Rakennusliikkeet näyttävät aloittaneen marmatuksen siitä, että Helsinki on asettanut kaavoituksessa tavoitteeksi, että uusien asuntojen keskikoko on vähintään 75 m². Tätä vastaan on esitetty erilaisia perusteita, joista viimeisin on, että näin rakennetaan asuntoja vain kaikista rikkaimmille, koska isot perheasunnot Helsingissä ovat kovin kalliita. Tämä väite nyt ainakin kaatuu itseään vastaan.
Jos markkinataloudessa jokin on kallista, se johtuu yleensä siitä, että kysyntä ylittää tarjonnan, että sitä jotain on liian vähän. Se, että jotain on liian vähän, on aika huono peruste sanoa, ettei sitä pidä tuottaa lisää.
Jos rakennamme lisää perheille sopivia asuntoja, kovan kysynnän takia ne menevät rikkaimmille, ellemme puutu asiaan vaikkapa HITAS-säännöstelyllä. Näistä asunnoista on siis niin suuri puute, että jotkut joutuvat muuttamaan Kirkkonummelle asti saadakseen lapsilleen makuuhuoneen. Jos rakennamme niitä vähän, ne vähät menevät kaikista rikkaimmille. Paha juttu, paitsi että kyllä ne kaikista rikkaimmat jostain asunnon saavat, ja sieltä jostain ne vievät sen jonkin köyhemmän nenän edestä.
Jos rakennamme niitä lisää, seuraavaksi ovat vuorossa toiseksi rikkaimmat. Kaikille riittää vasta jos rakennamme niitä tarpeeksi.
Tästä kaikesta en voi kuin päätellä, että perheasuntoja pitää rakentaa lisää.
Voi tietysti olla, että rakennusliike saisi yksiöstä paremman neliöhinnan kuin perheasunnosta. Puristaisikohan kenkä tästä? Kyllä se perheasunnon rakentaminenkin kannattaa, vaikka voitto jääkin pienemmäksi. Kannattaahan se Kirkkonemmullakin.
Kaupungin on ajateltava kokonaisuutta. Hyvää kokonaisuutta ei ole, että karkoitamme lapsiperheet kehyskuntiin ja majoitamme vain sinkkuja ja eläkeläisiä.
Meillä on muuten aravakannassa perheasuhntoja, jotka uhkaavat jäädä tyhjilleen. Nostetaan tulorajoja, jos pienituloisa ei riitä perheasuntoihin.
Helsinki pitäkööt tässä asiassa päänsä.
Kannattaa myös muistaa että Helsinki on Euroopan pääkaupungeista ilmesesti lähes pienasuntovaltaisin. Nykyinen asuntokanta on siis täynnä yksiöitä ja kaksioita. Pieniä asuntoja riittää tarvitsijoille vaikka uusista tehtäisin isompia- isompiin kun yleensä muutetaan pienistä. Nykyisen kannan yksiöt ja kaksiot siis vapautuvat kun niiden nykyinen asukas hankkii isomman asunnon.
Hyvä kirjoitus. Suomalaiset asuvat ahtaimmin kaikista OECD-maiden asukkaista. Jopa japanilaiset asuvat suomalaisia väljemmin, vaikka asukastiheys on monikymmenkertainen Suomeen verrattuna. Ilmeisesti poliitikoilla ei ole halua muuttaa tätä tilannetta. Asuntorakentamista pitäisi kiihdyttää hurjasti etenkin pääkaupunkiseudulla julkisen vallan toimesta.
Monet arvostavat enemmän sijaintia kuin kokoa. Meitäkin asuu kaksi niin pienessä yksiössä, ettei tällaisia varmaan nykynormeilla saisi edes rakentaa. Ja koska ihmisillä on oikeus preferoida sijaintia, olisi ainakin kantakaupunkiin oltava mahdollista rakentaa myös pieniä asuntoja. Asumisväljyyden kasvattaminen kun on ympäristönkin kannalta haitallista.
Kyllä. Se on hyväksyttävää, ja sen pitäisi olla hyväksyttävää myös asumistukinormien mukaan.
Mutta kantakaupungissa myös on jo erittäin paljon pieniä kopperoita. Niin paljon, ettei niitä tarvitse rakentaa lisää. Sitäpaitsi niitä saa rakentaa lisää, kunhan rakentaa MYÖS perheasuntoja. Tähän ohjailuun kaupungilla on mielestäni täysi oikeutus ja hyvät perusteet.
Ympäri Suomea kaupungeissa on paljon edullisempia asuntoja kuin Helsingissä, mutta yritykset haluavat sijoittua sinne, jotta voivat lähettää sähköpostia liitetiedostoineen naapurikortteliin.
Jos 75 neliön keskipinta-alavaatimuksella haluaa rakentaa taloon ekotehokkaita alle 20 neliön yksiöitä, niin niiden loppujen asuntojen on sitten oltava aika hulppean kokoisia. Ei taida oikein toimia sekään. Tästä seuraa vain se, että yksiöidenkin pinta-ala kasvaa, jolloin kasvaa myös niiden hinta ja ympäristörasitukset.
Oi, kannatan. Perheasuntoja lisää! Toistaiseksi opiskelijakäympässä asun, mutta jossain vaiheessa pitää valmistua ja muuttaa markkinahintaiseen asuntoon. Mieluusti muuttaisin hiukan koirankoppia isompaankin asuntoon ilman, että pitäisi ihan nääntyä velkataakan alle.
Jos tässä voisi piirtää kuvan, niin tekisin sen. Kyse on kysynnästä ja tarjonnasta, kuten Ode kirjoittaa, mutta hän on yhtä aikaa sekä oikeassa että väärässä.
Karkeasti: Siinä missä rakennetaan neljä 75m² asuntoa, voitaisiin rakentaa kuusi 50m² kämppää tai kymmenen 30m² luukkua. Jos rakennetaan 75m² asunnot, niistä kilpailee neljä perhettä, 30m² luukuista kilpailee kymmenen sinkkua tai sijoittajaa.
Kyse on puhtaasti siitä, kummalla on enemmän rahaa markkinatilanteessa. Jos rakennuttajat haluavat ne 30m² kämpät rakentaa, se tarkoittaa, että niistä saa isomman katteen. Karkeastiottaen tämä tarkoittaa sitä, että niistä on silloin pahempi pula.
Voi hyvin olla, että isompien rakentamisesta on muita hyötyjä, joita rakennuttaja ei pääse rahastamaan. Tällainen voi olla vaikka se, että isompiin asuntoihin muuttavat juopottelevat ja meluavat vähemmän. Mutta jos tämä on tiedossa, niin pienempien hintaankin kohdistuu laskupaine.
En tiedä tarkkaan, mitä ajattelisin tuosta 75m² vaatimuksesta. Jos se aiheuttaa ceteris paribus sen, että rakennetaan vähemmän asuntoja, niin sitten sitä pitää mielestäni vastustaa.
“Ympäri Suomea kaupungeissa on paljon edullisempia asuntoja kuin Helsingissä, mutta yritykset haluavat sijoittua sinne, jotta voivat lähettää sähköpostia liitetiedostoineen naapurikortteliin.”
Hyvä ajatus. Jos joku vielä keksisi, miten se tehdään, niin vielä parempi. Paikallislogistiikan kannalta tuollainen 50 000 asukkaan kaupunki olisi otollinen. Riittävän iso, jotta sieltä ei tarvitsisi päivittäin pouistua ja riittävän pieni, jotta kaikki olisi lähellä. Jostakin syystä, jota en täysin ymmärrä, nämä kaupungit eivät menesty lainkaan. Kun Helsingistä on siirretty joitakin virastoja maakuntiin, sopivaa väkeä ei löydy oikein millään. Alkuperäinen henkilökunta ei seuraa mukana, mikä kai on ollut tarkoituskin, sillä eiväthän nuo paikallista työllisyyttä auttaisi, jos junan tuomat miehittäisivät työpaikat.
Valtion virasto voi toimia näin, koska veronmaksajat maksavat syntyvät kustannukset, mutta yksityisen yritys ei kestä sitä, että sen toiminnat ovat vuosia lamassa, kun sopivaa työvoimaa ei löydy.
Pienten paikkakuntien ongelma on, että työpaikka pitäisi löytyä molemmille puolisoille. Korkeasti koulutetulla on yleensä korkeasti koulutettu puolisi, ja näiden työmarkkinat ovat kapeita.
Vähän tässä on tietysti noidankehän piirteitä, Kun työpaikat ovat Helsingissä, Oulussa, Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä, osaava työvoima hakeutuu näille paikkakunnille. Kun osaava työvoima on siellä, työpaikkojenkin on oltava.
Ainakin jokin valtion toiminto siirtyy pois helsingistä, hurraan helsingin puolesta (asunnot vapautuvat hyötykäyttöön) mutta suren siirrettävän laitoksen ja erityisedsti sen asikkaiden puolesta. Työntekijöiden puolesta en sure, koska kyllä he uyuden työpaikan Helsingisä löytävät.
“Jos 75 neliön keskipinta-alavaatimuksella haluaa rakentaa taloon ekotehokkaita alle 20 neliön yksiöitä, niin niiden loppujen asuntojen on sitten oltava aika hulppean kokoisia. Ei taida oikein toimia sekään. Tästä seuraa vain se, että yksiöidenkin pinta-ala kasvaa, jolloin kasvaa myös niiden hinta ja ympäristörasitukset.”
Helsinkiin ei näitä pieniä yksiöitä tarvitse rakentaa lisää, koska niitä on aika paljon. Kyse on vain siitä, miten ne saaedaan niille, jotka haluavat pienissä asunnoissa asua.
Tiedemiehen kritiikki on hyvää — kuten aina — mutta en muuta kantaani. Asuntopolitiikassa oikeaa tulosta ei saada ostovoimalla preferenssejä punniten. Kauypungin on pidettävä huolta myös sosiaalisesta tasapainosta ja verotuloista.
Malli, jossa sinkut ja opiske3lijat asuvat ydinkaupungissa ja lapsiperheet autointensiivisllä omakotialueilla, on monella tavoin huono. Tästä seuraa ulkoinen kustannus, joka ei näy asuntojen hinnoissa. Tämä vaatisi oman artikkelinsa. Ehkä joskus Kuvalehden kolumnissa.
Helsingin on puolustettava verotulojaan, koska niillä on ottajia. kansalaiset ovat nettoveronmaksajia ikähaarukassa 28–62 vuotta. Jos tuo aika vietetään Espoossa ja Nurmijärvellä, Helsinkiin jäävät menot ja tulot menevät noihin kuntiin.
Kun rakennetaan isompia asuntoja, rakennetaan mylös vähemmän asuntoja, mutta niissä asuu enemmän ihmisiä. Viisihenkisillä perheillä on asukasta kohden varmasti vähemmän pinta-alaa käytettävissään kuin sinkuilla.
75 m² ei ole iso asunto. Isolla lapsiperheelle 140 neliötäkään ei ole paljon — ei Helsingin ulkopuolella ainakaan.
“Aina kun jokin valtion toiminto siirtyy pois Helsingistä, hurraan Helsingin puolesta (asunnot vapautuvat hyötykäyttöön) mutta suren siirrettävän laitoksen ja erityisesti sen asiakkaiden puolesta. Työntekijöiden puolesta en sure, koska kyllä he uuden työpaikan Helsingissä löytävät.”
Tämä osa muuten hyvässä kommentissasi on aivan käsittämättömän hölmö. Ehkä arroganssi siellä mustan auton takapenkillä kermakakkua syödessä kasvoi siihen mittaan että se ei enää palaudu inhimilliselle tasolle. Työttömäksi joutuminen (vaikka vähäksikin aikaa) on aina henkilökohtainen katastrofi. Ei ole kansanedustajan sopeutumiseläkettä 55+ v. toimistosihteerille tai ylitarkastajalle eikä niitä työpaikkoja ole ihan poimittavissa, niin että palkalla tulisi myös toimeen. Paskaduuni-käsite koskee myös muita kuin nuoria työntekijöitä.
Meinaatko ihan vakavissasi että toimistotiloihin rakennetaan asuntoja? Herää jo!
Tässä taisi pieni piruilu hajasijoittajille jäädä huomaamatta. En tarkoittanut, että toimistoista tehdään asuntoja vaan että kun valtion viraston työntekijöitä varten ei tarvita asuntoja, ne eivät tule jäämään tyhjilleen, vaan Helsinkiin siirtyy jotain kaupallista toimintaa muualta. Helsingin kasvua hillitsee asuntopula ja vain se.
Myönnän, että vähän oikaisin. Voi siinä joku jäädä ihan oikeasti työttömäksikin. Pääosin ei jää. Työntekijät eivät seuraa viraston mukana, koska saavat uuden työpaikan Helsingistä. Heillähän olisi edelleen oikeus pitää se vanha työpaikka.
Väärinkäsityksten välttämiseksi: en nosta kansanedustajan sopeutumiseläkettä.
Olen lukenut Soininvaaran asuntopoliittisia kannanottoja ja jo kauan halunnut kysyä häneltä niistä. Onnistuuko tässä? Ei tämä aivan täsmällisesti ole blogin aiheesta, mutta läheltä liippaa kuitenkin.
Ote Soininvaaran kirjasta Vihreä markkinatalous (1990): ”… asuntotilannetta ajatellen turhan isojen asuntojen muuttaminen rahaksi olisi toivottavaa, sillä pienempään asuntoon muuttavat tekisivät asuntokannassa tilaa muille. Asuntojen tarjonta lisääntyisi ja hinnat alenisivat. Onhan toisten väljän asumisen kääntöpuolena toisten asuntopula.” (Mts 130–131.) ”Väljän asumisen suosiminen muuta kulutusta syrjien soveltuu huonosti ekologisen rakennemuutoksen tavoitteisiin, koska asuntojen lämmittäminen kuluttaa paljon energiaa.” (Mts 123.)
Kirjassaan Ratkaiseva aika (1986) Soininvaara ymmärtää asuntolainan kanssa taistelevia nuoria, mutta ymmärrys loppuu siihen kun asuntolaina on maksettu, jolloin järjestelmän uhrit muuttuvat riistäjiksi. Kirjassa Vihreä markkinatalous Soininvaara kirjoittaa asuntotulosta: ”Jos asunnon omistamalla säästää 2000 markkaa kuussa vuokramenoa, eikö se tarkoita, että asunnon omistaminen tuottaa omistajalleen tuon 2000 mk kuussa? … Asuntoedun verottomuus ei ole vain oikeudenmukaisuuskysymys. Se houkuttelee väljään ja äveriääseen asumiseen, sillä jos sijoittaa omaisuutensa muuhun kuin omaan asuntoonsa, sen tuotto on verotettavaa. Asuntokannan ollessa kiinteä toisten väljän asumisen kääntöpuoli on toisten asuntopula.” (Mts 147–148.)
Monissa lähteissä on todettu, että Suomessa asutaan ahtaammin kuin muualla Euroopassa. Huoneistokeskuksen 2000-luvun alun asuntomarkkinakatsauksen mukaan (ei enää löydy verkosta, valitettavasti; uudessa asuntomarkkinakatsauksessa (http://www.realiagroup.fi/Tiedotteet/Markkinakatsaukset/Documents/Asuntomarkkinakatsaus_Realia_syksy_2006.pdf ) ei ole tätä tietoa) asuntojen keskipinta-ala nousi Suomessa vv. 1990–2000 74 neliöstä 80 neliöön, ja vuonna 2000 valmistuneissa uusissa asunnoissa keskipinta-ala oli jo 85,7 neliömetriä. Belgiassa keskipinta-ala on 140 neliötä, Tanskassa 110 neliötä, Kreikassa hieman enemmän kuin Tanskassa. (Harmikseni Tilastokeskuksen Asuminen-tilastot (http://tilastokeskus.fi/til/asu.html) eivät sisällä nekään tietoja asuntojen keskipinta-aloista Suomessa. Miksi se on piilossa pidettävä tieto?)
Aravanormien mukaan kolmihenkisen perheen asunnon kohtuullinen koko oli tuolloin 75 neliötä – juuri se neliömäärä mikä nyt pitäisi saada uudisrakennusasuntojen keskipinta-alaksi. Tosi väljäksi tai isoksi minä miellän vasta tuollaisen 150–200 neliötä asuinpinta-alaa kaupungissa (vrt. hurjan tiheästi asutun Belgian keskipinta-ala ). Henkilökohtaisesti en edelleenkään tunne tai tiedä ketään, joka asuisi niin isossa asunnossa Helsingissä. Siinä 1950-luvulla rakennetussa lähiössä, jossa asun, ei edes ole niin isoja asuntoja kerrostaloissa – tokkopa omakotitaloissakaan kovin monta, pieniltä ainakin näyttävät. Tunnen joitakin ikääntyviä naisia, jotka asuvat yksin kolmen, jopa neljän huoneen ja keittiön asunnossa, kun lapset ovat lähteneet maailmalle ja mies kuollut. Pinta-alat jäävät tuommoiseen 80 neliöön. Tähän mennessä en ole osannut paheksua heidän asumistaan.
Mitä mahtoi Soininvaara tarkoittaa turhan väljällä asumisella? Sinkuille yksiö? Entä pariskunta? Vieläkö olet samalla kannalla?
Entä “asuntotulo”? Meidän kohdallamme se olisi katastrofi. Ajatusrakennelmana se tuntuu huteralta. Entä jos eläisin oikein kitkuttamalla, kieltäytyisin kaikesta mukavasta ja saisin palkastani säästetyksi pankkiin sen summan, minkä nyt minun lasketaan saavan “asuntotuloa”? Pitäisikö niistä säästöistä luovuttaa osa verottajalle? Vaikka tämä nyt tosiaan taitaa mennä liian kauas blogin aiheesta.
Olen samaa mieltä, kuten kirjoitit: “Asuntopolitiikassa oikeaa tulosta ei saada ostovoimalla preferenssejä punniten.” Politiikkaa ei tarvita, jos oikea tulos saadaan ostovoimalla, sillä silloin markkinat ratkaisevat asian.
Se, miksi kirjoitin tuon oli, että mielestäni täytyisi enemmän kiinnittää huomiota niihin ulkoisvaikutuksiin joita “hyvällä veronmaksajalla” on. Pelkkä hyvä veronmaksajuus ei voi olla peruste. Päinvastoin, se, ettei Suomessa ole amerikalaistyylistä “property tax”- veroa (mielestäni kiinteistövero ei toimi Suomessa niinkuin esimerkiksi Kanadan vastaava) vääristää tilannetta liiaksi. Asumisen verottaminen on poliittisesti erittäin vaikea kysymys Suomessa ja se näkyy kommenteista.
Kaksipiippuinen asia. Se, että Helsingissä on paljon pieniä asuntoja (niinkuin Krohn toteaa), ei auta, tarve olisi vielä enemmälle ja tästä on paras todiste se, että niistä on varaa pyytää tuplahintaa neliöltä ja silti kauppa käy.
Lasten kasvattamiselle Helsinki ei koskaan tule olemaan mikään hyvä paikka, minusta tässä kohdassa mennään pahiten metsään ylläolevissa arvioissa.
Käytännössä lapsiperheet, joilla on rahaa, muuttavat omakotitaloihin (toisiin kuntiin, Helsingissä tarjonta on ultravähäistä), ja isot asunnot menevät niille, joilla on varaa maksaa niistä eli rikkaille sinkuille/lapsettomille pareille. Näin siinä nimittäin käytännössä käy, todellisuus kun ei välitä siitä, että mikä on ollut politiikan ajatus.
Se on kyllä totta että rakennusliikekin saa paremman voiton pienestä asunnosta, mutta se ei yksinään riitä syyksi määrätä, että ei saa rakentaa asuntoja, joihin yksinäisellä ihmisellä on varaa.
Olen siis Soininvaaran kanssa eri mieltä siitä, että mitä pitäisi rakentaa ja miksi, kaavamainen suurien asuntojen vaatiminen ei hyödytä ketään, loppupelissä. Niistä tulee niin kalliita, että samalla rahalla ostaa omakotitalon ja lapsiperheellä kerrostaloasunto ei koskaan pärjää omakotitalolle vähän kauempana, poissa vilkkaasta liikenteestä.
Ode kirjoitti: “Meillä on muuten aravakannassa perheasuhntoja, jotka uhkaavat jäädä tyhjilleen. Nostetaan tulorajoja, jos pienituloisa ei riitä perheasuntoihin.”
Pieni korjaus: v 2004 poistettiin tulorajat kasvukeskusten ulkopuolella ja v 2008 koko Suomessa.
Minusta on luonnollista, että sinkuille keskusta sopii vielä paremmin kuin lapsiperheille. Asuntojen kysyntä ja hinnat tukevat tätä lähes itsestäänselvyyttä. On väärin, että Helsinki kieltää markkinoita tuottamasta vähävaraisemmille sellaisia asuntoja, joihin näillä olisi varaa, mikä nostaa hintoja entisestään.
On totta, että monet pienessä asuvat asuisivat mieluummin isommassa, mutta ennen kuin Helsinkiin kaavoitetaan paljon korkeampaa ja tiheämpää rakennuskantaa, asunnoista on niin kova pula, ettei tätä voi toteuttaa kuin siirtämällä ongelmia yksiltä toisille vieläkin pahempina.