Terho Pursiainen lainasi minulle vuosia sitten Michael Youngin kirjan Meritokratian nousu vuodelta 1958. Vaikka kirja on kirjana hiono — se on yritetty kirjoittaa kaunokirjalliseen mutoon, jota kirjoittaja ei hallitse — se mullisti suuresti maailmankuvaani. Kirjassa esitettiin hyvin yksinkertainen ja vastaansanomaton hypoteesi.
Ajatellaan, että yhteiskunta jakautuu yläluokkaan ja alaluokkaan. Lähdetään liikkeelle luokkayhteiskunnasta, jossa jokainen elää siinä yhteiskuntaluokassa, johon on syntynyt, eikä säätykiertoa ylä.- ja alaluokan välillä juuri ole. Lahjakkuus näiden yhteiskuntaluokkien välillä jakautuu niin, että ylälöuokassa on jonkin verran enemmän lahjakkaita kuin alaluokassa, mutta molemmissa luokissa on sekä fiksuja että vähemmän fiksuja.
Sitten tapahtuu sosiaalinen vallankumous, ja luokkasiteet murtuvat. Syntyperä ei enää määrääkään kohtaloa, vaan mahdollisuuksien tasa-arvon nimissä jokainen pääsee etenemään niin korkealle kuin omat eväät riittävät. Savupirtin pojasta voi tulla presidentti. Hienoa?
Tämä kuulostaa ensin tasa-arvoiselta, mutta katsotaan mitä tapahtuu. Yläluokka poimii lahjakkuudet alaluokasta ja sysää omat mustat lampaansa alaluokkaan. Lopputuloksena on, että yläluokka muodostuu kaikilla tavoilla onnekkaista ihmisistä ja alaluokkaan seuloutuvat onnettomimmat. Samalla käy niin, että alaluokka menettää kyvykkäät poliittiset johtajansa. Luokkajako muuttuu vain entistä julmemmaksi.
Youngin teoria perustuu virheellisen yksinkertaiseen käsitykseen lahjakkuuden geneettisestä periytymisestä, mutta teoria ei kaadu siihen. Geneettisen valikoitumisen kautta prosessi veisi kymmeniä sukupolvia, mutta vaihdetaan geneettisen periytymisen tilalle sosiaalinen ja huomamme, että teoria toimii yhä. Eikä tarvitse olla kyse vain lahjakkuudesta. menestykseen vaikuttavat myös terveys, päihdeaddiktiot, kauneus ja niin edelleen. Asia muuttuu vain synkemmäksi.
Raivostuttavinta Youngin teoriassa on se, että en löydä siitä virhettä. Eihän meistä kukaan voi sanoa, että mahdollisuuksien tasa-arvo olisi huono tavoite, ettei duunarin lapsesta saisi tulla herraa. Tuon kirjan lukemisen jälkeen aloin katsella maailmaa aivan toisin silmin, ja löysin todisteita Youngin kuvaaman prosessin etenemisestä vähän kaikkialta.
Eikös tuo teoria säätykierrosta pääasiassa alaspäin ole nyt uusinta uutta? Nimittäin siinä muodossa, että yläluokka saa alaluokkaa enemmän jälkeläisiä ja vähitellen alaluokkakin muodostuu ihmisistä, joiden iso- ja esivanhemmat kuuluivat yläluokkaan.
Tiedemiehen blogissaan esittelemä teoria esittää että näin pääsi käymään Englannissa 1600- ja 1700-luvuilla ja teollistuminen johtui siitä, että yläluokan jälkeläisten muodostamassa ala- ja keskiluokassa pääsivät vallalle yläluokan hyveet, kuten ahkeruus ja säästäväisyys. Uskokoon ken haluaa: siis että nuo olivat yläluokan arvoja ja että yläluokan jälkeläiset muodostivat alaluokan ensimmäisen kerran Englannissa 1700-luvulla.
Mutta joka tapauksessa sama alaspäin vievä säätykierto ja malthusilainen paine tuo myös alaluokalle niitä kyvykkäitä johtajia, joilla on vain sattunut olemaan huono tuuri vanhempiensa tai pullon kanssa. Mitä ne Suomessa ovat olleet, talonsa juoneiden suurtalollisten poikia, hankalan luonteen takia eron saaneita knaapeja, köyhtyneitä kievarinpitäjiä, virkaheittoja lehtoreita, kansakoulunopettajia ja tohtoreita.
Tuo tiedemiehen esittelemä alaspäin menevä säätykierre edellyttää suurta syntyvyyttä ja kuolleisuutta, ennen kuin yläluokan pennut voisivat syrjäyttää alaluokan kakarat. Mielenkiintoinen teoria, mutta tuo mekanismi on kyllä pysähtynyt syntyvyyden alennuttua.
Lahjattomampi tai muuten alempaa ponnistavampi voi toisaalta kompensoida asiaa kovalla työllä, keskittymällä olennaisimpaan ja tyytymällä vähempään.
“Kultalusikka suussa syntynyt” tai muuten helpommalla päässyt saattaa ollakseen onnellinen edellyttää, että 90 % valveillaoloajasta on mukavaa ja että ainoastaan 10 % kestää olla epämukavuusalueella.
Kovempia kokenut saattaa olla onnellinen siitä, että 10 % valveillaoloajasta on mukavaa, vaikka 90 % joutuisikin olemaan epämukavuusalueella.
-> palkintojenjakotoimikunta / toimeksiantaja / työnantaja / kaunis, älykäs ja mukava nainen ei välttämättä valitse lahjakkaampaa, mutta laiskempaa ja omaan itseensä suuntautunutta, jos on vaihtoehtona tämän kilpailtavan asian / toimeksiantajan / työnantajan / kauniin älykkään ja mukavan naisen takia itsensä enemmän likoon laittava, mutta lahjattomampi vaihtoehto.
Teollistuneissa maissa heikosti koulutetut alaluokan jäsenet aloittavat lisääntymisen aikaisemmin ja tuottavat useampia lapsia. Voisi ehkä olettaa, että mekanismi toimii nykyään toiseen suuntaan. Vaikea tosin sanoa, mitä tästä käytännössä seuraa. Historiallisestihan alaluokasta nousseet ihmiset ovat pyrkineet omaksumaan ylempiensä tavat ja näkemykset vakuuttaakseen kaikki jäsenyydestään paremmassa kastissa.
Theodore Dalrymple kuvaa esseessään “Uncouth Chic” modernia Isoa-Britanniaa, jossa erinäiset alaluokan taipumukset ovat hänen mukaansa leviämässä ylöspäin. Arvon tohtorin tarjoama diagnoosi nojaa kulttuurillisiin muutoksiin, ja niillä on epäilemättä huomattavan suuri rooli, mutta ehkäpä demografiallakin on osansa.
http://www.city-journal.org/html/8_4_oh_to_be.html
Tuon Tiedemiehen esittelemän teorian on siis tehnyt tunnetuksi Gregory Clark kirjassaan “Farewell to Alms”. Se hedelmällinen luokka ei Clarkin mukaan ole niinkään yläluokka (aateli) kuin porvaristo. Ahkeruus ja säästyväisyys ovat nimenomaan porvariston hyveitä, ei aatelin.
Kuten Soininvaara sanoo, tämä säätykierto alaspäin on pysähtynyt — teollistumisen tuoman vaurastumisen, syntyvyyden laskun ja sosiaalivaltiollistumisen myötä. Enää porvarit eivät saa enemmän lapsia kuin alaluokka vaan ehkä päinvastoin; keskiluokka subventoi alaluokkaa joka ei itse kykene elättämään lapsiaan. Tämä havaittiin jo 1800-luvulla ja johti erilaisiin eugeenisiin ohjelmiin.
“Dysgeniaa” tai muuta sellaista on oikeastaan turha pelätä tässä mallissa. Meritokratiassa toki sosiaalinen liikkuvuus on suurempaa kuin perinteisemmässä suljetummassa luokkayhteiskunnassa. Mutta sekin saavuttaa steady-state tilan melko löysin oletuksin. Tarkastellaampa: Oletetaan yksinkertaistuksen vuoksi, että on kaksi luokkaa, A ja B ja että populaation koko on vakaa n. A:ssa ja B:ssä on jokin määrä yksilöitä, samastan joukon ja sen yksilöiden lukumäärän Jokainen yksilö on joko kyvykäs tai tampio.
Oletamme, että A:ssa on vain tampioita ja B:ssä vain kyvykkäitä. Oletetaan, että B:ssä jälkeläisen todennäköisyys tulla kyvykkääksi on vaikkapa p_B ja A:ssa p_A, ja että p_B > p_A. Jos sosiaalinen liikkuvuus on täydellistä ja populaatio uusintaa itsensä jokaisessa sukupolvessa, niin seuraavassa sukupolvessa B’ = p_B*B + p_A*A yksilöä on B:ssä ja A’ = (1‑p_B)*B + (1‑p_A)*A yksilöä. Steady-state tila saavutetaan, kun A’ = A ja B’ =B. Jos p_B ja p_A eivät muutu ajan myötä, niin luokkajako on “lopulta” vakaa. (Ts. prosessi konvergoituu kohti jotain tiettyä ratkaisua)
Sama analyysi ei päde silloin, jos sosiaalinen liikkuvuus on vajaata, eli jos A ja B ovat heterogeenisempiä, mutta silloinkin saadaan steady-state ratkaisu aikaiseksi, jos sosiaalisen liikkuvuuden todennäköisyys on vakaa. Tällöin, jos vain kyvykkäät siirtyvät ylöspäin ja tampiot alaspäin ja p_A ja p_B samat kuin edellä, steady-state ratkaisu on täsmälleen sama kuin edellä, siihen vain päädytään hitaammin!!
Jos taas sosiaalisessa liikkuvuudessa on satunnaisuutta (muttei liikaa), ratkaisu jää heilumaan tuon samaisen ratkaisun ympärille.
Eräs hullunkurinen pointti sosialidemokraattisesta politiikasta: Jos kyvykäs-tampio- erotteluun vaikuttavat sekä perimä että ympäristö ja jos politiikalla onnistutaan eliminoimaan ympäristön vaikutus, riippuu lopulta sosiaalinen asema ainoastaan perimästä. Tasa-arvoa edistävä politiikka johtaa siis onnistuessaan geneettiseen ylä- ja alaluokkaan!
Eräs esimerkki uuden luokkajaon fakkiintumisesta Suomessa on yliopistolaitos. Akateemisten vanhempien lapsista tulee pääosin akateemisia, duunareiden lapsista duunareita. “Kaikille ilmainen” yliopisto maksatetaan silti myös duunarivanhemmilla.
Alkuperäinen väite kai on se, että jos tuo sosiaalisen liikkuvuuden todennäköisyys kasvaa, tasapainotila liikkuu kohden suurempaa polarisaatiota. Sitä kai Tiedemiehen pohdinta ei kumoa.
Demareille pitää antaa sen verran myöten, että todennäköisyyksiin p_A ja p_B voidaan vaikuttaa, jos periytyminen ei ole geneettistä vaan huonoihin kasvuolosuhteisiin voidaan vaikuttaa päivähoidolla ja kouluopetuksella- ja kouluruokailulla.
“Akateemisten vanhempien lapsista tulee pääosin akateemisia, duunareiden lapsista duunareita. “Kaikille ilmainen” yliopisto maksatetaan silti myös duunarivanhemmilla.”
Onhan se vähän näinkin. Toisaalta vanhemmilta ei voi kieltää sitä, että he kasvattaisivat ja ohjaisivat lapsiaan parhaaksi katsomaansa suuntaan. Sitä kai vanhemmuus on.
Toisaalta ajassa on mielestäni nähtävissä duunariuden arvostuksen kasvua. Se näkyy palkassa ja sitä kautta yleisessä arvostuksessa. Akateemiselle duunariudelle on käymässä huonommin. Pätkätyöt ja huono palkka vievät akateemisten duunareiden arvostusta alaspäin. Saatetaanpa hyvinkin nähdä aika, että akateemiset duunarit pyrkivät ohjaamaan omia lapsiaan duunareiksi.
Täytyy vielä sanoa tämä periytymisestä: Eli jos onnistuttaisiin minimoimaan kaikki ympäristön vaikutus (kasvuolosuhteet kuten päivähoito, kouluopetus, kouluruokailu, jne jne), niin tasapainotilassa ainoa selittävä tekijä olisi perimä. Tällöin sosiaalinen liikkuvuus lopulta (kymmenien sukupolvien päästä) lakkaisi, jos ei luokkarajoja ylittävää geenienvaihtoa tapahtuisi.
Virhehän näissä pohdinnoissa on oikeasti siinä, että meritokratiassa perustetaan perheitä myös luokkarajojen yli ja siinä, että myös “perinnöllisesti” fiksummat voivat ihan hyvin pudota sosiaalisesti ja toisinpäin.
Minusta alkuperäisessä ajatuksessa on looginen virhe, kun kuvitellaan ensin luokkarajojen katoavan ja sitten pohditaan kuinka kehitys kadonneiden luokkien sisällä ja niiden välillä siitä eteenpäin jatkuu. Molemmat oletuksethan eivät voi olla samaan aikaan voimassa
Täysin riippumatta siitä, jakautuuko yhteiskunta yhteen vai useampaan kerrokseen, voidaan näiden kerrosten “paksuuksia” ja suhteita toisiinsa säätää yhteiskunnallisilla valinnoilla. Yhteiskuntaluokkien katoaminen ei siis väistämättä johda jyrkempään ja pysyvämpään eriarvoisuuteen
Muutenkin yllä harrastettu teoreettinen pohdinta “tampioiden” ja “välkkyjen” populaatiodynamiikasta unohtaa ja yksinkertaistaa asioita niin paljon, että sen kosketus todellisuuteen katoaa.
Unohdetaan mm. se, että jälkeläisen todennäköisyys periä tampioisuutta tai kyvykkyyttä riippuu molempien yhtyvien gemomien ominaisuuksista (ihminenhän on suvullisesti lisääntyvä eläin). Näiden genomien kantajat taas valitsevat itselleen mieluisan vastin DNA-juosteen usein ainakin näennäisesti irrationaalisilla perusteilla.
Miehet valitsevat nuoren ja kauniin. Naiset valitsevat varakkaan ja sosiaalisessa kiipimisessä hyvin pärjänneen. Noin niin kuin hyvin hyvin karkeasti yleistäen. Geneettisesti on siis käynnissä jatkuva virta molempiin suuntiin, eikä mitään “haitarin leviämistä” tapahdu, kuten voimme myös todellisuutta tarkkailemalla havaita.
Jos sosiaalinen eriarvoisuus syvenee, on se seurausta yhteiskunnallisista päätöksistä ja siitä, että “kyvykkäimmät” ovat oikeasti vain ahneita ja itsekkäitä, eivätkä ymmärrä pienten sosiaalisten erojen olevan lopulta myös heidän oma etunsa.
Mainittakoon vielä että Youngin teesit esitti 1990-luvun alussa uudelleen tohtorismiehet Herrnstein ja Murray kirjassaan The Bell Curve. Kirjan pääteesihän oli nimenomaan, että yhteiskunta on jakautumassa “kognitiiviseen eliittiin” ja muihin.
Tuo kuulosti vähän samalta kuin se, että koska Hitler piti Wagnerin musiikista, Wagnerin musiikki on julistettava pannaan.
Jaksoin aikanaan lukea Bell’s Curven puoliväliin kunnes kyllästyin. Minusta siinä päädyttiin vähän samanlaiseen johtopäätökseen mutta aika eri mekanismin kautta. Lisäksi kun Meritokratian nousussa tätä kehitystä pidettiin turmiollisena, tässä jälkimmäisessä kirjassa hekumoitiin rivien välissä sillä, kuinka huonosti tyhmien käy ja pitää käydäkin.
Osmo taisit ymmärtää väärin nimimerkki ‘nozickin’ pointin, käsittääkseni The Bell Curve on nimenomaan libertaarityyppien suosikkikirjoja.
Kirja alkaa kuvauksella kognitiivisen eliitin muodostumisesta, mutta Charles Murray on jälkeen päin sanonut, että juuri tuo osa kirjaa oli huonoiten onnistunut analyysissaan. Jakautumisen ohella on muitakin ilmiöitä, joita he eivät ottaneet riittävästi huomioon.
Kirjan pääteesi taisi kuitenkin olla se, että ‘progressiivinen’ sosiaalipolitiikka pahentaa sosiaalisia ongelmia: Valtion ei kannata maksaa köyhälle naiselle lisääntymisestä, koska aikainen lasten saaminen heikentää hänen mahdollisuuksiaan sosiaaliseen nousuun. Toisaalta köyhän yksinhuoltajan perhe on tilastojen valossa lapselle huono perhe, tästä on fraasi ‘köyhyys periytyy’.
Murray oli muuten aika mukavan oloinen kaveri, olen nähnyt puhumassa. En yhtään epäile, etteikö vilpittömästi toivoisi hyvää köyhille ja tyhmillekin.
On tosiaan totta, että älykkyyden periytyvyyttä on paljon tutkittu mutta tilastollinen analyysi ei yleensä ota huomioon useita ympäristötekijöitä. Edes tutkimalla toisistaan erotettuja identtisiä kaksosia ei välttämättä saada perimän osuutta esille.
Mielenkiintoinen linkki aiheesta:
Yet More on the Heritability and Malleability of IQ
http://cscs.umich.edu/~crshalizi/weblog/520.html
Tarkoitukseni ei ollut tuomita tai kehua Youngia tai The Bell Curven kirjoittajia, vaan tuoda esiin se, että pohjimmiltaan argumentti on sama. Mikäli yhteiskunta järjestäytyy lahjakkuuden (tai TBC:ssa ÄO:n) mukaan ja lahjakkuus on periytyvää, muodostuu uusi periytyvä luokkayhteiskunta. Sillä ei tässä teesissä ole väliä onko periytyvyys luonteeltaan biologista vai sosiaalista, ellei olla valmiita varsin drastisiin toimenpiteisiin kaikkien sosiaalisten eroavuuksien poistamiseksi.
Tästä teesistä olen Soininvaaran kanssa samaa mieltä — siitä on vaikea löytää aukkoa.