Jäähyväiset politiikalle

(Suomen Kuvale­hti 13/2007)
Julk­isu­us on alka­nut asi­akysymys­ten sijas­ta hal­li­ta yhä enem­män poli­itikko­jen aikaa ja ajatuk­sia. Yhä vähem­män pohdi­taan, mikä olisi oikeasti hyväk­si, ja yhä enem­män sitä, mikä näyt­täisi hyvältä. Vai olinko nuorem­pana nai­ivin idealistinen?
Olisi help­po syyt­tää lehdis­töä, jon­ka kil­pailu on vienyt kohti kepeäm­pää uuti­soin­tia. Jos julk­isu­ut­ta saa vain sirkustem­puil­la, poli­itikon on alis­tut­ta­va sirkustemp­pui­hin, vaik­ka val­taosa kansane­dus­ta­jista pysty­isi parempaankin.
Mik­si kil­pailu johtaa huonoon jour­nal­is­mi­in? Syy taitaa olla puoluei­de­olo­gioiden haal­is­tu­mi­nen. Puolue­jako hei­jastelee 1900-luvun alun yhteiskun­nal­lisia olo­ja. Torp­parikysymyk­sen jää­tyä hie­man taka-alalle tilalle on nous­sut uusia yhteiskun­nal­lisia vas­takkainaset­telu­ja, mut­ta niis­sä rin­ta­ma­l­in­jat kulke­vat puoluei­den läpi. Vaali­ten­teis­sä puolue­jo­hta­jat puhu­vat lat­teuk­sia, jot­teivät loukkaisi jotain ryh­mää omas­sa puolueessaan. Tähän olen itsekin sor­tunut. Miten lehdis­tö voisi keskit­tyä asi­akysymyk­si­in, jos poli­itikot eivät niistä puhu?
Vaal­i­jär­jestelmämme toimii huonos­ti, jos puoluei­den sisäl­lä on suurem­pia ero­ja kuin niiden välil­lä. Oppia pitäisi ottaa Irlan­nista, jos­sa äänestäjä voi määrätä, kenelle hänen äänen­sä siir­tyy, jos oma ehdokas ei tule valituksi.

Ide­olo­gioiden haal­is­tu­mi­nen on vähen­tänyt puoluei­den vetovoimaa, mikä on johtanut poli­itikko­jen pen­sas­tu­miseen. Asi­aa pahen­taa, että keskeiset virkamiehet val­i­taan poli­it­tisin perustein. Tämä ei hai­tan­nut, kun kaik­ki var­teenotet­ta­vat kuu­lui­v­at puolueisi­in, mut­ta nyt valin­nan rajoit­tumi­nen hal­li­tus­puoluei­den jäseni­in sul­kee parhaat pois.
Jyrkin muu­tos on tapah­tunut demareis­sa. Puolue on muut­tunut uud­is­tus­mielis­es­tä säi­lyt­täväk­si. Seit­semänkym­men­tälu­vul­la demarei­hin tuli erkki­tuomio­jia tul­vi­mal­la. Jos Tuomio­jas­ta olisi parikymp­pinen klooni, tämä tuskin hakeu­tu­isi demarei­den juok­suhau­toi­hin isien saavu­tuk­sia puo­lus­ta­maan. Demarien eduskun­taryh­mässä on vain kak­si alle viisikymp­pistä miestä. Nuo­ria naisia puolueel­la on, mut­ta strate­gisi­in roolei­hin heitä ei päästetä. Arja Alho ei voi olla kokon­aan väärässä.
Mais­ter­isosial­is­teista vit­sailti­in aikanaan, mut­ta demarien palaami­nen työväen­puolueek­si voi hal­vaan­nut­taa sen. Ennen työväestön riveistä nousi mat­ti­ahtei­ta ja val­tokoskia. Enää koulu­tusjär­jestelmämme ei tee täl­laisia virheitä, vaan seu­loo lah­jakku­udet yliopistoihin.
Vasem­mis­toa tarvit­taisi­in eri­ar­voisu­u­den kas­vaes­sa. Ongel­mana on neu­vot­to­muus, eikä se koske vain poli­itikko­ja. Kir­jakaupoista ei löy­dy juuri muu­ta yhteiskun­nal­lista kir­jal­lisu­ut­ta kuin muistelmia.
Kyky­pu­laa potee myös kokoomus. Mik­si lah­jakas oikeis­to­lainen hakeu­tu­isi poli­ti­ikkaan eikä yri­tys­maail­maan? Puolue ei ole tar­jon­nut vai­h­toe­htoa sosialidemokraat­tiselle hyv­in­voin­ti­val­ti­olle. Sääli, sil­lä kun­non oppo­si­tio aut­taisi pitämään hyv­in­voin­ti­val­tion iskus­sa. Nyt se päästetään näivet­tymään uud­is­tusten puut­teessa. Suomes­sa oppo­si­tio aina on hal­li­tuk­sen vasem­mal­la puolel­la vaa­ti­mas­sa lisää rahaa kaik­keen hyvään. Kokoomuskin oli.
Suurista puolueista keskustal­la on parhaat poli­itikot. Silti puolue tur­vau­tuu julkkise­hdokkaisi­in. Keskustal­la on joka valiokun­nas­sa neljä edus­ta­jaa. Ilmeis­es­ti riit­tää, että kak­si näistä osaa asiansa.
Eduskun­taan mah­tuu eri­laista joukkoa, mut­ta min­is­terei­den olisi hyvä olla rehellisek­si ja taitavak­si tun­net­tu­ja. Sen ver­ran paljon henkilöko­htaista val­taa min­is­tereil­lä on. En ymmär­rä joidenkin puoluei­den käytän­töä kiin­tiöidä min­is­teri­paikat vaalipi­ire­it­täin ja sukupuolit­tain kyvykkyy­teen kat­so­mat­ta. Eri­tyisen epäoikeu­den­mukaista on, jos samat min­is­ter­iöt saa­vat tois­tu­vasti riesak­seen kiintiöministereitä. 

Kun aloitin poli­it­tisen urani Helsin­gin kun­nal­lispoli­ti­ikas­sa vuon­na 1980, min­ul­la oli selkeä näke­mys kun­nal­lispoli­itikko­jen jakau­tu­mis­es­ta hyvi­in ja pahoi­hin. “Hyvistä” moni osoit­tau­tui epäre­hellisek­si pop­ulis­tik­si ja “pahoista” kun­nioitet­tavak­si vastuunkantajaksi.
Suo­sion tavoit­telu väärin keinoin onnis­tuu liian hel­posti. Halvek­sut­tavaa minus­ta on esimerkik­si aloit­tei­den tekem­i­nen asioista, joiden tietää ole­van toteu­tu­mas­sa voidak­seen sanoa, että min­un aloitteestani…
Vyön alle iski­jät kampit­ta­vat lähin­nä puolue­tovere­itaan, kos­ka mei­dän vaal­i­jär­jestelmässämme saman puolueen kansane­dus­ta­ja samas­ta vaalipi­iristä on se pahin kil­pail­i­ja. Jokaista väärin keinoin men­estynyt­tä kohden menetämme yhden kun­nol­lisen poli­itikon, eikä heitä ole liikaa.
Jos peli menee rumak­si, vika on tuo­marin. Yksi lehdis­tön slo­ganeista on, etteivät he ole tuo­mare­i­ta. Pitäisi vähän olla. Ei ole oikein selostaa kom­men­toimat­ta puhet­ta, jon­ka tietää vilpil­lisek­si. Poli­ti­ikkaa puhdis­taisi paljon, jos jokin lehti avaisi vakiopal­stan “Viikon poli­it­ti­nen lim­bo”, jos­sa ker­rot­taisi­in arve­lut­tavista tem­puista. Se voisi toimia hyvänä pelotteena.
Jos aat­teel­la ei ole sisältöä, tarvi­taan uhkaku­via. Olin huolis­sani, kun demar­it men­estyivät hyvin yksi­ty­istämis­mörö­tyk­sel­lä kun­nal­lis­vaaleis­sa ja Nato-mörö­tyk­sel­lä pres­i­dentin­vaaleis­sa. Lip­po­nen pelot­tele­mas­sa Natol­la ja täy­destä meni! On epäisän­maal­lista vaikeut­taa uud­is­tuk­sia liet­so­ma­l­la muu­tosvas­tar­in­taa. Tältä kannal­ta demarei­den tap­pio oli hyväk­si. Kuin­ka rumak­si peli olisi men­nyt ensi ker­ral­la, jos pelot­telu olisi taas toiminut?
Vaa­likam­pan­joiden kohoavaan hin­taan pitäisi puut­tua nopeasti. Onko Suo­mi maail­man vähiten kor­rup­toitunut maa vain, kos­ka olemme niin sin­isilmäisiä, ettemme tun­nista selvää kor­rup­tio­ta. Joku ne main­ok­set mak­saa, mut­ta mik­si? Häly­tyskel­lo­jen pitäisi soi­da, jos kiin­teistölau­takun­nan jäsen pyrkii val­tu­us­toon kym­me­nien tuhan­sien euro­jen kam­pan­jal­la. Suuresti arvosta­mani Mai­ja Per­ho sanoi eduskun­nan päät­täjäiskahveil­la ennen vaale­ja, että jos hän putoaa, hän häviää rahalle, eikä sik­si, että olisi huono kansanedustaja.

Avoin argu­men­toin­ti raikas­taisi poli­ti­ikkaa. Ote­taan esimerkik­si opin­to­tu­ki, jota ei ole korotet­tu, vaik­ka kaik­ki sanovat sitä kan­nat­ta­vansa. Olisi oikein opiske­li­joi­ta kohtaan ker­toa syy – että pelätään anteliaan opin­totuen piden­tävän opin­toaiko­ja. Jotkut myös pitävät opiske­li­joi­ta tulev­ina suu­rit­u­loisi­na, joiden enem­pi tukem­i­nen merk­it­sisi elinkaaren ajal­la tulon­si­ir­toa köy­hiltä rikkaille. Todel­lis­ten argu­ment­tien ker­tomi­nen olisi reilua, jot­ta opiske­li­jat voisi­vat osoit­taa ne väärik­si tai muo­toil­la esi­tyk­sen­sä toisin.
Olin 1990-luvun alus­sa paneelis­sa, jos­sa vihaiset vuosaare­laiset vaa­ti­vat Vuosaa­reen suun­nitel­lun maakaa­su­voimala rak­en­tamista Myl­ly­puroon. Kun suurem­mat puolueet oli­vat nyökytellen luvan­neet viedä viestin ryh­mi­in­sä, minä sanoin, että Vuosaa­reen se tulee, jot­ta sitä voitaisi­in jäähdyt­tää merivedel­lä kesäisin. Yleisö oli kiitolli­nen, kun syy selitettiin.
Selkeäsanaisu­us ei ole pop­ulistien yksi­noikeus. Timo Soinin ään­imäärä perus­tui suo­ra­puheisu­u­teen, mut­ta niin perus­tui Sauli Niinistönkin.

Poli­itikon urani päät­tyi eduskun­tavaalei­hin. Olen pitänyt sitä hyvin antoisana. Min­ua on kohdel­tu lehdis­tössä asial­lis­es­ti – sen sauna­ton­tunkin kyl­lä kestän – ja äänestäjiltä tul­lut palaute on ollut kan­nus­tavaa. Mikään edel­lä kir­joite­tus­ta ei ole ollut syynä halu­u­ni lähteä kohti uusia seikkailu­ja. Vihreis­sä nimit­täin kaik­ki on toisin – ainakin vielä. On vain hyvä vai­h­taa alaa ennen kun into vai­h­tuu kyynisyydeksi.