä tästä suunnittelusta: autoilu otettiin annettuna tosiasiana ja sen haittoja pyrittiin välttämään suunnittelemalla alue se huomioiden (esim. erotettamalla autoliikenne kevyestä liikenteestä). Nämä periaatteet on kuvattu esimerkiksi ruotsalaisissa suunnitteluohjeissa 60-luvulta [1] ja tätä ennen Traffic in towns -selvityksessä joitakin vuosia aiemmin [2]. On perusteltua väittää, että Suomeen näitä suunnitteluperiaatteita kopioitiin varsin suoraan.

    Se mikä minua ihmetyttää, on se, miksi Ruotsissa tässä suunnittelussa onnistuttiin niin paljon paremmin kuin Suomessa (mikä ei tarkoita sitä, että Ruotsissakaan ei oltaisi virheitä tehty). Kaupungistuminen tietenkin tapahtui jonkin verran aiemmin (Tukholmassahan metroa rakennettiin jo 50-luvulla), mutta mielestäni tämä ei ole riittävä perustelu. Jostain syystä näyttää siltä, että ruotsalaisilla on tapana ajatella näitä asioita suurisuuntaisina strategisina päätöksinä, mutta meillä keskitytään enemmän paikallispolitikointiin ja yksittäisten eturyhmien konfliktien yhteensovittamiseen (tämä pätee myös moneen muuhun asiaan kuin kaavoituspolitiikkaan).

    Toinen, mahdollisesti suurempi, kysymys on tietenkin se, kuinka paljon suunnittelijoiden pitää antaa päättää kaupunkirakenteesta. On varsin ilmeistä, että kaikilta osin tämä ei tee kaupunkirakenteesta sen parempaa kuin se, että annettaisiin yksiyisille ihmisille valta päättää asioista. Kumpikaan ääripää ei näytä johtavan oikein hyvään lopputulokseen, esimerkkinä nyt vaikka se slummiutunut elementtitalojen rykelmä verrattuna omakotitalomattoon.

    Koska pidän poliittista päätöksentekoa läpimätänä korruption keskittymänä (terveisiä vaan Kehittyvien maakuntien Suomelle), olen sillä kannalla, että kaavoituksen keinoin näitä asioita ei voida ratkaista. Näin ollen ohjaus (jota toki tarvitaan) pitäisi tehdä yleisemmällä tasolla, esimerkiksi verotuksen ja lainsäädännön keinoin (jos bensaveroa tarpeeksi nostetaan, omakotitalomattoa ei synny. piste.)

    Kari

    [1] http://sv.wikipedia.org/wiki/SCAFT
    [2] http://en.wikipedia.org/wiki/Traffic_in_Towns

      (lainaa tätä viestiä vastaukseesi)

Jätä vastaus