Oheinen kirjoitus on julkaistu arvosteluna Helsingin Sanomissa. Tämä teksti poikkeaa hieman lehdessä julkaistusta hieman lyhennetywstä versiosta. Koska sanomatta jäi paljon, saatan täydentää arviota lisäosilla.
Naomi Kleinin vuonna 2000 julkaisema No Logo nousi globalisaation vastaisen liikkeen kulttikirjaksi. Kirjoittajan uusi järkälemäinen teos Tuhokapitalismin nousu on kulunee samojen piirien käsissä. Suomalaisen käännöksen nimestä on jostain syystä jätetty pois kirjan sisältöä olennaisesti kuvaava pääotsikko ”The Shock Doctrine”
Kirjassa monetaristisen taloustieteen isä Milton Friedman oppilaineen seikkailee viime vuosikymmenten historiassa kuin Pullo ja Vorenus ja televisiosarjassa Rooma. Valtionpäämiehet ovat sivuroolissa, kun Chicagon pojat panevat tuulemaan.
Kleinin mukaan oikeistolaista talousoppia on ajettu eteenpäin sokkien avulla. ”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin.” (Milton Friedman) Ajatus ei ole omintakeinen. Toinen maailmansota johti Suomessakin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka olisivat olleet mahdottomia ilman sotaa. Lipposen ensimmäisen hallituksen toteuttamat säästöt teki mahdolliseksi kansan kriisitietoisuus.
Sokki voi olla luonnonmullistus, taloudellinen kriisi tai sotilasjuntan raakaa terroria vastustajiaan kohtaan. Klein vahvistaa vastenmielistä mielleyhtymää kertomalla kuvottavia tarinoita 1950-luvun sähkösokkihoidoista.
Minulla oli aluksi suuria vaikeuksia lukea kirjaa. Klein on rankattu yhdenneksitoista maailman sadan intellektuaalin joukossa. Tuhokapitalismin nousua on ylistetty ja palkittu ympäri maailmaa. Silti kirja tuntui roskalta. Sitten ymmärsin, ettei sitä pidä lukea talouspoliittisena puheenvuorona. Klein katsoo maailmaa journalistin silmin huono-osaisten näkökulmasta.
Kirjassa on vahvaa tekstiä sotilasdiktatuurien toteuttamista kidutuksista ja murhista, USA:n armeijan kuulustelumenetelmistä, Venäjän valtionomaisuuden kaappaamisesta yksityisille oligarkeille, kalastajien häätämisestä loistohotellien tieltä Sri Lankassa ja monesta muusta vääryydestä.
Klein vyöryttää lukijalleen hengästyttävän määrä yksityiskohtia; kirjassa on yli 1200 lähdeviittausta. Valtava detaljitiedon tuputtaminen on tehokasta suostuttelua, mutta sillä voidaan perustella yhtä hyvin oikeita kuin vääriä väitteitä.
Kirjassa on kiehtovia kertomuksia siitä, mitä tapahtui ja miksi. Esimerkiksi Taivaallisen Rauhan aukiolla olivat hänen mukaansa vastakkain kommunistisia arvoja puolustavat mielenosoittajat ja tuhokapitalismia ajava hallitus.
Jotenkin minulla oli jatkuvasti tunne, että pitäisi kuulla myös toinen mielipide. Meniköhän kaikki juuri näin? Kleinille koko historia on maailmanlaajuista oikeiston juonta. Esimerkiksi Saksan jakamisen toisen maailmansodan jälkeen Klein selittää näin: ”Sosialismi vetosi niin moniin saksalaisiin, että Yhdysvallat päätti jakaa Saksan kahtia ennemminkin kuin ottaa riskin, että se menetettäisiin kokonaan romahdukselle tai vasemmistolle”. Vähäiseksi jäi puna-armeijan rooli.
Salajuoniteoriat ovat kiehtovia, mutta kuuluvat kaunokirjallisuuteen.
Kleinin mukaan esimerkiksi Argentiina olisi voinut peronististen hyvisten hallinnassa kehittyä vauraaksi eurooppalaiseksi hyvinvointivaltioksi, mutta Chicagon pojat syöksivät sen köyhyyteen. Argentiinan elintaso oli todellakin sodan jälkeen eurooppalaisella tasolla. Monen muun mielestä Peronin populistihallinto sai Argentiinan vajoamaan kehitysmaiden joukkoon. Emme saaneet nähdä, olisiko Chilen Salvador Alliende pystynyt peronisteja parempaan. Kleinin mukaan hänet syrjäytettiin, koska Kissinger pelkäsi hänen onnistuessaan vetävän monta muutakin maata vasemmalle.
Etelä-Amerikan mailla ei ole ollut sanottavaa herraonnea. Joko on ollut raakoja sotilasdiktatuureja tai populistisia vasemmistohallituksia, jotka ovat jakaneet köyhille rahaa, jota niillä ei ole ollut, sen sijaan, että olisivat rakentaneet hyvinvointivaltiota alhaalta päin huolehtimalla esimerkiksi koko kansan kouluttamisesta. Etelä-Amerikan ongelmana ovat paitsi köyhyyttä uusintava väestönkasvu myös vaurauden perustuminen yksipuolisesti luonnonvaroihin, millä on tapana synnyttää jättimäisiä tuloeroja.)
Kleinin mielestä Maailmanpankki oli pahis, kun se vaati solakoittamaan valtion hallintoa. Kyse ei kuitenkaan ollut sairaaloista tai kouluista vaan pöhöttyneen hallinnon karsimisesta. Argentiinassa hallinnonpalkkalistoilla oli valtavasti väkeä, kun isot pomot olivat palkanneet sukulaisiaan pienemmiksi pomoiksi tekemään ei mitään.
Sri Lankassa rannat ryövättiin tsunamin jälkeen köyhiltä kalastajilta rikkaiden loistohotelleille. Avustusrahoja käytettiin tehokkaiden kalastusalusten ostoon, mikä vei kalastajilta vielä elinkeinonkin. Köyhiä kalastajia kohdeltiin väärin, mutta syynä eivät olleet Chicagon pojat vaan paikalliset isokenkäiset ja se, ettei maanomistusoloja ollut määritelty. Tästä talousoppineet ovat monesti varoittaneet. Jos kalastajat olisivat omistaneet rantansa, he olisivat olleet muutoksessa voittavalle puolella.
Vastustaessaan tehokkaampia ja rahakkaampia elinkeinoja Klein samalla tuomitsee srilankalaiset romantisoituun köyhyyteen. Phuketin turistibisneksen rikastuttamat thaimaalaiset tuskin haluaisivat palata köyhiksi kalastajiksi.
Kirjan loppuosassa keskitytään yhteisten varojen kähveltämiseen. Minäkin olen ihmetellyt, miten Neuvostoliiton raunioista nousi nopeasti miljardöörejä. Klein kertoo monisanaisesti, , miten Irakin sodan yksityistäminen on tuonut suuria voittoja lähellä Bushin hallintoa oleville ja miten huonosti asiat Irakissa ovat tämän seurauksena menneet. Kannattaa lukea, mutta ei ottaa objektiivisena totuutena.
Klein kuvaa Chicagon koulun oppeja ikään kuin koko porukka olisi ottanut tavoitteekseen pahan ajamisen. Tällä on esikuvansa: kristittyjen Saatana, Harry Potterin Voldemort tai Bushin pahan akseli. Länsimaiden Venäjään kohdistetusta politiikasta Klein sanoo: ”he toteuttivat puhdasta Chicagon koulun ideologiaa antamalla markkinoiden tehdä mahdollisimman paljon hallaa.”
Kirjassa ei etsitä syitä vaan syyllisiä. Klein syyttää suoraan Chicagon koulua Pinochetin Chilessä tekemistä julmuuksista, koska sotilashallitus noudatti Friedmanin talousoppeja. Differentiaaliyhtälöitä liitutaululla nyhertäviin ekonomisteista on pitkä matka yöllisiin katoamisiin ja vankien kidutuksiin. En pidä uusliberalistisista talousopeista, mutta syytös on kohtuuton.
Kiusallista kyllä, maat, jossa Chicagon pojat riehuivat, ovat menestyneet myöhemmin varsin hyvin, mutta menestyksen hintana ovat valtavat tuloerot. On arvostuskysymys, olisiko ollut parempi jäädä solidaariseen köyhyyteen. On talousteoreettinen kysymys, olisiko ollut tasa-arvoisempaa tietä vaurauteen. Tämä kiinnostaisi minua, mutta sitä Klein ei juuri käsittele, eikä se hänen alaansa olekaan.
Etelä-Afrikassa olisi pitänyt toimia kuin Mugaben Zimbabwessa, konfiskoida valkoisten omaisuus ja antaa hallitukselle valtuudet painaa rahaa köyhien auttamiseksi. Puolassa olisi kapitalismin sijasta pitänyt siirtyä työläisten osuustoiminnallisesti omistamiin yrityksiin.
Yhdysvaltain presidenteistä Kleinilla on hyvää sanottavaa vain Richard Nixonista, koska tämä kieltäytyi poistamasta tukiaisia ja hintasäännöstelyä. Hintasäännöstelystä Klein pitää, hän kannattaa jopa bensiinin hinnan subventoimista! Taloudellisesta kehityksestä hän ei pidä, koska aina joku kärsii. Hän olisi ollut ensimmäisenä särkemässä Kehruujennyjä.
Klein kannattaa ”keynesiläistä” talouspolitiikkaa, jolla hän tarkoittaa jotain pohjoismaiden mukaista hyvinvointivaltiota. Tätä vaihtoehtoa olisi suonut tarkasteltavan enemmän. Kirja tekee lukijan vihaiseksi, mutta ei tarjoa muuta purkautumistietä kuin mellakoinnin aina siellä, missä maailman johtajat kokoontuvat.
Kleinin kuvaava eriarvoisuuden kasvu, rikkaiden eristäytyminen omille aidatuille alueilleen ja köyhien eristäminen slummeihin on totta ja raastavaa. Globalisaation aikana oikeudenmukaisuutta etsivät eivät voi olla vain taaksepäin katsovia koneiden särkijöitä. Tarvittaisiin kunnon ohjelma, jonka voisi esittää nykykehityksen vaihtoehdoksi. Se kirja on vielä kirjoittamatta.
Huomautan noin yleisesti, että jos minun olisi valittava _itselleni_ yksi psykiatrinen hoitomuoto, valitsisin epäröimättä ECT:n, eli “sähköshokin”. Jos joskus sitä vaativa tilanne tulee eteen, minä myös osaan _vaatia_ sitä, ja vaadin varmasti myös, ensimmäisenä vaihtoehtona.
Hyvää ja tiukkaa analyysiä. En ole tätä kirjaa lukenut, mutta No Logo tuli aikoinaan kahlattua läpi.
“Kleinin kuvaava eriarvoisuuden kasvu, rikkaiden eristäytyminen omille aidatuille alueilleen ja köyhien eristäminen slummeihin on totta ja raastavaa. Globalisaation aikana oikeudenmukaisuutta etsivät eivät voi olla vain taaksepäin katsovia koneiden särkijöitä. Tarvittaisiin kunnon ohjelma, jonka voisi esittää nykykehityksen vaihtoehdoksi. Se kirja on vielä kirjoittamatta.”
Juuri tämä ongelma ahdistaa minua syvästi. On kuin katsoisi kärsivää eläintä tai kituvaa kasvia voimattomana, tietämättä kuinka auttaa. Luulen että tämä on myös yksi tärkeimmistä syistä nykyiseen politiikasta vieraantumiseen. Kun kaikki kehitys etenee vääjäämättä kohti globalisaatiota ja vapaampaa kauppaa (mikä ei sinänsä ole huono asia) tuntuu että politiikka on hyödytöntä kiistelyä tämän kehityksen hedelmien jakamisesta. Suunta on oikea, mutta keinot joilla siihen edetään eivät todellakaan ole parhaita mahdollisia. Kenelläkään ei ole esittää kunnon vaihtoehtoa status quolle, eikä edes parannusehdotuksia.
Stiglitz, Joseph: Globalisaation sivutuotteet
Jos on lukematta, niin lukekaa.
Naomi Kleinin tyyli ilmaista asioita saa tekstin todellakin vaikuttamaan roskalta. Tosin on huomioitava se, kenelle kirja on kirjoitettu.
I enjoyed your article in today’s Helsingin Sanomat.
Like you, I find Naomi Klein’s writing frustrating. She is forceful in her view that all is not well in society. This is easy. She is entertaining and her books sell. As you say, the real challenge is what to do about it.
My book, ‘Adapt and Thrive: The Sustainable Revolution’ published recently in the UK proposes the solution (or at least is real progress towards the solution). I think that you will find it interesting. A flavour of my views can be found at:
Peter McManners
Living here in Espoo, I have drawn inspiration from Finland. Finnish society may not be perfect but it far ahead of most other developed nations such as the US and the UK. We need real action and I believe that Finland can teach the world a few lessons.
Peter McManners
Hyvältä vaikuttavaa analyysia. Tuohon Kleinin uusimpaan en kyllä ole vielä koskenut, mutta No Logo tuli kahlattua läpi ja tuossa analyysissä kyllä erittäin terävästi tulee esiin sen mikä No Logossa ärsytti. Klein taitaa olla vähän kuin Voima-lehti. Tarkoittaa hyvää ja puhuu tärkeistä asioista , mutta käsittelee niitä hyvin yksisilmäisesti ja dogmaattisesti jakaen koko maailman mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin. Ja Kleinin (samoin kuin voima-lehden) tarkoituskaan ei ilmeisesti ole etsiä varsinaisesti ratkaisuja, vaan ainoastaan korostaa edustamansa “hyvän akselin” hyvyyttä kertomalla kaikille kuinka ilmestyskirjamaisen pahoja väärällä tavalla ajattelevat ovat.
Peter says:
” […]This is easy. She is entertaining and her books sell”
Jos se niin helppoa olisi, niin varmasti sen muutkin tekisivät. Ihan mielelläni minä ainakin. Se on aina kovin helppoa sanoa, että on helppoa…
“I believe that Finland can teach the world a few lessons.”
Tästä lauseesta pidän kovasti näinä aikoina, jolloin suomalaisuudessa on aina jotain syvästi hävettävää virallisen doktriinimme mukaan. Yleismaailmallisuus (Osmo huom. Opettaja-lehti) on jotain paljon parempaa.
Kovasti palstatilaa ainakin maan johtavan lehden mielestä tämä opus ansainnut. Ei joka kirja saa puolen sivun arvostelua Hänen Viisaudeltaan.
“Kleinin kuvaava eriarvoisuuden kasvu, rikkaiden eristäytyminen omille aidatuille alueilleen ja köyhien eristäminen slummeihin on totta ja raastavaa.”
Tästä ilmiöstä kannattaa lukea Amy Chuan “Maailma liekeissä”. Chua osoittaa, että etenkin kehitysmaissa on paljon etnisiä vähemmistöjä, jotka dominoivat maidensa talouksia: kiinalaiset Kaakkois-Aasiassa, intialaiset, arabit ja valkoiset monissa Afrikan maissa, valkoiset Latinalaisessa Amerikassa, juutalaiset Venäjällä (90-luvulla nousseista oligarkeista lähes kaikki ovat juutalaisia) jne.
Talouden globalisoituminen, so. rikastumiskeinojen antaminen maailman kaikille kyvykkäille, on kiihdyttänyt tätä taloudellista segregaatiota etnisen taustan perusteella. Kun soppaan heitetään vielä demokratisoituminen eli valtaväestön poliittinen herääminen, etninen konflikti on valmis.
Chua ei varsinaisesti ota kantaa siihen, mistä etnisten ryhmien erot taloudellisissa kyvyissä johtuvat, mutta selvää on, että pääministerimme isän pahamaineiset teoriat natsaavat hyvin yhteen tämän ilmiön kanssa.
Kapitalismissa syntyy tuloeroja etenkin henkilöiden kyvykkyyden perusteella. Tuloeroja voidaan tasata jakopolitiiikan avulla. Vähiten näitä tuloeroja syntyy siellä, missä ihmiset eroavat vähiten toisistaan, so. etnisesti homogeenisissä valtioissa, eniten etnisesti kirjavissa paikoissa. Tästä syystä sosiaalisiin tulonsiirtoihin on eniten poliittista tahtoa homogeenisissä valtioissa, vähiten heterogeenisissä.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on mahdollinen vain etnisen homogeenisyyden (tai vähintään etnisten ryhmien kykyjen keskinäisen homogeenisyyden) olosuhteissa. Tätä eivät monikulttuurista hyvinvointivaltiota ajavat ole valitettavasti tajunneet. (Anteeksi että tämä meni jälleen tähän aiheeseen, mutta sitä ei voi välttääkään.)
JL:
Latinalaisessa Amerikassa, juutalaiset Venäjällä (90-luvulla nousseista oligarkeista lähes kaikki ovat juutalaisia) jne.
Lundqvist kysyy:
Kuinka totta tämä juutalaisjuttu on. En usko. Faktoja pöytään please.
Jouni, Amy Chua esittää tuon väitteen kirjassaan. Hänen mukaansa Venäjän seitsemästä oligarkista kuusi on juutalaisia. Kirja on kuitenkin vuodelta 2002, en tiedä onko tilanne enää tämä, Putinhan on kai harjoittanut oligarkkivastaista politiikkaa. Wikipediassa on paljon pidempi lista (http://tinyurl.com/39xuw9) Venäjän raharikkaista, en tiedä kuinka suuri osa heistä on juutalaisia.
Johan Norbergilla on videolla tunnin pituinen selostus Kleinin kirjasta:
http://www.timbro.se/text.aspx?id=212
Hyvä analyyttinen arvio Kleinin kirjasta. Monilta osin olen Soininvaaran kanssa samaa mieltä. No Logossa Klein vältti esim. Michael Moorelle tyypillisen yksioikoisen sormella osoittelun. Valitettavasti nyt Klein paikoin sortuu tähän.
Asialla on kuitenkin toinen puoli ja sen olisin Soininvaaran suonut kritiikissään osaavan tuoda esiin. Klein ei ole taloushistorijoitsija eikä kansantaloustieteilijä vaan journalisti. Klein on kirjoittanut kirjan juuri journalistin näkökulmasta, jolloin hänellä on enemmän vapausasteita tiukan lähdekriittistä ja objektiivista tutkimustekstiä kirjoittavalla tutkijalla. Sen verran taitava Klein toki on, että hän on etsinyt kriittisille merkinnöillensä lähdetiedot. Häntä ei pääse syyttämään historiallisten faktatietojen vääristelystä.
Eräs kiinnostavan (ja myös myyvän) journalismin kulmakivistä on löytää syille “kasvot”. Kleinin kirja ei olisi lähellekään niin kiinnostava, mikäli “paha” ei saisi Friedmanin, Sachsin, Rumsfeldin, Cheneyn jne. kasvoja. Kovin abstrakti uusliberaali talouspolitiikka ja sen tulokset (hyvässä ja pahassa) konkretisoituu henkilöjen kautta. Hehän kuitenkin viime kädessä ovat päätökset tehneet, eivät asiat itsekseen.
Oli sinänsä kiinnostavaa lukea saman päivän Helsingin Sanomista Soininvaaran kriittisen arvion Kleinin kirjasta ja artikkelin Paraquaysta, jossa on harjoitettu sen naapurivaltioista jo tuttua talouden shokkihoitoa (mm. valtioyhtiöiden yksityistämiset).
Klein vetää mutkia suoriksi ja jättää tarkoitushakuisesti kertomatta joitain näkökulmia, mutta hänen tarkoituksensa onkin ollut tehdä kirja, joka aiheuttaa keskustelua. Hän onnistuu siinä, ja vieläpä lähes kautta maailman. Tämä jos mikä on journalistin märkä päiväuni.
“Kuinka totta tämä juutalaisjuttu on. En usko. Faktoja pöytään please.”
Amy Chualla ei kai ole syytä valehdella, kun hän luettelee näitä etnisiä talousmahteja. Kiinalaisten ja juutalaisten tapaisten tuttujen ryhmien ohella löytyy sellainen itselleni yllättävä porukka kuin libanonilaiset. Chua olisi voinut mainita saksalaiset myös, jos olisi penkonut historiallista aineistoa tarkemmin. Ja onhan noita muitakin ollut ennen muinoin.
Kleinin kirja minulla jäi kesken siinä vaiheessa, kun alkoi tuntua, että Irakin sota oli McDonaldsin tilaustyö. Onko Klein Chomskyn nimimerkki kokaiinipöllyssä?
Jos Klein niputtaa kirjassaan yhteen Friedmanin, Rumsfeldin ja Cheneyn “uusliberaalin” politiikan, niin se on ihan sama kun niputtais vaikka Tarja Halosen ja Kim Jong Ilin, kun ne on molemmat saman valtionmuodon (tasavallan) päämiehiä.
George Bushin hallinto varmasti mielellään asettaa itsensä jonkun markkinaliberaalin talouspolitiikan yhteyteen vetäänkseen savuverhoa sen eteen, että ne kasvattaa valtion roolia niin taloudessa kuin ihmisten yksityiselämässä sumeilematta vastoin perustuslakia ja vastoin Chicagon koulukunnan (tai Itävaltalaisen taloustieteen) oppeja.
Vasemmistolle uusliberaali on yhtä käyttökelpoinen termi kuin McCarthyn jenkeissä kommunismi. Siitä voidaan syyttää poliittisia vastustajia täysin riippumatta siitä ovatko he oikeasti uusliberaaleja ja tietysti myös riippumatta siitä, että kukaan ei oikeastaan edes tiedä mitä se tarkoittaa…
En tuota shokkikapitalismia ole lukenut, mutta netin kansainväliset keskustelupalstat tarjoavat vastaavan kattauksen enemmän tai vähemmän uskottavia tapauksia. Ystäväni suositteli lukemaan aiheen tiimoilta esimerkiksi “Confessions of an Economic Hitman” ‑teoksen. Olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä että on mielenkiintoista pyrkiä kirjoittamaan henkilöistä. Mielestäni monet väärinkäytökset ovat julkisen vallan käyttöä elitiin kesken henkilökohtaisten etujen saavuttamiseksi, joilla ei ole juurikaan tekemistä markkinamekanimin kanssa. Täten kritiikki ns liberaalia markkinataloutta kohtaan on väärin kohdistettu.
Janne: “Mielestäni monet väärinkäytökset ovat julkisen vallan käyttöä elitiin kesken henkilökohtaisten etujen saavuttamiseksi, joilla ei ole juurikaan tekemistä markkinamekanimin kanssa. Täten kritiikki ns liberaalia markkinataloutta kohtaan on väärin kohdistettu.”
Kai sen niinkin voi nähdä jos halua mutta ikävä kyllä tuo henkilökohtaisten etujen saavuttaminen vie koko yhteiskunnan tuhoon, ja aiheuttaa suurtaa kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta maailmassa. Ja neoliberalismin käytetään näitten etujen saavuttamiseksi, joten uskon että kritiikki liberaalia markkinataloutta kohtaan on täysin oikeutettu, kun suuri määrä intellektuaaleja sitä terävästi kritisoivat.
Argentinalainen ekonomisti Walter Graziano kirjoitti mielestäni loistava kirja: “Hitler voitti sodan” (Hitler ganó la guerra) missä hän teki perinpohjainen ja dokumentoitu tutkimus oligarkkian eliittiä joka kontroloi valtaa USA:ssa ja sen historiasta valtiona. Tutki tarkasti kuka on johdossa nykymaailman tilanteessa mikä USA johtaa. Pääosa kirjassa on angloamerikkalainen eliitti, mistä se tulee ja mitä se tekee. Pääpiste on taloudellinenvalta ja miten tämä muuttuu poliittiseksi eliittiksi. Tällä taloudellinen-poliittinen vallalla on nimet, paikat, ja ajankohdat. Tällä vallalla ja vallan pitääjillä on analogia hitleriin valtaan. Se on kuin menestyvä nazin malli nykypäivässä suhteen vallan järjestelmää ja sen intressit talous korporativismiin — vallan pitääjiin.
Graziano puhuu vallan verkosta mikä ulottuu kaikkialle maailmalle ja jotka johtavat miljönääreitä perheklaaneja, jotka hallitsevät öljyn, pankit ja talousjärjestelmät, eri tutkimus organisatioita, sotateollisuus, parhaat yliopistot ja tärkeimmät mediat maailmassa.
En minäkään usko että talousliberalismi olisi jotenkin erikseen näistä valtavista intresseistä, se on keino varastaa köyhiltä ja yritys ikuista elliitin valtaan. Varsinkin kuin yksi neuvonantajista Bushin hallinnossa on ollut pitkään Leo Strauss.
Lattareista ja rosvokapitalismista.
Latinalaisen Amerikan ongelmana on ollut, että minkäänlaista maltillisen jakopolitiikan linjaa ei ole pystytty toteuttamaan. Paikallinen eliitti on käyttänyt mitä tahansa keinoja ryöstääkseen itselleen mahdollisimman suuret taloudelliset voitot. Köyhät ovat vastanneet tähän usein esimerkiksi sissisodan keinoin.
Kaikkein tärkeintä olisi saada aikaan jonkinlainen maareformi. Aasian ns. Tiikerimaissa tämä on saatu toteutettua ja muutenkin maareformi tuntuu monissa paikoissa olevan keskeinen tie kohti parempaa. Mutta kun tätä yritettiin esim. Guatemalassa 1953 jakamalla United Fruitin käyttämättömiä maita niin USA järjesti sotilasvallankaappauksen.
Uhkaavaa on se, jos vastaava rosvokapitalismin ja köyhyyden turhautumisen kierre vain leviää ympäri maailmaa. Muutamien käsiin jäävä talouskasvu saattaa murtua varsin nopeasti ja erittäin ikävin seurauksin.
En ole Kleinin kirjaa lukenut, mutta IMF:n ja Maailmanpankin surkeat talouspoliittiset opit 1980–90 ‑luvuilla on kyllä dokumentoitu varsin kattavasti. Tuloksena oli kehitysmaiden menetetty vuosikymmen, jonka hintaa maksetaan edelleen.
Kuvaavaa oli esimerkiksi 2001 IMF:n järjetön vaatimus Argentiinalle olla devalvoimatta (samantapainen “vahvan markan” ideologia, josta Suomi sai maksaa pahasti). Malesia puolestaan selvisi omasta finanssikriisistään kohtuullisesti toimimalla kaikkia virallisia talousoppeja vastaan ja rajoittamalla pääomaliikkeitä. Tämä rauhoitti tilanteen.
“Mielestäni monet väärinkäytökset ovat julkisen vallan käyttöä elitiin kesken henkilökohtaisten etujen saavuttamiseksi, joilla ei ole juurikaan tekemistä markkinamekanimin kanssa. Täten kritiikki ns liberaalia markkinataloutta kohtaan on väärin kohdistettu.”
Tämä kuullostaa mielestäni vähän samalta kuin “kommunismi on ihan hyvä aate, mutta sitä on vain toteutettu väärin” ‑ajattelu.
Liberaalin markkinatalouden keskeinen puolustuspuhehan on yleensä se, että kun kaikki menee päin seiniä niin vika on siinä ettei olla tarpeeksi liberaaleja. Pitää vapauttaa enemmän, pitää yksityistää, vähemmän interventiota.
Onneksi friedmanilaisen taloustieteen vulgaarisovellusten pahimmat ajat tuntuvat olevan ohi. Vaikka tietysti Kimmo Sasi edelleen muistaa HS:n mielipidesivuilla tulkita kaiken sääntelyn paluuksi reaalisosialismiin.
Liberaalin taloustieteen IDEOLOGIAN suurin ongelma on ollut, että sitä on sovellettu etenkin julkisessa keskustelussa 1. vuosikurssin periaatteista lähtien: “Vapaassa markkinataloudessa näkymätön käsi tuo automaattisesti onnen. Markkinat ovat täydelliset. Valtio ja julkinen valta on paha ja ne täytyy purkaa.”
Markkinoilla on tietty rooli, mutta yksin jätettynä ne aiheuttavat lähinnä kurjuutta ja tuhoa.
“Uusliberalismilla” tarkoitetaan yleensä jotakuinkin pyrkimyksiä kaupan ja pääoman liikkumisen esteiden purkamiseksi. Ei se ole mikään keino varastaa köyhiltä, vaan se mahdollistaa rikastumisen niille, joilla ei esteiden takia ole pääomaa tai joilla on pääomaa, mutta joka esteiden vuoksi tuottaa huonosti. Jos yksinkertaistan tässä “uusliberalismin” pelkiksi pääoman liikkeiksi, niin asiaa on helpompi hahmottaa.
On totta, että joku häviää kun pääomaa liikkuu paljon. Jos tehdas on maassa, jossa työntekijöistä on pulaa ja jossa palkat ovat korkeat, tehtaaseen sitoutunut pääoma tuottaa huonommin kuin maassa, jossa tekijöitä on paljon ja palkat matalat. Kun tuotantoa siirretään, niin näissä matalan palkan maissa pääoma tuottaa sitten paremmin ja ihmiset saavat töitä. Uudet työntekijät ja pääoman omistaja voittavat. Vanhat työntekijät häviävät.
En tiedä tarkkaan, mitä Klein puhuu tuhokapitalismista, koska en kirjaa ole lukenut. Mutta monet muut puhuvat siitä, kuinka hirveää on se, että kun jossain on katastrofi (hirmumyrsky, sota, tsunami), niin joku tulee ja rikastuu. Mutta katastrofissa käy juuri niin, että pääomaa tuhoutuu. Jos pääomaa tarvittin ennen katastrofia, niin sitä tarvitaan katastrofin jälkeen vielä kipeämmin ja silloin se myös tuottaa paremmin. Ilman kapitalistin “ahneutta” ei pääomaa tulisi tuhoutuneen tilalle ja katastrofin jäljiltä jäätäisiin paljon köyhemmiksi.
Eri asia ovat sitten kaikenlaiset “kansalliset edut”, joita yrityksetkin mielellään käyttävät hyväkseen. Vallanhimoiset hallitsijat niin maissa itsessään kuin niiden ulkopuolellakin, ovat paljon suurempi kurjuuden ja köyhyyden aiheuttajia kuin “kapitalismi”. Oli järjestelmä mikä hyvänsä, näiden roistojen jäljissä kulkee aina opportunisteja, jotka haluavat hyötyä. Laillinen yhteiskuntajärjestys ja vapaat markkinat takaavat, että nämä opportunistit hyödyttävät muitakin. Vaihtoehtona ei ole kiva yhdessä talkoilla tekeminen, vaan köyhyys ja kuolema.
Tapio Laaksolle sanoisin vielä: IMF:n ja kumppanien ohjeita on populistisesti vääristelty. En kiistä, etteikö esimerkiksi rahapolitiikan suhteen olisi huonojakin neuvoja ja vaatimuksia annettu, varmasti on, mutta vaatimukset julkisen sektorin karsimisesta esimerkiksi juuri Argentiinassa olivat ihan paikallaan. Näissä maissa usein virkamieskunnasta merkittävä osa on johtoportaan sukulaisia ja kavereita, joiden ainoa funktio on kasvataa omaa pötsiä.
Etelä-Amerikassa myös — ja osin USA:n toimien vuoksikin — 1900-luvulla luottamus lailliseen yhteiskuntaan mureni monessa maassa sisällisotien ja vähemmän mukavien hallitusten vallan alla. Sellaisessa ympäristössä on vaikeaa tehdä pitkäjänteistä talouspolitiikkaa.
Aika hyvä esimerkki juuri nyt on Argentiina, jossa väännetään kättä elintarvikkeiden vientitulleista. Vientitullit ja vientirajoitukset — joita globalisaation vastustajat mielellään ylistävät — köyhdyttävät maanviljelijöitä ja nostavat ruoan maailmanmarkkinahintaa entisestään. On jotenkin kuvaavaa, että juuri nyt, kun ruoka on kallistunut, olisi mahdollisuus maatalousvaltaisille maille vaurastua tekemällä sitä, mitä niissä osataan, niin nämä “köyhien ystävät” rummuttavat innoissaan, kuinka hienoa on, että köyhien maiden hallitukset pistävät kapuloita rattaisiin vientirajoitusten avulla.
Vasemmisto on tässä(kin) asiassa pettänyt juuri ne, joita se väittää edustavansa.
Kirjoitin jo vastausta Tapio Laaksolle, jonka kanssa olen täysin eri mieltä, mutta Tiedemies sanoi asian jo niin elegantisti, että en ole mitään lisättävää.
Tiedemies: “Ei se ole mikään keino varastaa köyhiltä, vaan se mahdollistaa rikastumisen niille, joilla ei esteiden takia ole pääomaa tai joilla on pääomaa, mutta joka esteiden vuoksi tuottaa huonosti”
Jos tuo olisi totta, Bolivia, Argentina, Venezuela, Brasil, Perú jne olisivat maailman rikkaita ja oikeudenmukaisia maita , koska niiltä löytyy kaikki luonnonvarat mutta ainoastaan niiden elliitti hyvinkin vauraustui. Ikävä kyllä todellisuus on erilainen kuin teoria, ja eliitti on päässyt valtaan USA:n ja EU:n avulla, minne kaikki rikkaudet menevät. Helppo on syyttää hallitsijoita epäpätevyydestä (sitä ne on), mutta valtaan he pääsivät ei hallitsemaan vaan ylläpitämään USA: ryöstökapitalismia, samaan aikaan kansa näki nälkää ja oma öljy karkasi USA:n ja EU:n. Ei voida erottaa talous politiikasta kun itse haluaa, ja siksi tarvitaan pelisääntöjä ja normeja.
Tiedemies:” IMF:n ja kumppanien ohjeita on populistisesti vääristelty. En kiistä, etteikö esimerkiksi rahapolitiikan suhteen olisi huonojakin neuvoja ja vaatimuksia annettu, varmasti on, mutta vaatimukset julkisen sektorin karsimisesta esimerkiksi juuri Argentiinassa olivat ihan paikallaan. Näissä maissa usein virkamieskunnasta merkittävä osa on johtoportaan sukulaisia ja kavereita, joiden ainoa funktio on kasvataa omaa pötsiä.”
Jos julkinen sektori on korruptoitunut, mikä johtuu juntan perinnöstä joka USA:n avulla ja rahalla pääsi valtaan, se saadaan vähenemään normeilla ja pelisäännöillä, ei kärsimällä sitä. Se johti siihen että suuryhtiöt saivat otteen valtaan entistä enemmän, ja nämä sukulaiset ja kaverukset perustivat omat yhtiot mihin valtio pumppasi rahaa tai ostivat suoraan sen valtiolta tukkuhintaan. Ja kanssa kärssi kaiken enemmän ja kyöhtyi entistä enemmän.
Maataloustuesta: Hinnat ovat nousseet Argentiinassa koska öljyn hinta on noussut myös sielä, korkea inflaatio. Tuotanto maksaa enemmän ja siksi hinnat myös nousee. Maataloustuotteet eivät pääse USA:n tai EU:n markkinoille vasta kun ovat alekirjoittaneet hyvin epäedullinen vapaakauppasopimus. Jos vapaakauppa olisi tosiasia, USA ja EU olisivat purkaneet omat subventiot ja rajotukset, eli omat normit ja pelisäännöt mitkä ovat vaan heidän eduksi, ei Argentinan.
Maataloustuotteet eivät pääse vapaasti EU:n tai USA:n mutta kasvipohjaiset biopolttoaineet kyllä tuodaan estettä, kun sitä tarvitaan, ilman mitään vapaakauppasopimusta. Mutta entä seuraukset tuottajamaissa? Edelleen, et voi erottaa talous politiikasta. Kun asiat menee huonosti, ei sitä korjata pelkästään soveltamalla talouslaskuja ja vapaakaupan sääntöjä. Ei tehokkuus ja tuottavuus voi korvata eettisiä sääntöjä. Argentina on mainio esimerkki jossa on nähty pahoinvoinnin oireet kun taipumisen merkkejä ja pahoinvoinnin syyt on nähty kun parannuskeino.
Argentinassa kuten muaalla maailmassa talouskasvu onnistuu, mutta mikä kasvu? mitä varten? kenelle ja ketä se hyödyttää? mitkä ovat kustannukset? ja mihin se meidät vie? Näitä ei vastata vapaakaupalla.
Uskon että jos tiedemies olisi elännyt roomassa pari tuhatta vuotta sitten hän ei olisi pystynyt kuvittelemaan maailmaa ilman orjia, tai maailmaa ilman kuninkaita Boussetin ajalla. Taita olla talouskasvu jotain koskematonta, pyhää kuten uskonto, ja IMF:n ohjeet kuten sen kirkon dogma.
Mutta kun pyhää ei ole mitään maailmassa, olisi hyvä unohtaa että tehokkuus on aina hyväksi, välittämättä siitä mitä ja mihin se käytetään ja mitkä ovat sen seuraukset (ihmiset eivät ole pelkkiä numeroita tilastoissa). Talouskasvu liberaalisessa vapaamarkkinoissa on tänään enemmän kuin eilen mutta vähemmän kuin huomenna. Kuinka pitkään pistytään samaan?
Juanito:
“Jos julkinen sektori on korruptoitunut, mikä johtuu juntan perinnöstä joka USA:n avulla ja rahalla pääsi valtaan, se saadaan vähenemään normeilla ja pelisäännöillä, ei kärsimällä sitä.”
Normit ja pelisäännöt eivät riitä. Olennaista on poliittisen ja taloudellisen vallan eriyttäminen. Jos virkamiehet voivat päättää vaikkapa siitä mikä yritys saa tuoda autoja maahan niin lahjukset autokauppiailta on väistämätön seuraus. Ihan Yhdysvalloista riippumatta.
En ymmärrä, mistä tulee tällainen käsitys, että jos kannattaa vapaata kaupankäyntiä, jotenkin automaattisesti kannattaisi USA:n mätää ulkopolitiikkaa. Ne ovat täysin toisistaan riippumattomia asioita, mutta ne koplataan yhteen, koska USA kannattaa “vapaata” kauppaa juhlapuheissa (vaikka onkin yksi maailman protektionistisimpia maita).
EU on myös yksi pahimpia roistoja maailman kauppapolitiikassa ja erityisesti maatalouspolitiikan osalta, ja tästä olenkin kirjoittanut useaan otteeseen. En ole sitä missään kiistänyt. Siitä on vapaakauppa kaukana.
Kaupankäynti on köyhälle maalle ainoa keino vaurastua. Talouskasvu on seuraus, se on mittari, joka kertoo, että vaurautta syntyy. Vauraus on joukko konkreettisia asioita: Riittävästi ruokaa, puhdasta vettä, koulutusta, terveydenhoitoa, logistiikkaa, viihdettä, kulttuuria, kaikkea ihmistenvälistä vaihtoa. Näissä jutuissa on jokin sellainen kummallinen sanamystiikka, että “talouskasvu” olisi jotain täysin abstraktia ja pelkkää herrojen konstailua. Voi se sitäkin olla, esimerkiksi kun syntyy erilaisia pörssi‑, kiinteistö- tai muita kuplia, joiden takia otetaan holtittomasti lainaa ja kulutetaan enemmän kuin tienataan.
Etelä-Amerikassa on toki paljon luonnonvaroja, mutta luonnonvarat ovat vain yksi osatekijä siinä, miten vaurastuminen tapahtuu. Niistä pitää tehdä jotain. Tyypillisesti luonnonvaroiltaan rikkaissa maissa tuloerot ovat suuret, koska niiden omistus on keskittynyt. Tämä on ongelma, joka pitää ratkaista, mutta ei se ratkea sillä, että kieltäydytään käymästä kauppaa. Kaupan tyrehtyminen vain pahentaa asiaa.
Tehokkuus on aina hyväksi, määritelmän nojalla. Se, että joku asia tehdään tehokkaasti tarkoittaa, ettei resursseja tuhlata matkalla. Tämän pitäisi olla itsestäänselvästi hyvä asia. Jos tehokkudesta saadut hyödyt jakautuvat epätasaisesti, se on ongelma, johon on syytä puuttua sinällään, mutta tehokkuudesta tinkiminen tarkoittaa aina käytännössä sitä, että hävitetään tahallaan jotain sellaista, josta olisi ollut iloa kanssaihmisille. Että rikotaan lelut mieluummin kuin annetaan muiden leikkiä niillä.
Juanito: Useimmat haluaa korkeampaa aineellista elintasoa, eli toisin sanoen talouskasvua. Me jotka pärjätään vähemmällä kyllä pärjätään sillä vähemmällä, vaikka muilla oliskin enemmän.
Hämmästyttävän innokkaasti ihmiset tuntuvat vieläkin toistavan vapaan kaupan evankeliumia. Tällainen kritiikittömyys on vastuutonta, Aina pitäisi muistaa lisätä, että vapaalla kaupalla on ulkoisia vaikutuksia: kauppaa käyvien osapuolten kannalta järkevä, omaisuutta kasvattava toiminta on usein kolmansien osapuolten kannalta vahingollista.
Esimerkiksi kun senegalilainen kanafarmari vapaakaupan takia joutuu lopettamaan (EU:n halpatuonnin takia), siinä on vaarassa hänen toimintaansa ehkä vuosikymmenien aikana kasaantunut taloudellinen, sosiaalinen ja inhimillinen pääoma. Kuluttajan ja uuden farmarin kannalta hyvä päätös saattaa osoittautua tuhoisaksi monellakin tapaa, kun entinen kanafarmari ajautuu Dakarin slummiin työttömäksi rettelöijäksi.
Lisäksi muut väistämättömät markkinahäiriöt saattavat erityisesti kehittymättömillä markkinoilla kääntää vapaakaupan katastrofiksi yhteiskunnan, köyhien, tiettyjen alueiden tai ympäristön kannalta. Stiglitzin IMF-kritiikistä löytyy paljon märehdittävää tässä suhteessa.
Suosittelen myös Jeffrey Sachsin “The End of Povertyä” nimenomaan kertomuksena siitä, miten kokemus vähitellen muuttaa rehellisen “Chicagon pojan” oikeasti rationaaliseksi. Lääkärivaimoltaan hän oppii ajattelemaan talousvaikeuksissa kamppailevia maita yksittäistapauksina; pitää tutkia jokaisen potilaan erityiset vaivat ennen kun ryhtyy parantamaan, ei soveltamaan jokaiseen samaa (shokki)terapiaa.
Lisäksi olen kerettiläinen sen suhteen, etten uskalla olla ihan satavarma, että vapaakauppa on yleisenäkään tavoitteena ihmiskunnalle hyväksi. Ainakin ympäristösyistä kauppaan on suitsittava yhä enemmän jatkossa.
Niin tai näin, jos tekee mieli aloittaa kommentointi sanomalla jotain niin yleislaatuista kuin “vapaa kauppa mahdollistaa rikastumisen niille, joilla ei esteiden takia ole pääomaa”, voi suht’ helposti vaikka Maailman Pankin sivuilta käydä päivittämässä käsityksiään tälle vuosituhannelle 😉
Nämä sepustukset menevät jo ihan älyttömyyksiin asti, koska minäkään en ole väittänyt että vapaakauppa automaattisesti parantaa kaiken. Ceteris paribus se on hyvinvoinnin kannalta parempi.
EU:n halpatuonti ei ole mitään vapaakauppaa, vaan EU käy aktiivisesti kauppasotaa kehitysmaita vastaan omilla tulleillaan ja maataloustukiaisilla. Vapaakauppa tarkoittaa sitä, että käydään kauppaa vapaaehtoisesti, ei sitä, että verorahoilla subventoidaan polkumyyntiä.
Ei vapaakauppa “pelasta” ketään, vaan mahdollistaa rikastumisen niille, joilta se kaupan esteiden vuoksi puuttuu. Jos myyntiartikkeli on huono, se ei mene kaupaksi vaikka kuinka vapautettaisiin. Ja tottakai vertailussa “tullit vs ei tulleja” joku kärsii siitä, että tullit poistetaan. Kyse on siitä, ovatko hyödyt suuremmat kuin haitat. On toki koskettavaa tarkastella yksittäisten ihmisten kohtaloita, mutta samaan aikaan unohtaa ne sadat tuhannet, jotka saavat syödäkseen halvempaa kanaa, kun kaupan esteet puretaan.
Äkilliset muutokset markkinaolosuhteissa aiheuttavat ongelmia, joten kertarysäyksellä markkinoiden avaaminen ei tee ketään automaattisesti rikkaaksi. Se, ettei näin käy, on toki kätevä lyömäase “vapaakauppaa” vastaan, mutta valitettavasti edelleenkään, vapaakaupan vaihtoehtona ei ole mikään mukava ja kiva juttu, vaan hitaasti paheneva köyhyys suhteessa niihin, jotka käyvät kauppaa.
Jos köyhällä maalla ei ole mitään myytävää, se ei rikastu kauppaa vapauttamalla, tietenkään. Ei kukaan ole sellaista väittänytkään. Sensijaan riehuminen ja infran rikkominen, McDonaldsin ikkunoiden rikkominen tai polttopullojen heittely porvarien päälle ei ainakaan auta.
Olen Tapio Laakson kanssa samaa mieltä IMF:n sekä Maailman Pankin ehdollisen avun turmiollisuudesta monien kehittyvien maiden talouksille. Neoliberaalin talouspolitiikan tai Washingtonin konsensuksen puolesta puhujat ohittavat mm. maiden erilaisen historian (esim. kolonalismin) sekä muutkin erot taloudellisissa lähtökohdissa. Myöskään markkinat eivät toimi täydellisesti, neoliberaalia talouspolitiikkaa toitottava USA:kin harrastaa piiloprotektionismia mm. maataloustukien ja “antidumping duties” (en nyt keksi hyvää käännöstä) avulla. Naomi Kleinin uusinta en ole vielä lukenut, mutta iltalukemiseksi voisi vaikka suositella Stiglitzin “Making Globalization Work” ‑kirjaa. Siinä on aika mielenkiintoisia ajatuksia.
Olkiukkojen taisto menee ilmeisesti aina kovaksi, kun keskustellaan niin pyhästä asiasta kuin vapaakauppa. En esimerkiksi ymmärrä, mitä yksittäistapaus- tai EU-olkiukot liittyvät itse asiaan.
Aivan lyhyesti vielä uudestaan: Vapaakauppa voi olla hyväksi maalle, jos ulkoisvaikutukset ja muut markkinahäiriöt eivät käännä tuloksia päinvastaisiksi. Näin tupaa käymään huonosti toimivilla markkinoilla ja huonosti toimivissa demokratioissa tai muissa hallintosysteemeissä. Pitemmällä aikavälillä pyrkimys kaupan ja pääomien vapauttamiseen lienee kuitenkin paras keino nostaa talous suosta näiden uudempien oppienkin mukaan.
Koko ihmiskunnan kannalta vapaakauppa voi olla hyvä asia, jos ei se aiheuta globaaleja ympäristötuhoja, kuten esim. Kiina uhkaa aiheuttaa.
Ja vielä: minusta pitäisi aina muistaa sanoa nuo varaukset — useimmat täyspäiset ihmisethän kuitenkin ovat samaa mieltä — jo pelkästään sen haaksirikon takia, jonka tuo yksinkertaisempi, “chicagolainen” versio koki viime vuosituhannella, mistä Kleinkin tarinoi.
Tiedemiehelle: Vapaakaupalla on oma paikka maailmassa ja taloudessa, mutta se miten sitä sovelletaan, ei voida kutsua vapaaksikaupaksi. Ongelmat ei ratkaista pelkällä vapaallakaupalla. Kauppa ei käy ilman pelisääntöjäkään ja normeja. Pääongelma uusliberalismitaloudessa on tulojako — tuloero. Miksi ei voitais keskittyä siihen, se on mikä aiheutta tehottomuutta, köyhyyttä. Tulojaon epäoikeudenmukaisuus ei ratkaista kaupalla tal vapaallakaupalla, lisäämällä vapaakauppa (se syventää ongelmaa). Miksi turhaan tehdä “vapaatakauppaa” jos suuremmat hyödyt menevät rikkaille ja risät köyhille.
Vapaakaupan perusasetus on että sen toimivuuden ja tehokkuuden kannalta, kaikki osapuolet pitäisi olla suunnilleen samassa lähtöasetelmissä. Se ei toteudu mitenkään nykyisessä makrotalousmallissa.
Jos maailman globaaliekosysteemi on rajallinen, kantokyky, uusiutumiskyky ovat rajallisia, miten voi olettaa että jatkuva kasvu on oikea paradigma? Maailman ekologinen jalanjälki on tällä hetkellä 23% (ainakin) yli optiimiä (jos ylipäänsä tiedetään mitä se on) globaalista kantokyvystä.
Kerro minulle miten tämä yhtälö ratkaistaan kasvamalla, jos kasvu perustuu kulutukseen, kulutus kasvaa exponentiaalisesti, ja ekotehokkuus ei saa sitä edes hidastumaan? Miten tämä hoidetaan kasvamalla, vapaakaupalla?
Tomi:“Koko ihmiskunnan kannalta vapaakauppa voi olla hyvä asia, jos ei se aiheuta globaaleja ympäristötuhoja, kuten esim. Kiina uhkaa aiheuttaa.”
Aina voidaan jossitella. Realiteetti on että se on aiheuttanut ja aiheuttaa suuria ympäristötuhoja. Kaikki ympäristötuhot; biodiversiteetin katoaminen, kasvihuonekaasut-ilmastomuutos, vedenpuute, eroosio, nälkä jne ovat saanneet alkua kolonialismista ja jatkuneet nykyaikaan teollisuusmaiden globaalitalouspolitiikan aiheuttamia enimmäkseen. Esimerkkiä kaikista niistä kirjoista mitä tässä blogissa on mainittu.
Kiina, joka tapauksessa, tulee lisäämään oma osuutensa naihin jo meneillä olevia tuhoja. Jos me kasvataan ympäristön kustannuksella, onhan nillä samat oikeudet.
Siksi en vieläkään voi uskoa talouskasvuun.
Tämä alkaa olla aika typerää inttämistä. Ceteris paribus ilman vapaata kauppaa käytetään suunnilleen sama määrä luonnonvaroja ja tuotetaan suunnilleen sama määrä saasteita kuin ilmankin, mutta ollaan köyhempiä. Vapaakauppa ei ratkaise ongelmia, mutta sen estäminen aiheuttaa lisää ongelmia, niiden ongelmien päälle, joita jo on.
Tehokkuus tarkoittaa juuri sitä, että samoilla resursseilla saadaan enemmän aikaan. Ekstensiivinen kasvu on ihan eri asia.
Vasuri-idealisteilla on sama ongelma kuin oikeistolaisillakin. Päätetään, mitkä ovat hyviä ja pahoja asioita ja näitä sitten kannatetaan ja vastustetaan täysin riippumatta siitä, mitä lopputulokset ovat. On täysin sattumaa, että oikeistolaiset piirit kannattavat vapaakauppaa; he kannattavat sitä koska se sopii heidän ideologiaansa, mutta jos ei sopisi, he eivät sitä kannattaisi — eivätkä kannata, kun joku sopiva tilanne tulee. Vasemmistolaisilla on taas käänteinen juttu; he vastustavat vapaakauppaa ja talouskasvua sinänsä ja keksivät uusia syitä niiden vastustamiseen aina kun se sopii, kunhan oikeistolaiset kannattavat sitä.
Poliittisen ideologian sijaan olisi parempi kannattaa pehmeitä ja ihmisläheisiä arvoja, kuten taloudellista tehokkuutta.
Enpä ole vieläkään jaksanut hankkia tätä Kleinin kirjaa käsiini, mutta tämän arvostelun perusteella vaikuttaa aika kauhealta. Jäi sellainen käsitys, että Klein vihaisi yksilönvapautta erittäin paljon, ja pyrkii hyökkäämään sitä vastaan keinolla millä hyvänsä: valehtelemalla ja vääristelemällä yksilönvapauden kannattajien argumentteja ja demonisoimalla heidät kaiken pahan kannattajiksi. Jos uusnatsi-termi ei olisi jo käytössä toisenlaisessa yhteydessä, se sopisi Kleinille oikein hyvin. En ymmärrä, miten tällaista henkilöä voidaan pitää minkäänlaisena intellektuellina.
Erityisesti suututtaa Friedmanin mollaaminen. Mitä olen lueskellut hänen juttujaan ja katsonut häntä videolta, olen saanut kuvan hänestä oikein inhimillisenä ja sympaattisena henkiönä. Sellaisena, joka on koko elämänsä puolustanut pientä ihmistä korruptoituneiden ja nepotististen poliitikoiden ja byrokraattien yhä syvemmälle tunkeutuvalta alistamiselta. Hänhän muun muassa ehdotti kaikenlaisia “uusliberalistisia kauheuksia”, kuten negatiivista tuloveroa, joka takaisi yksilön riippumattomuuden rahaa jakavasta viranomaisesta, sekä vaikutti luultavasti eniten siihen, että Yhdysvallat luopui asevelvollisuudesta.
Juanito, Saikku ja Tomi: Teidän vapaakaupan kritisointinne on ihan älytöntä. Otatte esimerkin jostakin törkeästä protektionismista tai muusta kaupan esteestä ja väitätte sen olevan vapaata kauppaa. Vapaata kauppaa on nimen omaan kaikenlaisten tukien ja tullien poisto. Vapaata kauppaa on myös se, että ympäristön tuhoamista ei sosialisoida valtioiden hoidettavaksi. (Mitä siis tehdään tällä hetkellä.) Ympäristötuhoista vastaa vapaassa kaupassa niiden aiheuttaja ja tätä vastuuta perättäisiin oikeusistuimissa. (Nythän valtiot ovat laillistaneet suurimman osan saastuttamisesta eikä ympäristötuhoista kärsijät voi hakea korvauksia.)
“Kolonalialismi ja teollisuusmaiden globaalitalouspolitiikka” ei ole vapaata kauppaa.
Juanito: Vapaan kaupan perusajatus ei nimen omaan ole, että kaikki olisivat samalla kehitysasteella vaan se, että kaikki ovat erilaisessa tilanteessa. Näistä erilaisista lähtökohdista jokainen voi sitten tehdä itselleen edullisia vaihtokauppoja ilman, että valtiot yms. tulevat väliin sohimaan. Tämän seurauksena köyhätkin maat pystyvät kehittymään. Jos taas edes jotain näistä molempia hyödyttävistä vaihtokaupoista kielletään niin hyvinvointi kärsii.
Kyllä, “Tiedemies” ja Artturi Björk, esittääkseen vapaakauppakritiikkiä täytyy olla älytön vasemmistolainen … vai oliko se oikeistolainen, kuka näitä olkiukkojen asemia jaksaa aina muistaa?
Kummallista on, että niinkään yksinkertaiset tosiasiat kuin yllä esitin eivät uppoa tajuntaan, kun on vain etukäteen päättänyt, mitä mieltä sattuu olemaan. Mikä ihme sitten on, että joidenkin IMF:n, World Bankin tai jopa Suomen kehitystuen kurssin kääntäminen täyspäiselle suunnalle on ollut niin vaikeata ja kestänyt niin kauan?
Ehkä kyseessä on se mielihyvä, joka syntyy, kun maailma näyttää ymmärrettävältä eli yksinkertaiselta. Kun esim. kuvittelee, että tehokkuus on eksakti käsite (no, sitähän se onkin, kunhan Jumala ilmoittaa ulkoisvaikutusten kustannukset sun muut tuntemattomat muuttujat). Tai kun kuvittelee, että koko maailman voisi internalisoida ja sitten vain lähetellä ympäristötuholaskuja ympäriinsä.
Noita odotellessa kehotan laajentamaan sivistystä asian tiimoilta vaikka sieltä mainitsemiltani World Bankin sivuilta.
Kiitokset Tiedemiehelle selkeästä esityksestä. Samaa ei voi sanoa muista.
Vapaa kauppa tuomitaan sen perusteella, että se kytketään moneen muuhun pahaan, kuten ympäristötuhoihin ja köyhyyteen. Sehän on helppoa kun sen tekee näin, mutta suvaitsisiko kukaan silti hieman valaista mekanismia, joka kytkee nämä yhteen?
Juanito pitää Etelä-Amerikan maiden tilannetta todisteena siitä, ettei vapaakauppa voi toimia heikomman osapuolen kannalta. On niin monta yksittäistä syytä sille, mikseivät nämä maat ole menestyneet, että kuvaan ei tarvita vapaakauppaa.
Miksei voisi yhtä hyvin voisi vilkaista toiselle suunnalle, Kaakkois-Aasiaan ja Tyynen valtameren saaristoketjuun?Nämä olivat vielä ‑70 luvulla kehittymättömiä alueita, joissa köyhän maaseudulla asuvan väestön kasvu alkoi räjähttää käsiin. Pahenevaa nälänhätää, hökkelikyliä, ym. ym. Sitten tapahtui jotain. Häikäilemättömät, omanvoitonpyyteiset globaalit suuryritykset haistoivat halvan työvoiman, ja perustivat paikalle tehtaita, joissa työolot olivat — ihan varmasti — karmeat. Ilmeisesti ei kuitenkaan niin huonot, etteikö työpaikat olisi menneet hyvin kaupan. Niin surkeat kuin palkat olivatkin, ne olivat köyhälle väestönosalle silti merkittävästi paremmat kuin kaatopaikkojen tonkimisesta saatu elanto. Yksittäisten työntekijöiden hyvinvoinnin paraneminen alkoi näkyä yhteiskunnassa. Hyvinvoinnin kasvun ohella parani myös infrastruktuurim ja palkkavaatimukset nousivat. Palkka nousi, hyvinvointi kasvoi, infra parani,palkkavaatimukset nousivat. Palkat nousivat, hyvinvointi kasvoi, infra parani. Palkat nousivat, infra parani, palkkavaatimukset nousivat. jne. jne.
Nykyisin nuo maat ovat, no, eivät rikkaita, mutta huomattavasti rikkaampia kuin kaksikymmentä vuotta takaperin. Parhaiten menestynyt on Etelä-Korea, jossa palkkataso on korkeampi kuin monessa Itä-Euroopan maassa. Kehitysapua nämä maat ovat saaneet hyvin vähän. Kaikki on pelkkien kasvottomien pääomien ja globaalien suuryritysten itsekkään voitontavoittelun tahaton sivutuote. Ja tietenkin vapaakaupan.
Varsinainen lyömäase on Juanitolla: se että Brasilia ym. eivät ole rikkaita, on hänen mielestään todistus siitä,
En ole missään kohtaa väittänyt, että maailma on yksinkertainen. En edes väittänyt, että tämä kauppapolitiikka-asia on yksinkertainen. Sensijaan olen väittänyt, että ilman kaupankäyntiä on huomattavasti vaikeampi vaurastua. Se, että pääomamarkkinat toimivat, mahdollistaa — mutta ei tietenkään takaa — sen, että ne, joilta pääoma puuttuu, voivat vaurastua, jos se on pelkästä pääomasta kiinni. Ja se takaa sen, että ne, joilla on pääomaa, voivat pyrkiä parempaan tuottoon laajemmassa mittakaavassa.
Sensijaan vapaa kaupankäynti ei takaa ihmisoikeuksia, se ei takaa sosiaaliturvaa, ei koulutusta tai ympäristöstä huolehtimista. Mutta niitä ei myöskään takaa kaupan puute, vaan päinvastoin, se haittaa niiden kehitystä.
Tiedemiehelle ja Jannelle ym. vapaan kaupan puolesta puhujlle, ensinnäkin olisi mukava tietää missäpäin maailmaa harjoitetaan tällä hetkellä todellista vapaata kauppaa. Mainintani USA:n kauppapolitiikan protektionismista oli tarkoitus osoittaa kaksinaismoralismia, jota teollisuusmaat vapaan kaupan puolesta puhuessaan harjoittavat. Esim. EU ja USA suostuvat käymäään “vapaata kauppaa” ainoastaan niillä sektoreilla, joilla niillä on suhteellinen etu verrattuna esim. kehitysmaihin.
Vapaa kauppa voi olla teoreettisena ajatuksena ihan mielenkiintoinen, mutta käytännössä se ei kyllä toimi! Ja Jannelle vielä sen verran, että Etelä-Korean talous ei todellakaan noussut vapaan kaupan ja neoliberalismin oppien avulla, vaan nimenomaan niitä välttäen, valtion ohjauksella! Vasta kaupan vapauttaminen ja maan avaaminen “kuumalle rahalle” meinasi kumota sen talouskasvun, mitä siihen mennessä oltiin saatu aikaan.
Kyllä periaatteessa komunismikin oli hyvä asia, mutta käytännössä realiteetti oli erilainen, ei toiminut. Ei voida elää pelkästään teoria tasolla, eikä voida erottaa politiikka taloudesta, eikä vapaakauppa sen negatiivista seurauksista. Olen sanonnut että kaupalla on paikansa, mutta on myös pelisäännöillä ja eettisuudella. Mitään ongelmia ei ratkaista ainoastaan osatekijoilla, vaan kokonaisuudella. Mutta ”growmania” kannattajat näette vaan hyödyt ja halveksitte haitat.
Aikaisemmin esitin kysymyksiä jotka ketään vapaakaupan kannattajista ei ole voinnut vastata. Minun huoleni on epätasainen rikkauden jako, ja jatkuvan kasvun tuova tulevaisuus, sietämättömän kestämätöntä. Sitä ei poisteta pelkästään vapaakaupalla, kulutuksella, tehokkuudella. Herätys!
John Nash esitti hyvin tarkoin että vapaankaupan oikeudenmukaisuudelle tarvitaan että kaikki lähtevät samalta lähtötasolta. Kannattaisi perehtyä.
Tässä ei ole kysymys vasemmistosta tai oikeistosta, molemmilla on taloudellisen kasvun päämäärä, eli liberaalitalous tai kontroloitutalous. Kumpikaan ei käy.
Kukaan ei ole mollannut Friedmania, vaan joitakin hänen talousteorioita, mutta kylläkin olen kritisoinnut Chicagon talousoppia, missä Friedman on vain yksitekijä.
Kun ”vapaakaupan” sopimuksia solmitaan Latinalaisessaamerikassa, se tehdään vain osa-alueista jotka rikkaat määräävät, ja heidän ehdoilla. Poliittinen ja taloudellinen paine on valtava ja sitä on pakko hyväksiä, muuten kauppa lopetetaan kokonaan (tai niin uhataan).
Vapaakauppa sopimus on täynä ehtoja ja normeja, muttta oikean kaupan aisoista paljon vähemmän. Eli, onko tuo se teidän vapaakauppa? Periaatteessa se voisi toimia, mutta käytäntö on tarkein ja se ei toimi, ei ole oikeudenmukainen, eikä demokraatista. Eli mistä vapaakaupasta te puhutte???? Pelkästään teoria tason kaupaa?
Jo mainittiin että E.Korea ja Taiwan rikastuivat nimenomaan taloussäännöstelulla, missä sitten teidän vapaakaupan onnistuneita esimerkkejä?
On jotenkin surullista lukea, miten vinoon argumentit kieroutuvat, kun omaa poliittista ideologiaa pitää perustella toinen toistaan hatarammin argumentein. Kukaan ei missään kirjoituksessa esimerkiksi esitä mitään perusteluita sille, miksi vapaakauppa ei “käytännössä” toimi, vaan esittää ainoastaan esimerkkejä toisensa jälkeen tilanteista, joissa ei käydä vapaata kauppaa. Ei kai se käytännössä voi toimia, jos sitä ei käytännössä harjoiteta!
Vapaakaupasta on runsaasti oikeita esimerkkejä, mutta ne eivät kiinnosta, koska ne ovat tylsiä. EU:n sisällä on käyty vapaakauppaa jo monta kymmentä vuotta. Vielä parempi esimerkki on vapaa kauppa USA:n sisällä, jota on jatkunut jo pari sataa vuotta, muutamia tuoteryhmiä lukuunottamatta. Nämä ovat tylsiä ja epämielenkiintoisia esimerkkejä, koska niihin ei liity (kovin) korruptoituneita valtioita, kähmintää, vallankaappauksia ja muita täysin kaupasta riippumattomia asioita.
Näillä alueilla teoria toimii erittäin hyvin, kaikista EU:n vastustajien höpötyksistä huolimatta Suomen talous on kasvanut ja työttömyys vähentynyt rajusti EU-jäsenyyden aikana. Viiden pennin populistit väittävät tietysti, että vielä paremmin olisi mennyt ilman, mutta parhaan ja luotettavimman käytössäolevan tiedon valossa EU (ja muukin) vapaakauppa on eräs merkittävimmistä seikoista, joka on mahdollistanut Suomen ennennäkemättömän vaurastumisen.
Vapaakauppa ei tee ketään onnelliseksi automaattisesti, ja sitä ei ole kukaan väittänyt. Vapaakauppa vähentää eriarvoisuutta maiden välillä, mutta niissä maissa, joissa se aiheuttaa rakennemuutoksia — kun suojeltu teollisuudenhaara tms ei enää pärjää kansainvälisessä kilpailussa — se aiheuttaa maan sisällä tulonjaon epätasaistumista. Tämä on valitettavaa, mutta kuten Osmo tässä ja muualla kirjoitti, sen korjaaminen pitää tehdä maan sisällä tulonjakoa muuttamalla, ei maiden välillä keinotekoisia raja-aitoja pystyttämällä. Suomi on pärjännyt juuri tällä tavalla.
Maiden sisällä tapahtuva sääntely on oikeastaan kokonaan erillään tästä asiasta. Etelä-Koreassa nimenomaan ei estetty pääoman tuloa maahan, ei estetty kaupankäyntiä ulkomaiden kanssa jne, vaan niissä panostettiin koulutukseen, omistusoikeuksien suojelemiseen ja — täytyy myöntää, vaikka niihin nuivasti suhtaudunkin — erilaisiin yritys- ja investointitukiin.
Olen täysin samaa mieltä siitä, että talouskasvu on päämääränä aivan väärä. Oikeita päämääriä ovat tuottavuus ja tehokkuus. Eli se, ettei jouduta tekemään niin paljoa työtä ja että ei heitetä resursseja hukkaan. Tähän ei päästä pelkällä “uusliberalismilla”, mutta globaalin resurssienjaon tehokkuus on erittäin merkittävä osa tätä pakettia. Kaupan esteet aiheuttavat sitä, että resursseja käyteään tehottomasti. Esimerkiksi maataloutta harjoitetaan liikaa Suomessa (ja EU:ssa), usein paikallisella tuotannolla tuotetaan enemmän saasteita kuin rahtaamalla optimaalisen matkan päästä. Jos esimerkiksi päästöille on yhteiset (tehokkaat) säädökset, polttoaineiden hinta muodostuu sellaiseksi, että tämä toteutuu. Protektionismi “kansallisen edun” varjolla sensijaan johtaa juuri päinvastaiseen tilanteeseen.
Rikkailla mailla on tässä paljon parannettavaa.
Tiedemies: “On jotenkin surullista lukea, miten vinoon argumentit kieroutuvat, kun omaa poliittista ideologiaa pitää perustella toinen toistaan hatarammin argumentein.”
Tervettuloa klubiin! Uudestaan, vapaakauppa on se mitä käydään todellisuudessa kun alekirjoitetaan vapaakaupan sopimusta, sillä nimellä sitä kutsutaan, ei se ole sitä mitä päässäsi pyörii, tai sitä mitä sen pitäisi olla.
Miten voit verrata EU: sisäistä kauppa, riikkaat vs köyhät kauppaa? EU on maailman talouskeskus (tai ainakin yksi tärkeemmistä), johon kaikki EU:n maat kuuluvat ja kaikilla on lähes samat lähtökohdat. Vapaakauppaa EU:n sisällä alettiin kun kaikki oli jo tarpeeks rikkaita, muutama vuotta sitten(ei niin monta vuosikymmeniä sitten), ja ei voi sanoa että tulokset ovat mitenkään hurmaavia. Köyhyys on lisääntynyt kuten eriarvoisuus EU:ssa, samoin kuin työttömyys ja terveydenhuollon kulut. Rikkaista on toki tullut rikkaampia. Suomi ei ole ainoa maa EU:ssa
Yksi ongelma kaupan käynissä on se että puhutaan periferia taloudesta (Latinalaisamerikka, Afrikka) vastaan keskustaloutta (EU, USA). Suomi rikastui kuten muut EU: maat kaymäälä hyvin säännösteltua kauppaa vuosikausia, tiukasti normeerattua, oman maan eduksi, eli tiukkaa protektionismia. Periferiatalousalueet ei voi kilpailla ilman sääntöjä talouskeskuksia vastaan, esimerkkejä on tuhansia.
Kiinasta on tulossa vahava talouskeskus, ja se saattaa vetää muita maita kasvuun samoin kuin tapahtui EU:ssa. Tai ehkä ei. Mutta vastaavaa ei ole Afrikassa tai Latinalaisessaamerikassa.
Tulonjaon epätasaistumista pitää korjata kansainvälisesti koska se on kansainvälinen ongelma, suurin osa maita kokee sen ja se koskee kaikkia ihmisia joka maassa. Korruptoituneet maat ovat lähes poikeukksetta periferian talousaluen maita, entisia siirtomaita tai kolonialismiin piiriin kuuluvia. Ei voi väittää että niiden kesken ei olisi yhteyksiä.
Teollisuusmailla on suuri ekologinen, sosiaalinen velka periferia-alueisiin, ja suurin osa diktatooreista ja korruptiosta löyytyy intresseja ja manipulointia jotka teollisuusmaat ovat aiheuttaneet. Ei se voi olla ainoastaan maan sisäinen asia, varsinkin kun maan asukkat ei sitä halua eikä toivo eikä nauti. Jos et usko, muuta P. Koreaan tai mugaben Zimbabween.
Etelä korea vaurastui koska oma hallitus suojasi kynsin ja hampain omaa teollisuutta, Samsung, Daewood jne, tiukasti säännöllistettua kauppaa (kauppa on hyvä asia, kukaan sitä ei kiellä, mutta kun se on oman edun hyväksi). Sen saamat edut investoi oikein, koulutukseen jne.
Oikeita päämääriä EIVÄT ole tuottavuus ja tehokkuus. Ne ovat pelkästään keinoja millä saavutetaan päämääriä, samoin kuin talouskasvu, tai nk “degrow”. Ei ne voi olla päämääriä koska niitä sovelletaan johonkin, jotenkin, päämäärän mukaisesti tai sen saavuttamiseksi.
Kauppa on hyvä asia AINOASTAAN jos se on KAIKKIEN eduksi, maat ja sen asukkaat.
Kun uskonnosta puhutaan, niin on se vaikea nähdä muuta kuin omat uskomuset.
Uusliberalistinen ideologia on kapitalismin fundamentalismia, kuten muslimien militanttisimmat muodot. Milton Friedman ei ole tiedemies , vaan poliitikko, joka ei esitä eikä hyväksy ideoittensa empiiristä testiä. Hänellä ei ole mitään esimerkkiä toimi vasta kapitalismista, jossa julkisen talouden alasajo hyödyttäisi koko yhteiskuntaa. Naomi Klein on nerokas näkijä, joka uskaltaa panna faktat järjestykseen. Suomessakin toteutettiin tuhon kapitalismia laman muodossa. Relander totesi uutislähetyksessä 90 ‑luvun alussa, että tähän maahan tarvitaan lama. Konservatiivien kokouksessa Finlandiatalossa oli samoihin aikoihin Thatcher neuvomassa nöyrää Salolaista. Tanskassa oli toteutettu sama systeemi, mutta fiksummin. On kyse siitä, että oikeisto katsoi Suomen taipuvan EU:hun liittymiseen paremmin, jos buumi katkaistaan ja säätely lopetetaan kerta heitolla. Pankeille lahjoitettiin miljardit veronmaksajien rahoja, koska fundamentalistit eivät kestäneet sitä pilkkaa, että oikeistohallitus saisi aikaan “hallitulla rakennemuutoksella” sen mitä vasemmistahallitukset eivät saaneet vuosikuymmeniin aikaan eli pankkien sosialisoinnin. Soin invaara ei kestä totuutta vallan karmeasta korruptoituneisuudesta, koska itse on osa tätä järjestelmää.
hmmm… esität Heljä aika poleemisia väitteitä, mutta et oikein mitään näiden väitteiden tueksi.
Nuori ruotsalainen intellektuelli Johan Norberg kumosi Kleinin pääväitteet ja paljon muuta.
http://www.cato.org/pub_display.php?pub_id=9384
Klein vastasi siihen, mistä Norberg osoitti Kleinin luopuneen osasta väitteitään (mm. myönsi, ettei liberaali Milton Friedman ollut uuskonservatiivi) ja peitelleen muita virheitään lisävääristelyillä.
http://www.cato.org/pub_display.php?pub_id=9626
Tapio Laakso assosioi IMF:n “kovan markan politiikan” uusliberalismiin ja kai Friedmaniinkin. Uusliberalismilla eri ihmiset tarkoittavat aivan eri asioita, mutta Friedman kannatti kelluvaa valuuttaa. Hänen nuoret ruotsalaisfaninsa olivatkin keskeisessä roolissa aktivisteina, kun euro kaadettiin kansanäänestyksessä jokunen vuosi sitten ja kruunu jäi. Friedmanin mielestä joustavampi talous on inhimillisempää kuin se, että valuutan sijaan työllisyys joustaa — ilmeisesti hän ei usko Ruotsin ay-liikkeen oppivan noin vaan äärettömän joustavaksi vaan luopuvan mieluummin työllisyydestä kuin palkkatasosta.
Muutenkin maailmanpankki ja IMF ovat Keynesin perustamia sääntelyelimiä.
George Bush on monilla mittareilla USA:n sosialistisin presidentti, mm. korottanut julkisia menoja eniten, vaikkei sotilasmenoja laskettaisi. Bill Clinton ja Ronald Reagan olivat paljon liberaalimpia, vaikka heilläkin oli huonot puolensa — enkä viittaa naisasioihin tai muihin yksityisasioihin.
Erittäin hyvää ja lähdetietoista kritiikkiä! Kirjassa esitetään käytännössä kaikki samat asiat ja teoriat, kuin William Blumin Roistovaltiossa, joskin erotuksena on Blumin vielä raflaavampi tyyli proosaan. Kleinia vaivaa se auttamaton vika, että hän ei pysty katsomaan kolikon toista puolta, josta hän syyttää kapitalista uusliberaalikoneistoa — eli onok hän vihollistaan parempi. Kirja alkaa erittäin ahdistvilla ja tarkaan kuvatuilla sähköshokki- ja kidutuskuvauksilla, jotka vaikuttavat enemmänkin elokuvakäsikirjoitukselta tai Da Vincikoodimaiselta action-pläjäykseltä, kuin vakavasti otettavalta tutkimukselta talouden nykytilaan. Kirjasta paistaa läpi viha ja irrationaalisuus, joskin Kleinia myötäilevänä ja ajatusmaailmaa jakavana voin olla useasta asiasta samaa mieltä, mutta kuten ylhäällä lukee: “Silti kirja tuntui roskalta. Sitten ymmärsin, ettei sitä pidä lukea talouspoliittisena puheenvuorona.”
Tässä on suomeksi ydinkohtia Norbergin kritiikistä kirjalle. Kaikki Kleinin pääväitteet ovat valheellisia.
http://www.vapaasana.net/artikkelit/2008/09/naomi-klein-tuhokapitalismin-nousu
Bush oli kyllä mätä, mutta niin on Kleinkin. USA:n syyttäminen epädemokraattisen ja ihmisoikeusvihamielisen DDR:n synnystä on kirjan mitättömimpiä valheita.
Kleinin tyyli on myös hyvin vihjaileva: hän esittää totuudenvastaiset asiat usein juristin tapaan niin, että johtaa lukijan tahallaan harhaan mutta ei aivan suoraan tullut sanoneeksi jotain. Esimerkkinä vaikkapa tuo Milton Friedmanin syyttäminen Irakin sodasta, jota Friedman vastusti, tai Pinochetin diktatuurista, jota Friedman vastusti kuten kaikkia diktatuureja aina, vaikka kertoikin silti Kiinan, Chilen ym. johtajille, miten nämä voisivat tehdä maastaan paremman paikan kansalaisilleen. Ainoalla Chilen-matkallaan Friedman luennoi siitä, miten taloudellinen vapauttaminen ennemmin tai myöhemmin johtaa myös kansalaisten muun vapauden lisääntymiseen — kuten Chilessä kävikin. Vauraat ja valintoja elämässään itse tekemään tottuneet ihmiset eivät loputtoman pitkään siedä määräilyä, vaan väki vähitellen oppii irti autoritaarisesta kulttuurista, ja jossain vaiheessa pato murtuu vähitellen tai rytisten.
Erittäin hyvä kirja, joka pitäisi pistää jokainen suomalainen lukemaan. Uudenlaista näkemystä tähän maailmaan. Vastaavaa toimintaa Suomessakin käynnissä kokoajan. Täällä asioita ei voi viedä läpi sotilasjuntalla, vaan hiljalleen hivutellen ja samalla shokki-kriisiä odotellen.
Maailman lama on ollut hyvä shokki-kriisi nostella verojen keruuta uusilla prosenteilla. Tottakai laina pitää maksaa pois, jos ei muulla niin veroja korottamalla. Kun vain ei olisi menty ihan kaikkea julkisen puolen pyörittämää toimintaa myymään kapitalisteille. Ei nyt oltaisi tässä. Julkiset palvelut huononevat laadultaan sitä mukaan kuin niiden voittoa tuottavat osat annetaan tuhokapitalistien käsiin. Tällöin voitot siirtyvät kapitalisteille ja saman palvelun tappiolliset osat jäävät veronmaksajien maksettaviksi. Lopulta tuhokapitalistit syyttävät julkistapuolta kalliiksi ja tappiolliseksi, koska itse ovat anastaneet sen tuottavan osan toiminnasta, jonka voitoilla ennen rahoitettiin tappiollista puolta.
On vapaassa markkinataloidessa hyvätkin puolet, mutta kaikkia valtion toimia ei pidä ulkoistaa ahneille kapitalisteille…
nikki:Tiedemies kirjoitti:
Kannattaisikohan lopultakin ymmärtää perimmäinen totuus ? Friedmanilainen “Free Market” on pelkkä utopia. Sitä ei edes ole mahdollista käytännössä toteuttaa. Voidaan esim. poistaa hallinnon “vääristävä” vaikutus markkinoihin, mutta samanlainen “vääristävä” vaikutus markkinoihin on myös yritysten omistajilla — sitä vääristävää vaikutusta “taloustieteilijät” vain eivät halua huomata.
Teorisointi on niin helppoa kun poissulkee realiteetit.
Naomi Klein:in kirjaa lukiessani eniten arvelutti juurikin se, että mikäli kirjan väittämät ovat tosia, niin Friedmanin oppeihin oikeasti uskovien pitäisi olla todellisuudesta vieraantuneita teoreetikkoja.
Heh M.O.T
nikki:Tiedemies kirjoitti:
“Kukaan ei missään kirjoituksessa esimerkiksi esitä mitään perusteluita sille, miksi vapaakauppa ei “käytännössä” toimi, vaan esittää ainoastaan esimerkkejä toisensa jälkeen tilanteista, joissa ei käydä vapaata kauppaa. [b]Ei kai se käytännössä voi toimia, jos sitä ei käytännössä harjoiteta![/b]”
Kannattaisikohan lopultakin ymmärtää perimmäinen totuus ? Friedmanilainen “Free Market” on pelkkä utopia. Sitä ei edes ole mahdollista käytännössä toteuttaa. Voidaan esim. poistaa hallinnon “vääristävä” vaikutus markkinoihin, mutta samanlainen “vääristävä” vaikutus markkinoihin on myös yritysten omistajilla — sitä vääristävää vaikutusta “taloustieteilijät” vain eivät halua huomata.
Teorisointi on niin helppoa kun poissulkee realiteetit.
Naomi Klein:in kirjaa lukiessani eniten arvelutti juurikin se, että mikäli kirjan väittämät ovat tosia, niin Friedmanin oppeihin oikeasti uskovien pitäisi olla todellisuudesta vieraantuneita teoreetikkoja.
Heh M.O.T